Kuva: Golden Raspberry Award
Motto: Cloths make the man, the naked people have little or no influence in the society (Mark Twain).
Kävi siis vaaleissa juuri niin kuin olin ajatellut. Niinistö sai enemmän ääniä kuin kukaan poliitikko ansaitsisi. Ja omat vihreät chick-tärppini, Anni Sinnemäkeä (7680 ääntä Helsingistä) lukuun ottamatta, jäivät odottelemaan seuraavia eduskuntavaaleja ja vielä edessä olevaa loistavaa tulevaisuuttaan. Erään ministerin entisillä poikaystävillä näytti menevän oikein hyvin, vaikka ministeri itse taisi saada pahasti kulttuurikintuilleen, jos 5757 äänestäjän suosiota nyt voi tappioksi kuvailla, vaikka ilkeästi vertailemalla siltä näyttäisikin.
Sattumalta ministeri on vain yhden askeleen toisen kulttuuriministerin sijoituksesta Uudellamaalla. Andersson näytti tässä koituksessa saneen kuitenkin paljon enemmän ääniä, 9346, vaikka sijoitukset olivatkin niin lähellä toisiaan. Olisiko molemmilla kulttuuriministereillä loistava tulevaisuus jo takanaan, vai olisiko sittenkin vielä jollakin ihmeellisillä keinoilla edessäpäin. Mistäpä senkin osaa tässä vaiheessa oikein arvata, vaikka 5757 ei todellakaan kuulosta riittävän maagiselta luvulta. Arvoisa Lukija ehkä osaa sanoa tähän jotakin viisaampaa.
Muut ehdokkaani eivät menestyneet mitenkään hirveän huonosti: pääehdokkaani Maria Väkiparta (jonka pitäisi kiivaasti tarkastella nettiolemassaoloaan kriittisellä silmällä) sai Satakunnasta 1046 ääntä, ihastuttavan Suomi-neidon näköinen Sirpa Kauppinen Uudeltamaalta 1397, kemisti-henkilö Mari Saario Varsinais-Suomesta 629 ja klisheistä todennäköisesti mitään tietämätön ”nainen ja olennainen” Kirsikka Siik Pirkanmaalta 1080 ääntä. Seuraaviin vaaleihin on vielä aikaa, joten, jos vihreänä hehkuvissa rinnoissa intoa riittää jatkotyöhön, kaikki voivat seuraavissa vaaleissa olla vaikka ääniharavia.
Niin kuin oli Niinistö. Se varsinainen niin kuin tavallaan myös varsinaissuomalainen ja vihreä Ville Niinistö, joka pääsi viimeisenä siltä listalta Eduskuntaan 5169 äänellä. Oma epäilykseni on, että Ville sai Niinistö-lisää, niin kuin (ehkä) suloinen kulttuuriministerimme edellisissä vaaleissa, vaikka tietysti aivan muista syistä. Mutta tämä saattaa olla pelkästään perusteetonta ilkeyttä. Pienistä ajatuksista Villeä ei pidä syyttää, hän sanoo uusimmassa päreessään mm, että ”vihreät olivat kokoomuksen lisäksi ainoa vaalivoittaja viidestä suuresta”. Heh, heh, vai viidestä suuresta!!!
Jotenkin tuli tästä Villestä aina-ei-kilttiin mieleeni eräs Thomas Jefferson Johnson, jota Eddie Murphy näytteli omalla kaoottisen taiteettomalla tavallaan elokuvassa The Distinguished Gentleman (1992), josta Washington Postin elokuva-arvio (Desson Howe) sanoo mm, että ” Should you get through this Eddie Murphy political comedy without fatigue, frustration or boredom, you may consider your serenity complete”. Mitäpä tuohon lisäämään, muuta kuin, että kovin tuo kritiikki muistuttaa arviota näistä ja monista muista eduskuntavaaleista sen jälkeen, kun Veikko Vennamo ja Eino Poutiainen lopettivat poliittisen puurtamisensa, niin ja Taisto Sinisalo myös. Bless them all!
Tarinan tuntematomasta taviksesta, Thomas Jefferson Johnsonista, joka siis pääsi nimensä vuoksi vahingossa USA:n presidentiksi (tämä ei ole ulkopoliittisesti arveluttava viittaus nykyiseen istuimen haltijaan), oli muuten kirjoittanut eräs Jonathan Reynolds, joka on saanut jopa yhden palkinnon elokuvatuista kirjoituksistaan. Hän nimittäin voitti Kultaisen Vatun (toivottavasti tuo tuli oikein kirjoitettua) eli Razzie Award-palkinnon huonoimmasta käsikirjoituksesta vuonna 1988.
Muut ehdokkaani eivät menestyneet mitenkään hirveän huonosti: pääehdokkaani Maria Väkiparta (jonka pitäisi kiivaasti tarkastella nettiolemassaoloaan kriittisellä silmällä) sai Satakunnasta 1046 ääntä, ihastuttavan Suomi-neidon näköinen Sirpa Kauppinen Uudeltamaalta 1397, kemisti-henkilö Mari Saario Varsinais-Suomesta 629 ja klisheistä todennäköisesti mitään tietämätön ”nainen ja olennainen” Kirsikka Siik Pirkanmaalta 1080 ääntä. Seuraaviin vaaleihin on vielä aikaa, joten, jos vihreänä hehkuvissa rinnoissa intoa riittää jatkotyöhön, kaikki voivat seuraavissa vaaleissa olla vaikka ääniharavia.
Niin kuin oli Niinistö. Se varsinainen niin kuin tavallaan myös varsinaissuomalainen ja vihreä Ville Niinistö, joka pääsi viimeisenä siltä listalta Eduskuntaan 5169 äänellä. Oma epäilykseni on, että Ville sai Niinistö-lisää, niin kuin (ehkä) suloinen kulttuuriministerimme edellisissä vaaleissa, vaikka tietysti aivan muista syistä. Mutta tämä saattaa olla pelkästään perusteetonta ilkeyttä. Pienistä ajatuksista Villeä ei pidä syyttää, hän sanoo uusimmassa päreessään mm, että ”vihreät olivat kokoomuksen lisäksi ainoa vaalivoittaja viidestä suuresta”. Heh, heh, vai viidestä suuresta!!!
Jotenkin tuli tästä Villestä aina-ei-kilttiin mieleeni eräs Thomas Jefferson Johnson, jota Eddie Murphy näytteli omalla kaoottisen taiteettomalla tavallaan elokuvassa The Distinguished Gentleman (1992), josta Washington Postin elokuva-arvio (Desson Howe) sanoo mm, että ” Should you get through this Eddie Murphy political comedy without fatigue, frustration or boredom, you may consider your serenity complete”. Mitäpä tuohon lisäämään, muuta kuin, että kovin tuo kritiikki muistuttaa arviota näistä ja monista muista eduskuntavaaleista sen jälkeen, kun Veikko Vennamo ja Eino Poutiainen lopettivat poliittisen puurtamisensa, niin ja Taisto Sinisalo myös. Bless them all!
Tarinan tuntematomasta taviksesta, Thomas Jefferson Johnsonista, joka siis pääsi nimensä vuoksi vahingossa USA:n presidentiksi (tämä ei ole ulkopoliittisesti arveluttava viittaus nykyiseen istuimen haltijaan), oli muuten kirjoittanut eräs Jonathan Reynolds, joka on saanut jopa yhden palkinnon elokuvatuista kirjoituksistaan. Hän nimittäin voitti Kultaisen Vatun (toivottavasti tuo tuli oikein kirjoitettua) eli Razzie Award-palkinnon huonoimmasta käsikirjoituksesta vuonna 1988.
Razzien voittanut filmi oli nimeltään Leonard Part 6, jossa toinen musta koomikko, Bill Cosby, näytteli Leonard Parkeria, eläkkeellä olevaa CIA-agenttia, joka kutsutaan takaisin hommiin pelastamaan maailmaa murhanhimoilta kasvistensyöjiltä ja tappajiksi hypnotisoiduilta jäniksiltä (eli tarinan Leonard on jonkinlainen elokuvataiteen Sauli Niinistö), ja jolla on lisäksi suuria vaikeuksia ihmissuhteittensa kanssa (I rest my case!). Washington Postin Rita Kempley puolestaan sanoo tästä kulttuurisaavutuksesta arviossaan mm. näin: ” The only good thing about Bill Cosby's "Leonard Part 6" is that we didn't have to see Parts 1 through 5”. Huh, huh!
Mutta siis tuosta Ville Niinistöstä piti puhua, mutta en nyt keksi, mököttäessäni kiukkuisena noiden kannatettujen naisten puolesta (paitsi siis Anni Sinnemäen, jonka puolesta en mökötä vaan hymyilen autuaana niin kuin aina kun hänen kuvaansa saa (esteettiseen) nälkäänsä tai janoonsa katsella), hänestäkään, siis Villestä, mitään muuta hyvää tai pahaa sanottavaa, en edes hänen vaatteittensa istuvuudesta tai alastomuudestaan, kun en ole Mark Twain. Niin että olkoon!
Mutta siis tuosta Ville Niinistöstä piti puhua, mutta en nyt keksi, mököttäessäni kiukkuisena noiden kannatettujen naisten puolesta (paitsi siis Anni Sinnemäen, jonka puolesta en mökötä vaan hymyilen autuaana niin kuin aina kun hänen kuvaansa saa (esteettiseen) nälkäänsä tai janoonsa katsella), hänestäkään, siis Villestä, mitään muuta hyvää tai pahaa sanottavaa, en edes hänen vaatteittensa istuvuudesta tai alastomuudestaan, kun en ole Mark Twain. Niin että olkoon!
5 kommenttia:
No mutta. Mikäs analyyttiseen lastunveistelijään on mennyt, kun tuomitaan mies nimen perusteella? Ville Niinistö on yksi fiksuimmista tapaamistani ihmisistä ja etenkin kansanedustajaehdokkaista. Olisi ansainnut paikan eduskunnassa jo neljä vuotta sitten. Sanoisin, että Ville on onnistunut keräämään äänensä nimestään huolimatta, ei sen ansiosta. Valitettavasti itse äänestän eri vaalipiirissä.
Eihän nimi miestä pahenna, vaikka joku muu mies nimeä pahentaisikin.
Ei pahaa sanottavaa ole Villestä, paitsi siis samettipuku voisi istua paremmin, mutta se on teitysti epäolennaista. Epäilykseni sen sijaan jatkuu samanlaisena lisä-äänien suhteen.
Mutta sehän ei mitään haittaa, pääasia on, että pääsi läpi. Nyt vain itsekukin odottamaan terävää esitystä kansalaispalkasta (jota siis kannatan, vaikken ole sitä sanonutkaan) ja muistakin epäkohdista.
Melkein en mennyt äänestämään.
Tarvittiin kuitenkin aamiaisruokaa eilisaamuksi ja Mies, joka ei ulkomaalaisena saa äänestää eduskuntavaaleissa, ovelasti johdatteli äänestyspaikkaa kohti.
Ehdokkaani jäi nipinnapin rannalle. Harmittaa. Mutta eihän täällä ole kuin kokoomus ja RKP, täällä Valkoisessa kaupungissa.
Joskus on ollut muitakin, mutta kun Työn äänen kirjapaino rikottiin 30-luvulla, niin silloin ilmeisesti päädyttiin virtaviivaisen oikeistolaiseen meininkiin, SDP mukaanlukien.
Hyh.
Olisin toivonut täältä jotakuta maahanmuuttajaa ihan sen vuoksi että Seinäjoen kokoomusehdokas jäi kiinni rasistisista huomautuksistaan, mutta ei. Rasisti meni läpi että raikui.
Siitä jaksan olla iloinen että Veltto meni läpi, Pirkanmaalta. Toivottavasti se jaksaa niitä perussuomalaisia.
SDP:n ja kokoomuksen eroja on joskus vaikea erottaa. Vaikka henkilötasoilla erot ovat selviä, puolueet muistuttavat toisiaan. Muualla taitaa olla sama tendenssi, vaikka esim. Amerikassa pidetään yllä illuusiota liberaalista vasemmistosta ja konservatiivisesta oikeistosta. Yksilöissä erot siis näkyvät.
Olisikin vaikea ymmärtää esim. Tuomiojan ja Kataisen kuulumista samaan puolueeseen, Anderssonin ja Tuomiojan luulisi taas kuuluvan samaan. Mistä syystä demarit vieläkin näkevät tarpeelliseksi jakautua vasemmistoon ja oikeistoon? Ovathan kai leskisläiset jo kaikki ainakin pois politiikasta, ehkä jopa vihreämmillä niityillä. No onhan siellä tietysti se äreä karhu vielä nuijanvarressa ollut.
Tästä nykyisestä demarien puheenjohtajasta näkee ehkä puolueen suurimman ongelman, ammattiliittojen politrukilla eivät posket ole idealistin punaiset, vaikka kuinka yrittäisi.
Tämä posti liittyy aiheeseen kaukaisesti, alaluokasta kun on puhe. Kun oli joskus juttua Brechtin-Weillin Kerjäläisoopperasta, täytyy kertoa, että olin eilen ennakkonäytännössä. Ensi-ilta on tänään.
Esitys oli hyvin tehty: orkesteri mainio, kuten myös Kari Heiskasen ohjaus. Päähenkilöinä Oskari Katajisto (Puukko-Mackie), Vuokko Hovatta (Polly Peachum), Kerjäläisorganisaation johtajana minulle tuntematon Heikki Sankari, hänen rouvanaan Riitta Havukainen. Tällaisessa joukkojen näytelmässä riittää monelle näyttelijälle useampi rooli. Muutama daami sai olla sekä huorana että kerjäläisenä, yksi myös Mackheathin rosvojoukkion Jiminä.
En muistanut, että Kurt Weillin lauluja on näin paljon. Hyvä on säveltäjä, ja laulusuoritukset kelvollisia. Oikea oopperalaulajakin (Laura Pyrrö) oli mukana ja erottui.
Kaunosielujen näytelmä tämä ei tietenkään ole.
Lähetä kommentti