Afrikka afrikkalaisille, Skotlannin viimeinen kuningas ja sen sellaista

Kuva: The Last King of Scotland (IMDb)

Vanha vitsi, joka nauratti lievästi silloin ennen, siinähän oli sellaista pikkupojan kiherrystä isojen poikien toilailujen takia, pahanilkisyyttä ja vahingoniloa myös naapurin huonosta onnesta; ja lisäripauksena ehkä mukana pisara helpottunutta kiitostakin Karjalan soissa, tykinruokana silputuissa hongikoissa ja laulumaiden kunnailla rämpineille korpisoturi-isille ja lottaleirien somille rintamalotta-äideille. Eli periaatteessa hyvät ainekset vitsille. Joten käyköön tämän lastun motoksi:

"Kommunismi näkyy jo horisontissa", totesi Hruštšev eräässä puheessaan. Silloin yleisön joukosta kuului kysymys:
"Toveri Hruštšev, mikä on horisontti?"
”Katsokaa sanakirjasta”, vastasi Nikita Sergejevitš.

Kotiin päästyään utelias kyselijä löysi seuraavan vastauksen:

"Horisontti, näennäinen linja, joka erottaa taivaan maasta ja joka liikkuu kauemmas kun sitä lähestyy."

Toissayönä, tai kai sitä edellisenä jo, katselin kuuta, jota maan reuna söi ahneesti asteittain pienemmäksi ja muutti koko kuun naaman lopulta punaiseksi, häpeilevän hämäräksi pallukaksi – verikuuksi. Kahdelta yöllä se oli muuttunut takaisin entiseksi itsekseen, keltaiseksi voikokkareeksi, joka häikäisi unisen tupakinpolttajan sikkuraisia silmiä. Mustarastaat lurittelivat harjoituslaulujaan tähtikirkkaassa sydänyössä, vaikka tavallisina öinä nukkuvat – tai mitä linnut nyt yleensä yöllä tekevät – eivätkä harjoittele lirkutuksiaa ennen kuin lähempänä auringonnousua. Ihmettelivätkö ne kuun muuttuvaa väritystä? Vai näkevätkö edes koko kuuta? Mistäpä sen tietää, kun ei ole yhteistä kieltä.

Sitten sunnuntaina kävimme Gallerie Toison d’Or’issa (Kultaisen taljan galleriassa) ”elävissäkuvissa” katsomassa Skotlannin viimeistä kuningasta, ohjaaja Kevin McDonald, itsekin tietysti, niin kuin nimestä näkyy, kelttisukuinen kiltinkantaja. Pääosassa, Ugandan hirmuhallitisja Idi Amin Dada’na oli äskettäin Oskarilla-palkittu Forest Whitaker, eikä ihme, että palkittiin. Koko elokuva seisoi Whitakerin tukevilla jaloilla ja rohjotti pulleilla, mutta voimakkaannäköisillä hartioilla.

Olen itsekin käynyt Kampalassa ja viettänyt jonkin aikaa Entebessä, Kampalan kansainvälisellä lentoasemalla, joka on Viktoria-järven rannalla. Entebben ympäristön hiekkakivisten virastotalojen seinät olivat täynnä luotien aiheuttamia koloja, taloissa ei ollut ikkunoita ja lentokentän kansainväliseen terminaalin oli rakennettu hotelli (lentoasemalla kulki silloin hyvin vähän matkustajia), hotellihuoneiden seinät olivat ohuita, ehkä pahvista tehtyjä, ja kaikki ihmiskehojen pienimmätkin äänet ja hajut leijuivat valottomista huoneista toisiin, sähköt käännettiin öiksi pois päältä säästäväisyyssyistä, mikä onkin ihan oikein ja kohtuullista. Hiiret ja Viktorianjärven rantamoskiitot tietysti liikkuivat pimeässä yössä.

Minä en ensimmäisen Afrikan-matkani (Biafra) puolesta välistä lähtien ole käyttänyt malarialääkkeitä. Niistä ei oman käsitykseni mukaan ole mitään apua, erityisesti malarian pahinta ja kuolettavaa muotoa vastaan ei ole olemassa mitään ehkäisykeinoa ja moskiitot, naaraat tietysti, levittävät parasiittejaan vain auringonlaskun aikoihin, jolloin yleensä istuin nauttimassa hyvin ansaittua gin-tonic'ia, ja tonikissahan on tunnetusti kiniiniä, niin ainakin luulen. Ja sitä paitsi olen uskonut onneni jatkuvan samanlaisena - enhän ole koskaan voittanut edes lotossa.

Tämä tapahtui kauan sitten, mutta Idi Amin ei silloin enää ollut edes Skotlannin kuningas. Ugandassa oli jonkinlainen interregnum-aika, eivät oikein olleet päässeet selvyyteen siitä, kenen pitäisi olla vahvimmin vallan kahvassa. Eli maa oli niin lähellä demokratiaa kuin se on milloinkaan ollut historiansa aikana. Sitten tässä elokuvassakin kannattajiensa välityksellä esiintynyt, korruption leimaama Milton Obote sai taas vallan ja kierre on jatkunut näihin päiviin saakka.

Kuvittelen ja tietysti uskonkin nähneeni muutaman vilauksen Aminista, tosin en Afrikassa vaan nopeasti liikkuvan mustan mersun takapenkillä Jeddassa, Saudi Arabiassa, jossa hän asui lähellä omaa asuntoaluettani nimeltä Shamma compound (joka nykyisin näyttää Google Earthin mukaan olevan rekka-autojen parkkipaikkana), brittien lähetystöä ja Babylonin ihmeiden ja Bagdadin satujen omaisella tavalla ihastuttavaa Punaisenmeren rantabulevardia, Cornichea, jonka varrelle ainoa luvalla Jeddaa koristellut nainen, suomalainen, Sortavalassa syntynyt kuvanveistäjä Eila Vilhelmiina Hiltunen on istuttanut monimetrisen, metallisen Auringonkukkapellon (Sunflower Field).

Kuva: Eila Hiltunen, Auringonkukkapelto, Jedda, Saudi Arabia

"Me" humanistinplantut kai syytämme Afrikan ja näin ollen Ugandankin koko kauheudesta kolonialismia. Eikä tämä elokuvakaan jättänyt kolonialistipoloisia rauhaan.

Niin kuin monessa muussa asiassa abrahamilaisten uskontojen, tässä tapauksessa erityisesti juutalaisten ja kristittyjen Raamatulla on tekemistä tämänkin asian kanssa, siis ugandalaisten osastaa kolonialistien ja muiden orjakauppiaiden käsissä. Erityisesti tämä pätkä Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta, 9. luvusta (1. Moos. 9:18-27):

18 Nooan pojat, jotka lähtivät arkista, olivat Seem, Haam ja Jafet, ja Haamista tuli Kanaanin isä.
19 Nämä kolme olivat Nooan pojat, ja heidän jälkeläisiään ovat kaikki maailman ihmiset.
20 Nooa ryhtyi viljelemään maata ja istutti ensimmäisen viinitarhan.
21 Mutta kun hän joi viiniä, hän juopui ja jäi alastomana makaamaan telttaansa.
22 Haam, Kanaanin isä, näki isänsä alastomuuden ja kertoi siitä ulkona molemmille veljilleen.
23 Silloin Seem ja Jafet ottivat viitan, levittivät sen harteilleen, menivät sisään selkä edellä ja peittivät isänsä alastomuuden. Heidän kasvonsa olivat poispäin, eivätkä he nähneet isäänsä alastomana.
24 Kun Nooa selvisi juopumuksestaan ja sai kuulla, mitä hänen nuorin poikansa oli hänelle tehnyt,
25 hän sanoi: – Kirottu olkoon Kanaan, tulkoon hänestä veljiensä orjienkin orja.
26 Ja hän sanoi vielä: – Kiitetty olkoon Herra, Seemin Jumala, ja Kanaan olkoon Seemin orja.
27 Tehköön Jumala laajaksi Jafetin suvun, ja saakoon se asua myös Seemin majoissa, ja Kanaan olkoon heidän orjansa.

Raamatun pätkää sanotaan virheellisesti Haamin kiroukseksi vaikka tietysti pitäisi puhua Kanaanin kirouksesta (taas esimerkki isien synneistä periytymässä lastensa taakaksi). Raamatussa Kanaan edustaa mustaa rotua. Orjakaupan ja kolonialismin harjoittama mustan rodun kohtelulle on tuossa nätti ja kompakti perustelu. Afrikaanereita syytettiin tästä suureen ääneen apartheidin aikana, mutta eurooppalaisamerikkalainen kulttuuri pääsee kovasti jaolle samaan syntiin. Arabialaisista puhumattakaan, hehän harjoittavat orjakauppaa vielä nykyisinkin erityisesti sellaisissa tragikoomisissa valtioissa kuin Saudi Arabia.

Idi Amin oli englantilaisten lähetystyöntekijöiden ja militaristien kasvattama ja kouluttama köyhä ugandalainen, josta tuli maansa ”isä”, ja niin kuin monet muutkin isät hän kohteli lapsiaan kovalla kädellä. Hän ei kutsunut itseään vain isäksi vaan tittelinsä kuului kokonaisuudessaan jotenkin näin:

Hänen Korkeutensä, elinikäinen presidentti, kenttämarsalkka, pyhiinvaeltaja (al hadji), tohtori Idi Amin, Kaikkein maan eläinten ja meren kalojen Herra ja Brittiläisen imperiumin kukistaja Afrikassa yleisesti ja erityisesti Ugandassa.

Vaatimattomuudesta ei häntä kai koskaan ole erityisesti syytelty. Ja tittelinsä vakuudeksi hän pukeutui aina loistavaan ja aistikkaaseen, englantilaisen räätälin tekemään univormuun kaikkine kunniamerkkeineen, kantoi arvonsa merkkinä afrikkalaisen heimopäällikön hevosenhäntäviuhkaa ja käyttäytyi muutenkin niin kuin militaristisen paviaanin tulee käyttäytyä. Ja siitä tulikin mieleen, että Libyan Kadaffi oli Aminin ainoita ystäviä - Saudien kuningashuoneen lisäksi tietysti.

Eli meille eurooppalaisille hän on kuvaamattomana todistuksena afrikkalaisten, Kanaanin jälkeläisten, alemmuudesta, kyvyttömyydestä ja typeryydestä. Meistä jokainen on tietysti samalla tavalla oman ihmisryhmänsä kuva muille ihmisryhmille. Me suomalaiset olemme Euroopan vaikenevia hölmöjä, emmekä varmasti pääse siitä maineesta hevillä irti. Afrikalaiset ovat puolestaan – niin – afrikkalaisia.

Idi Amin oli ensimmäinen itsenäisen Ugandan armeijan upseeri; kolonialistien armeijassa (hän palveli joukko-osastossa nimeltä King’s African Rifles) mustat ylenivät korkeintaa efendeiksi, joka vastaa suunnilleen meidän kansanarmeijamme sotilasmestaria. Ugandan ensimmäisen pääministerin, Milton Oboten, nimettyä hänet armeijan komentajaksi he alkoivat yhdessä tyypilliseen afrikkalaiseen tapaan, jota afrikkalaiset itse eivät aina katso kovin pahalla, kavaltaa ugandalaisten rahoja, joista suurin osa tuli vielä silloin entisiltä englantilaisilta kolonialistiherroilta kehitysapuna.

Oboten ja Aminin välit kiristyivät ja lopulta Obote pakeni maasta ja Amin kaappasi vallan. Hänen hallintonsa aikana murhattiin ja teurastettiin ainakin 100,000 tai jopa 500,000 ihmistä. Tällaisissa teurastuksissa lukumäärän määrittäminen on yleensä kovin vaikeaa, eikä kai hirveän merkityksellistäkään - lukumäärät ovat aina suuria (tosin yleensä paljon pienempiä kuin Stalinin tai Hitlerin aikaansaamat), niin kuin olemme nähneet Irakissa, jossa sodan seurauksena on kuollut joko 60,000 ihmistä tai 500,000 riippuen siitä, mitä puolelta informaatio on tulossa.

Elokuvan aikaperspektiivi on lähes koko Aminin hallintokausi, Obote on elokuvan alussa juuri kukistunut ja Amin saanut vallan käsiinsä. Elokuva loppuu vuoteen 1976, loppukohtauksessa näyttelee osaa Entebbe palestiinalaisterroristien toimesta kaapattu ranskalaiskone, jonka israelilaiset sotilaat vapauttavat jamesbondimaisella operatiolla (Operation Thunderbolt). Tämä on kuitenkin jo elokuvan ajan ulkopuolella.

Filmin fiktiivinen näkökulmahenkilö, Nicholas Garrigan, jonka avulla tarinaa kerrotaan, on sivustakatsoja, ulkopuolinen, muukalainen, ”L’Étranger”, (Camus’n haamu heiluu elokuvan päällä muutenkin), nuori skotlantilainen lääkäri, joka tulee isäänsä pakoon lääkäriksi Ugandaan jollekin jumalanhylkäämälle lääkäriasemalle. Sinisilmäisenä maahan tullut "viattoman" hedonistinen lääkäri joutuu vedetyksi Aminin hämähäkinverkkoon henkilökohtaiseksi lääkäriksi ja jopa satunnaiseksi neuvonantajaksi. Hän parantaa Aminin ilmavaivoista, tämän pojan epilepsiakohtauksesta ja harrastaa presidentillistä naimista Aminin kolmesta vaimosta nuorimman ja kauneimman kanssa mieltäkarmivin seurauksin.

Amin esitetään yhteiskunnan ”ruttona” jolle etsitään syitä englantilaisesta kolonialismista. Englannin suurlähetystö antaa elokuvalle todelliset konnat, taustavaikuttajat, jotka ovat kasvattaneet Aminin, jonka avulla hän pääsee valtaan ja jotka nyt yrittävät salaisesti hallita häntä siinä onnistumatta.

Elokuva esittelee Aminin jonkinlaisena luonnonvoimana. Hän on hauska, sydämellinen, ystävällinen ja pohjavireeltään kuitenkin hirmuinen hallitsija. Häntä näyttelevä Forest Whitaker on osassaan loistava sekä ulkonaisesti että sisäisesti. Hän ON Idi Amin Dada. Ugandan nykyinen presidentti, Yoweri Museveni, muuten katseli elokuvan ensi-illan Ugandan ainoassa multiplex -elokuvateatterissa Kampalassa ja monien muiden afrikkalaisten tavoin oli pitänyt siitä. Tosin Aminin poika, Jaffar Amin, on julkisuudessa, länsimailla, puolustanut isäänsä ja väittänyt, että hänestä annettu kuva liian julma. Monet ugandalaiset ovat arvelleet asian olevan juuri päinvastoin.

Skotlantilainen lääkäri edustaa elokuvassa sinisilmäistä ja hyväätarkoittavan hölmöä kolonialismia, joka ottaa siirtomaastaan kaiken irti ja lähtee pois loukkaantuneena – sekä fyysisesti että mieleltään – ja helpottuneen vakuuttuneena siitä, että afrikkalaisia ei voi auttaa millään. Ja niin ehkä onkin.

Eurooppa on kehittynyt tilaansa yli vuosituhannen kestäneen kaaoksen seurauksena. Eurooppalaiset ovat itse luoneet kohtalonsa, hallintonsa, kulttuurinsa. Sama pitäisi suoda afrikkalaisille. Meidän tullisi pitää näppimme irti asioista, jotka eivät meille kuulu. Ne kuuluvat afrikkalaisille, joiden on itse luotava oma tulevaisuutensa. Se ei ehkä ole eurooppalaisten ihanteiden mukainen. Mutta eivät Iivana Julma, Cromwell, Robespierre, Napoleon, Stalin, Hitler tai Milosevic’kään ole. Puhumattakaan monista antiikin hirmuhallitsijoista.

Kansan kohtalo pitäisi olla sen omissa käsissä. Ja pitäisi jäädä niihin pysyvästi. Parin viikon päästä suomalaiset kävelevät taas vaaliuurnille – tai ovat kävelemättä – oman päätöksensä mukaisesti, ja valitsevat ansaitsemansa hallitsijat. Muidenkin maiden oikeutena pitää myös olla ansaita hallitsijansa – ilman ulkopuolisten puuttumista asioiden kulkuun.

Tuhat vuotta on pitkä aika yhdelle sukupolvelle, mutta ei kokonaiselle, itsenäiselle kulttuurille. Tosin horisontti on Afrikassakin kaukana, sinertävä ja häilyvä fata morgana.