Kuva: British Book Awards -pysti eli leikkisästi "Nibbie"
Englannissa jaetaan yhtenään palkintoja kirjoittajille, mikä on tietysti aivan oikein.
Monet palkinnoista, ehkä kaikkikin, ovat lähinnä, tai kokonaankin, markkinointiin liittyviä tapauksia, palkinnoilla on sponsori, joka saa palkinnon myötä nimensä näkyvästi esille. Mutta nimilistoja on silti mukava katsella, eikä kaupallisuudesta sinänsä mitään pahaa saa olla sanottavana: jotenkin kirjat on lukijalle saatava hämmästeltäviksi. Tosin omasta luettavasta ei toistaiseksi ole puutetta – saatikka sitten loppua – ollut näkyvissä. Uusia vihjeitä saa päivittäin; rahat, voimat tai aika eivät kuitenkaan riitä kaikkien ottamiseen onkeensa.
Eilen kävi nimimerkki m.t. jättämänsä merkkinsä edellisen postauksen kommenttilaatikkoon, ja käytti samalla tilaisuutta hyväkseen ehdottaakseen portugalilais-amerikkalaisen aivotutkijan ja neurologin Antonio Damasio’n mielen anatomiaa, fysiologiaa ja neurologiaa koskettelevia kirjoja: kuten äskettäin lukemaansa "Descartesin virhe; emootio, järki ja ihmisen aivot" (Terra Cognita, 2001), "Tapahtumisen tunne; miten tietoisuus syntyy" (Terra Cognita Helsinki, 2000) ja "Spinozaa etsimässä; ilo, suru ja tuntevat aivot" (Terra Cognita, 2003). Damasion esittely University of Iowan saitilla löytyy täältä.
Tiede-lehden (1/2007) artikkeli Miksi taivas on sininen? Koskettelee myös Damasion ajatuksia (erityisesti kirjassa Tapahtumisen tunne) ja artikkelia voi lueskella täällä.
Mutta siis brittien kirjallisuuspalkinnoista piti puhua.
Eilen jaettiin Galaxy British Book Awards –palkinnot, jotka tunnetaan myös nimellä Nibbies pystin muodon vuoksi (kuva ohessa). Nibbies on peittelemättä kaupallinen palkintorypäs. Sponsorit vaihtelevat vuodesta toiseen, tänä vuonna sponsoreiden joukossa ovat mm. The BookPeople, Reader’s Digest, Amazon, kolme suurta kirjakauppaketjua (W.H. Smith’s ja Waterstones, jotka itse asiassa kuuluvat nykyisin samaan kirjakauppakonserniin ja amerikkalainen Borders), myös supermarket-ketjut Tesco ja Sainsbury’s ovat mukana kirjojen myyntitouhussa ja kirjojen palkitsemisessa myös.
Huikean suosittu Channel 4:n chat show-aviopari Richard Madeley ja Judy Finnigan jakoivat omaa nimeään kantavan palkinnon Richard & Judy's best read of the year, joka valitaan heidän shownsa kirjakerhon kirjoista. Richard ja Judy –showlla on suuri vaikutus siihen, mitä kirjoja britit nykyisin lukevat. Samaan tapaan kuin amerikkalaisen Oprah Winfrey shown kirjakerholla (Oprah Book Club) on Atlantin toisella puolella.
Reader’s Digest’in sponsoroimaksi vuoden kirjailijaksi (Author of the Year) valittiin, ehkä älykästä suunnittelua kannattavien kiusaksi, Richard Dawkins, jonka kirja The God Delusion yrittää tehdä lopullisen pesänselvityksen tieteen ja uskontojen välillä. Tämä tavoite on tietysti tuomittu epäonnistumaan. Uskonnot ovat jotenkin (biologisesti) sisäsyntyisiä ihmisissä, eikä niitä voi sivistyksen ja muun valistuksenkaan avulla höylätä kulttuurista pois. The God Delution ei muuten ole kauttaaltaan kovin vakuuttavaa tekstiä, se oli osin epätasainen ja ajoittain vänkäyksen makuinen, vaikka onkin tietysti loistava kirja niin kuin Dawkinsin kirjat yleensäkin.
Aikaisempien Author of the Year –voittajien lista on mielenkiintoinen. Siellä esiintyvät tietysti ”raskaansarjan” kirjailijat kuten Sebastian Faulks, Peter Ackroyd, Salman Rushdie, J.K. Rowling, Philip Pullman jne, mutta ensimmäisenä tittelin voittajana vuodelta 1990 hämmästyttää HRH The Prince of Wales, jota ei ehkä äkkipäätään tulisi tavallisen taviksen mieleen nimetä minkään vuoden kirjailijaksi.
Author of the Year –sarjassa oli muutakin kiinnostavaa. Short listalla näkyy mm. ukrainalaissyntyisen Marina Lewycka’n nimi. Hänet tunnetaan tietysti parhaiten kaunokirjallisesta esikoisteoksestaan Traktorien lyhyt historia ukrainaksi, joka on siis julkaistu myös suomeksi (Sammakko, 2006).
Julkkisten hallitseman voittajalistan muita nimiä olivat:
Koomikko Peter Kay, Amazon Biography of the Year, muistelmateoksellaan The Sound of Laughter. Kay tunnetaan mm. vuoden 2006 Live 8 -konsertin tapahtumien yhteydestä toilailtuaa kännipäissään suoran televisio-ohjelman aikana sekä haastatteluissa että päälavalla. Hän on myös se Comic Relief Red Nose Day’tä tukevalla (Is this the Way to) Amarillo –videolla reippaasti kaikkien iloksi marssinut ja laulamista teeskennellyt paksukainen. Laulun esitti videolla tietysti sen tekijä, ikinuori Tony Christie, vaikka suuri osa ihmisistä ehkä luulee vieläkin, että Peter Kay oli laulun esittäjä.
Children’s Book of the Year –palkinnon voitti toinen koomikkojulkkis, suositun The Office –televisoisarjan luoja Ricky Gervais kirjallaan Flanimals of the Deep. Lastenkirjojen ehdokaslistalla oli myös Geraldine McCaughrean kirjallaan Peter Pan in Scarlet, joka on alkupeäisten J.M. Barrie'n Neverland -fantasioiden satavuotisjuhlien kunniaksi nykyaikaistettu jatko-osa, jossa Peter Panilla ja pojilla on mielessä aivan muuta kuin Tinker Bell, no keijut, fairies, kuitenkin.
Mainitaan julkkiksista vielä ainakin puolijulkkis Victoria Hislop, jonka esikoisteos The Island sai Waterstone’s -kirjakauppaketjun Newcommer of the Year –palkinnon. Victoria Hislop on tähän saakka ollut paremmin tunnettu avioliitostaan Ian Hislop’in kanssa, joka puolestaan tunnetaan pitkäaikaisena satiirisen Private Eye –viikkolehden diminutiivisena päätoimittajana. Diminutiivisena lähinnä kooltaan, pää hänellä on kai planeetan kokoinen, tai siis pitäisi kai sanoa aivot, ettei jää väärinkäsityksiä.
Postimyynti ja internet-kirjakauppa The Book People’n sponsoroima Lifetime Achievement Award annettiin amerikkalaiselle John Grisham ‘ille, joka on tunnettu oikeusasioiden piirissä pomppivilla trillereillä vähän niin kuin Mauri Sariola ennen kuin rupesi tuottamaan romaaneitaan liukuhihnalla. Tosin liukuhihnamaisen tehokas kirjoittaja Grishamkin on, hän on kirjoittanut romaanin vuodessa, alkaen vuodesta 1988, ja monista on tehty myös elokuva, kuten kirjoista The Firm (näyttelijöinä mm. Gene Hackman ja Tom Cruise) ja The Runaway Jury (mm. Gene Hackman ja Dustin Hoffman).
Koko voittajaluettelon näkee täällä.
7 kommenttia:
Nippeli-pysti. Kas hassumpaa. Meilläkin voisi olla tuollaiselle tarjontaa. Suomalaisittain sen voisi tehdä moottorisahalla mäntypölkystä. Olisi vähän niin kuin enemmän antavuutta palkinnolla, jonka nimi voisi omaperäisesti olla Pölhönkanto Iijoen jokitörmässä, koska kirjallisuuspalkinnosta olisi kysymys. Teräosaan tippa tervaa, kotipolttoista, EU:n luvalla.
Pienenä ongelma on, että EU jo kielsi tervan juonnin ja kai koko tervankin, terveydelle vaarallisena. Joten lupia ei tietysti tulisi! Muuten erinomaisen kalevalainen ehdotus.
Muuten lisäksi, että Suomen pitäisi muuttaa nimensä Kalevalaksi, päästäisiin ruotsalaisten antamasta maannimestä kansainvälisissä yhteyksissä:)
Vaikka meillä on Nokia, niin ei sekään riittäisi varmaan sponsoroimaan noin monia palkintoja.
Varmaan tuleva hallitus aikoo pyrkiä ulkoistamaan valtionpalkinnot ja muut sellaiset fossiiliset jäännökset sekatalousjärjestelmästämme taide-elämässä.
Jaa mutta onhan Finlandia-palkinto sentäs kirjakauppojen kustantama, käsittääkseni.
Edelliset hallitukset ovat jo puolittaneet taiteilijaeläkkeet. Eliittiä aiotaan isoilla rahoilla ruveta tuomaan sinne Eurooppaankin.
Muu porukka sitten tulkoon toimeen niin kuin huvittaa.
Hmm. Onkos sitä Päätaloa käännetty englanniksi tai ranskaksi tai muuksi Euroopan kieliksi?
Jos ei, niin sitä tapahtumaa voitaisiin juhlistaa järjestämällä siihen EU:n parlamentin eteen supisuomalaiset 40-50-luvun rakennustelineet, joilla sitten kiipeilisi suomalaisia, voisivat olla vaikka balettitanssijoita.
Olvi kai pudotti kirjallisuuspalkintonsa pois, kun arveli, että muulla mainonnalla saa paremman tuloksen. Ehkä nykyiset kirjoittajat eivät enää juopottele, ainakaan kaljalla, siirtyivät ehkä viineihin EUn mukana.
Päätaloa ei ole koskaan tullut edes mieleen antaa lahjaksi ulkomaalaisille, joten en tiedä. Linnaa ja Waltaria olen antanut. Muuten olen sitä mieltä, että Tuntemattoman englanninkielinen laitos tulisi uusia!
Muuten kannattaa, sen sijaan että lukisi Hesarin Ilkka Malmbergin tulkintoja Tuntemattoman sotilaan henkilöistä, lukea nuorten tulkintoja kirjasta Kirjoituksia Väinö Linnasta (toim. Antti Arnkil ja Olli Sinivaara, Teos 2006).
Kirjassa on mm. Tapani Kilpeläisen ansiokas essee Tuntemattoman sotilaan englanninnoksesta. Käsittääkseni se on skandaalimaisen huono.
Minä olen yleensä antanut ulkomaalaisille ystäville Kalevalan. Johtuu siitä että suurin osa ystävistäni on beat-henkisiä ja jenkkejä.
Beat-runoilija Gary Snyder sanoi esseessään että ilman Kalevalaa Suomea ei olisi olemassa itsenäisenä kansakuntana.
Runoilijaparka. Saisi varmasti sätkyn tullessaan Suomeen nyt, niin paljon tästä on tullut Amerikan irvikuva.
On otettu vain jenkkien kulttuurin ylärakenne, eli mainonta, yritykset ja tolkuton myyminen ja ostaminen, ei sitä tuota maanalaista virtaa joka lähtee liikkeelle Mark Twainistä ja Walt Whitmanista.
Tai siis minun mielestäni nuo kaksi ovat ne alkuunpanijat.IMHO.
Kalevalan englannoksia taitaa olla jo puolenkymmentä. Minä olen lueskellut vain oikeastaan yhtä niistä, taisi olla joku kanadalainen kääntäjä, en ole ihan varma. Kalevalaa on vaikea kääntää englanniksi, koska kalevalanmitta on niin suomenkieleen istuva ja kielet ovat täysin toisistaan eroavia rakenteeltaan. Ja tietysti niitä vanhoja sanoja on mahdoton kääntääkään oikein (edes nykysuomelle, jos sellaista yrittäisi). Sama taitaa olla joissakin runomitoissa suomenkielen suhteen, eivät vaan istu kunnolla.
Ja se, mikä se nyt on, allitteraatio kai, on myös kalevalaiseen kieleen hyvin sopivaa, mutta on jossakin määrin sopimatonta englanninkielessä.
Minulla on vähän väliä aiheesta kiivas väittely Miehen kanssa.
Se päätyy kilpalaulantaan: hän lukee ääni jännityksestä täristen Beowulfia ja minä liikuttuneena Kalevalaa.
Päädytään yleensä nauramaan. Vahinko ettei ole yleisöä, kykenisimme varmaan kunnon lingvistiseen, alliteroivaan runonlausuntaan.
Rytmi on kyllä kummassakin eepoksessa mahtava.
Mutta kumpi on oikeassa? Yleisön pitäisi sekin ratkaista.
Lähetä kommentti