Synkistelyn kirjamarkkinat

Varoitus: tässä lastussa on hurjia yleistyksiä, väärinymmärryksiä ja muuta höpinää, jolla ei välttämättä ole todellisuuden kanssa muuta tekemistä kuin käytetyt kirjaimet.

Kirjallisuudessa – niin kuin kaikessa muussakin kulttuurissa – on muotivirtauksensa, jotka nostavat joitakin genrejä ajassa toisia ylemmäksi.

Sotakirjojen aika alkaa olla ohi, se alkoi ehkä Norman Mailerin Alastomista ja kuolleista (vaikka eihän se tyhjään tilaan syntynyt) ja Suomessa boomina Tuntemattomasta. Vielä parikymmentä vuotta sitten suomalaisten lumisotureiden tarinoita kerrottiin niin, että kai pieninkin sodanaikainen kahakka on tullut katetuksi ihannoivasti usean sotakirjailijan ja jopa kriittisemmin leimallisesti kaunokirjailijan toimesta, ad nauseam.

Jännitys- ja seikkailukirjat taitavat olla kaikkina aikoina muodittoman harvakseen kirjoja lukevien miesten suosiossa, sanotaan vaikka saksalaisesta lännenkirjailija Karl Maysta ja dekkarikunkku Raymond Chandlerista vaikkapa Mankelliin ja meidän Ilkka Remekseemme saakka, Mauri Sariolaa mitenkään unohtamatta. Ja välissä tietysti pusseittain puhdasta paskaa ja ihan hyvääkin kirjallisuutta – sekä suomeksi että ulkomaan kielillä.

Älyllisempien dekkareiden suurin lukijaryhmä ovat tietysti naiset, niin kuin muunkin älykkäämmän kirjallisuuden lukijoina. Miehillähän on omaa älyä niin paljon, että muiden älystä ei tarvitse omalleen tehdä jatkoa.

Vaihtuvat muodit eivät tietysti välttämättä ole kirjailijoiden aikaansaamaa, lukijat – tai paremminkin kirjojen ostajat, jotka ovat kai useimmiten siinä nelikymppisiä naisia – määräävät mitä milloinkin on muodissa. Kriitikoillakin on varmaan oma vaikutuksensa siihen, mutta suuri osa lukijoista viis välittää siitä mitä kriitikot milloinkin muodikkaaksi kokevat. Saattaa jopa olla niin, että kriitikot seuraavat lukijaa – sellaisista kirjoista, joita luetaan paljon, myös kirjoitetaan paljon.

Lukijat ja kriitikot ovat siis jonkinlaisessa toisiaan syöttävässä kirjallisessa kierteessä kunnes päästään kulloisenkin muotigenren hiidenkirnun pohjalle, josta ei enää löydy kuin kirjallista kuravelliä, tai jokin uusi oikku vie muotia muuten muille teille.

Chick lit on englanninkielinen termi, jota en oikein osaa kääntää suomeksi. Naistenkirja on liian vakava ilmaisu ja tuo ennemminkin mieleen painovoiman kanssa kamppailevan leveän takapuolen kuin chick lit’ille ominaisen, hiellä jumppasalilla hankitun teräsjänteisen pikku pepun pitkälihaksisine reisineen. (Tässä ei viitata niinkään kirjailijan taisteluun painovoiman kanssa vaan kirjan päähenkilöön.)

Mutta onhan chick lit’issä toki vakavampikin tausta olemassa. Ja laji on myynyt hyvin. Brontën sisarukset ja Jane Austen ovat aikaisia chick lit-kirjoittajia, joiden suosio senkun jatkuu ajasta toiseen ja joiden lukijat voivat hyvällä syyllä paistatella klassikkoja lukeneiden auringossa. Bridget Jonesin päiväkirjat ovat hyvänä esimerkkinä nykyaikaisesta chick lit’ista.

En oikein osaa sanoa suomalaisista chick lit-kirjoista mitään. Olen kuitenkin ollut huomaavinani, että kirjailija Kirsti Ellilä yrittää puhua genren puolesta omassa blogissaan Kirjailijan häiriöklinikka, ja hänhän julkaisikin, mikäli osaan tulkita oikein, sellaisen kirjan jokin aika sitten (Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin, Karisto, 2005). Eikä siihen ole mitään pahaa sanottavaa. Anna-Leena Härkönen on ehkä selkeämmin chick lit-kirjailija, mutta mitäpä minä näistä chickeistä sen kummemmin ymmärrän.

Nyt naiskirjojen genreen on tulossa uusi alaluokka, joka myy huimia lukuja ainakin anglosaksisessa kirjallisuusmaailmassa. Lajin lempinimi on mis lit, misery literature, kurjuuskertomukset, jotka houkuttelevat erityisesti naislukijoita, ja heidän joukostaan erityisesti niitä naisia, joilla on itsellään pieniä lapsia.

Yleisin mis lit-tarina kertoo huonosti kohdellusta lapsesta, joka pääsee aikuiseksi tullessaan irti lapsuutensa kurjuudesta ja kasvaa – jos ei aivan voittajaksi – ainakin selviytyjäksi. Eli vanha kunnon kasvutarina uudessa paketissa suunnattuna sille lukijakunnalle, josta joka tapauksessa on tulossa suurin kirjojen ostajaryhmä ja joka mahdollisesti pubertetti-iässä luki chick lit-kirjallisuutta.

Victor Hugon Les Miserables on ehkä tämän ”uuden” genren alkuperäisiä edustajia, ainakin se on nimeään myöten kurja. Dickensin tuotannossa on kurjuutta ja huonosti kohdeltuja lapsia roppakaupalla. Emile Zolan Nana tai ehkä paremminkin Ansa ja vielä selkeämmin Unelma lienevät aikaisia mis lit-kirjoja.

Entäpä islantilaisen Halldór (Guðjónsson) Laxness’in Salka Valka, jota muistan joskus nallikkana äidin kanssa kuunnelleeni olohuoneen räsymatolla makaillen radiosta luettuna. Äiti kai kuunteli jokaisen luetun pätkän kotirouva kun silloin oli, tai kotiäiti pitäisi tietysti lapsenaan sanoa. Hän kuunteli myös Outsiderin Kalle-Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailut kuulokuvina, ja niin kuuntelin minäkin; tosin niitä ei oikein voi kutsua mis lit’in tyypillisiksi edustajiksi. Olisivatko jopa Shakespearen Richard III ja Hamlet pohjaltaan vielä näitäkin aikaisempia mis lit’iin johtavia tarinoita, vaikka ehkä se menee jo liian pitkälle pyhäinhäväistyksessä.

Näiden kaikkien kirjoittajat ovat miehiä, joten heitä ei ehkä helposti lasketa tähän kastiin kuuluviksi, eivätkä edes kirjoittaneet omista kokemuksistaan. Nimittäin mis lit on usein omaelämäkerrallinen teos. Joten nämä hyvinvoivan miespuoliset spekulaatiot saattavat olla askeleen tai kaksi liian kaukana genren sielusta.

Myöhemmällä ajalla, kun naiset pääsivät oikein vahtiin, kurjuustarinoita löytyy monelta taholta. Virginia Woolf saattaa olla liian kaunokirjallinen nero kuuluakseen mis lit’iin. Mutta Minna Canth voitaisiin helposti kiinnittää genreen alkuperäisenä suomalaisena edustajana ainakin ehkä Hannalla ja Sylvillä, vaikka Canthin naisille käy aina lopussa huonosti ja miehet saavat tarinassa synninpäästön, mikä on vastoin nyky-mis lit’in tarinatemplettiä. Jotuni joutaisi hyvin samaan sarjaan Canthin kanssa, mutta hän on siihen aivan liian valoisa ja huumorinkyllästämä

Mielellään suomalaisista nykykirjoista sijoittaisi mis lit’iin esimerkiksi Helena Kallion Ennen kuin sielu puutuu (Teos 2006), Tuuve Aron Karmiina (WSOY 2004) ja Anna-Liisa Haakanan Huutomerkkejä taivaalle (Gummerus 2006). Vaikka minulla on sellainen kalvava tunne, että suuri osa nykyisistä nuorista naiskertojistamme kuuluu lajitella tähän genreen; tällaiset luokitukset eivät tietysti koskaan ole aivan oikeaan osuneita tai edes kokonaan uskottavia.

Anglosaksisessa maailmassa mis lit myy hyvin. Myynti esimerkiksi Englannissa kasvoi vuodesta 2005 vuoteen 2006 volyymiltaan kaksinkertaiseksi, rahassa mitattuna 12 miljoonasta 24 miljoonaan puntaan (The Independent, 4.3.2007, Mis lit: Misery is book world’s biggest boom sector). Parhaiten Englannissa viime vuonna menestynyt mis lit, Jenny Tomlin’in Behind Closed Doors, onnistui myymään yli 265,000 kappaletta, kun vuoden Booker Prize-voittaja, intialaissyntyisen Kiran Desai’n The Inheritance of Loss, myi alle 50,000 kopiota.

Sunday Timesin viimevuoden pokkaritilastoissa kymmenestä parhaimmin myyvästä kirjasta kuusi kuului mis lit-genreen (The Independent). Waterstone on perustanut hyllyihinsä oman mis lit-osaston nimeltä ”painful lives” ja Borders ”real lives”. Ne on helppo löytää kummastakin kirjakaupasta: menee vain sinne missä on suurin naisryhmä selailemassa kirjoja.

Mis lit pitäisi oikeastaan olla omaelämäkerrallinen kertomus ja monet niistä ovatkin. Tosin kirjailija itse saattaa joutua tällaisen kirjansa kanssa vaikeuksiin. Englannissa on keskusteltu kiivaasti etelälontoolaisen Constance Briscoe’n kurjasta lapsuudesta kirjassa Ugly; hänen sukulaistensa arvion mukaan lapsuus ei niin kovin kurja ollutkaan. Briscoen tarina on vankka kehitys- ja menestystarina. Briscoe on nimittäin ensimmäisiä mustia tuomareita Englannissa, jossa on vielä kova puute värillisistä oikeudenjakajista.

Vielä Kirsti Ellilästä puhuakseni: hänen viimeisin kirjansa Iiris, saattaisi ehkä – laajasti tulkiten – sopia tähän mis lit-luokkaan, nyt se on kai luokiteltu tyttökirjaksi ja julkaistu Kariston Sisko disco-sarjassa. Tosin kirja saattaa olla liian valoisa – niin kuin kirjoittajansakin – luokiteltavaksi synkistelyn kirjamarkkinoille.

Muuten bloggari Bookslut sanoo tähän uuden genren asiaan näin:

Here is how you create a new literary trend: notice that a few books have a similar topic, but choose something vague that just about anything can fit into, let's say "having it tough all over," and then cram recently successful books -- both fiction and nonfiction, it doesn't matter -- under that heading. Voila, Misery Literature, or Mis Lit. ..