Sadan vuoden yksinäisyys Kansainvälisenä kirjanpäivänä

Kuva: Gabriel García Márquez

"Monia vuosia myöhemmin, seisoessaan teloitusryhmän edessä, eversti Aureliano Buendía tulisi muistamaan sen kaukaisen iltapäivän jolloin hänen isänsä vei hänet tutustumaan jäähän…" (Gabriel García Márquez, Sadan vuoden yksinäisyys, kirjan ensimmäinen lause).

Saarikoski on jossakin kai sanonut, että ”yhteiskunnan pienin yksikkö ei ole perhe vaan yksinäinen ihminen”, tai jotakin sen suuntaista.

Yksinäisistä ihmisistä muodostuu yhtenäinen yhteiskunta kulttuurin kautta, yhteiskunta ei pidä sisällään kulttuuria, kulttuuri sisäistää yhteiskunnan. Yhteiskunnan kokonaisuutta ei ole olemassa kuin kielessä, kielipeleissä, kulttuurissa.

Kieli on käsityön kieltä, arkkitehtuurin kieltä, musiikin kieltä, taiteen kieltä, myyttien ja kirjallisuuden kieltä – kulttuurin kielten sotkua, kielipelejä ja kulttuurin sokkeli.

Kirjallisuus on vahvin ja mystisin kaikista kielipeleistä.

Ensimmäisen ikiomakseni tuntemani kirjan sain kuusivuotiaana junassa jossakin Jyväskylään ja Jämijärven vällillä – noihin aikoihin Haapamäeltä meni vielä poikittainen rautatie Poriin ja Jämijärven mummulaan pääsi kahdelta asemalta, tai pysäkeiksikö niitä pitäisi kutsua, me käytimme Sydänmaan pysäkkiä – joltakin tuntemattomalta tädiltä, joka kuunteli viereisellä penkillä, kun tavasin innokkaasti jotakin tekstiä. Kirja oli Unto Kunnaksen Orjatyttö Israelin maalta, ja mainitsin sen lastussani elokuun 2. päivänä 2005 otsikon Lastenkirja muokkaa alla, kun kuvailin oman kirjanrakastajanurani alkuaskelia. Viimeisin kirjahankinta on pojalta lahjaksi saatu Ian McEwanin Lauantai.

Lukijan, kirjanrakastajan, elämä on yksinäistä puurtamista.

En oikein koskaan ole ymmärtänyt lukupiirien tarkoitusta, siis yhdessä istuvana ryhmänä, jossa luetaan samanaikaisesti jotakin tiettyä kirjaa. Mutta itselleni Rihmaston löytäminen (ja Kiiltomadon, vaikka se on osoittautunut joiltakin osin pettymykseksi) noin kolme vuotta sitten avasi uuden oven, opiskeluvuosien jälkeen ensimmäisen, jossa voi keskustella kirjallisuudesta vapaasti virtuaaliystävien kanssa, näkee omaksi opikseen toisten kirjallisia raakileita, ja ”tapaa” myös oikeita kirjailijoita ja jopa aforistikoita, joita ei tiennyt aikaisemmin edes olevan olemassa.

Kirjanrakastajan osani parantamiseksi olin jopa hädissäni ottanut osaa Palmenian kirjoittajakoulutukseen verkossa (Kertomukset kirjaksi-kurssi, kalliinpuoleinen), jossa oli miellyttävä ryhmä intensiivisesti kirjoja rakastavia ja kirjailijaksi ”ryhtymisestä” haaveilevia ihmisiä. Toistaiseksi kuuluisin Palmenian kurssilainen (nykyinen kurssin vetäjä) on kirjailija Ranya Paasonen (Auringon asema). En ole huomannut kenenkään oman kurssikaverini julkaisseen vielä mitään kaunokirjallista, toivottavasti kirjoitustyöt kuitenkin jatkuvat, mutta se oli silti hyvä, hyväntuulinen ja miellyttävä kurssi, jonka opettajina toimi oikeita kirjailijoita, vetäjänä kirjailija Timo Montonen, ja vierailevana opettajana mm. tämä meidän punatukkainen virtuaalinoitamme, Sanojen Anita Konkka, joka on pannut Kalevalankin oikeaan järjestykseen.

Tuossa alapuolella siteeraan Montagnen Esseistä tarinan voimiltaan vahvistuvasta maalaisnaisesta, joka lopulta pystyy kantamaan kokonaista aikuista elukkaa. Siinähän on kirjanrakastajan kirjallinen elämä somana allegoriana. Kirjallinen lihaskin kai kasvaa, kun sitä tarpeeksi käyttelee. (Kateellisena luin eilen Parnasson päätoimittajalta (Sata viisikymmentä kirjaa), että Ihmisen paikan kirjailija Tuula-Liina Varis lukee 150 kirjaa vuodessa, kirjallinen bodari siis, huh, huh, mahdotonta olisi itselleni nykyisellä lukuvauhdilla).

Lukijan rooli on kapseloitu Montagnen pikkutarinan sisään juuri sellaisena kuin se oikeasti on. Satu- ja lastenkirjoista siirrytään tyttö- ja poikakirjoihin, sitten muuhun kirjallisuuteen omien mieltymysten mukaan, ahmitaan klassikkoja, romanttisia romaaneja, sotakirjoja, dekkareita ja todellista kaunokirjallisuutta, joka yrittää – paremmalla tai huonommalla menestyksellä – sanoa jotain yleisestä totuudesta, siitä mitä on olla ihminen kussakin ajassa.

Lisätään asteittain lukemisen intensiteettiä ja sitten syvemmällä laatulukemisella ylläpidetään määrällä saavutettu lukulihasmassa notkeana hamaan hautaan saakka.

Klassikot eivät ole klassikoita vahingossa. Ne roikkuvat jossakin yleisten totuuksien reunoilla tai valaisevat niiden pimeän ytimen. Ja näyttävät kielipeileinä ja omaan aikaansa sidottunakin jotakin kaikkien aikojen ihmisille näistä itsestään.

Klassikko on ajattoman ymmärryksen aikakone.

Viime yönä ajattelin, mikä kirjaklassikko kaikista häthätään muistetuista luetuista kirjoista, olisi suosikkini tai ehkä parempi sanoa kirja, jota voisin suositella henkilölle, joka ei koskaan lukisi kuin yhden kirjan.

Raamattu varsinkin Vanha testamentti, suuri eeppinen kertomus, tuli mieleen, ja Odysseia, Decamerone (ei ehkä enää toimisi ajatustenkin seisottajana niin kuin silloin puberteetti-iässä), Steinbeckin Vihan hedelmät, Tolstoin Sota ja rauha ”tietysti”, Puckin Päivien kimallus, Hemingwayn Ja aurinko nousee, Waltarin Sinuhe tai Mikael Karvajalka, Sillanpään Hurskas kurjuus, Linnan Täällä Pohjantähden alla, Greenen Voima ja kunnia, Isaac Bashevis Singerin Moskatin suku tai Thomas Mannin Buddenbrookit, Hessen Lasihelmipeli tai jos haluaa päästä helpommalla Matka aamun maahan, onhan näitä. Vielä Woolfin Orlando, Voltairen Candide ja lähempää löytyvät Kiven eksistentiaalifarssi Olviretki Schleusingenissa, Kiannon Punainen viiva, Jotunin Arkielämää tai näytelmä Kultainen vasikka, Haanpään Taivalvaaran näyttelijä tai jopa Lehtosen Putkinotko tai Viidan Moreeni vaikka ovatkin vähän pienenpuoleisia noihin muihin verrattuna. Puoliso sen sijaan sanoo haluavansa luettavakseen Graham Greenen Tädin kanssa maailmalla, jos ei muuta saa lukea.

Minä olen kai ennen kaikkea ”suuren” epiikan ystävä. Ja niinpä itselleni jämähti lopulta päällimmäiseksi Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyys, jonka haluaisin jokaisen kirjanystävän luettavaksi, ei vain kertaalleen vaan monta kertaa kunnes kaikki kirjan tasot ovat tiukasti mielessä ja oikeassa järjestyksessä.

Täällä Pohjantähden alla on suomalainen Sadan vuoden yksinäisyys. Ja Päätalon tuotanto suomalainen Kadonnutta aikaa etsimässä.

Linna kuitenkin kirjoitti häiritsevän avoimen poliittisen kirjan suomalaisen yhteiskunnan synnystä. García Márquez ehkä teki saman kolumbialaisesta yhteiskunnasta, mutta suomalaisena lukijana, ja historian amtöörinä, epätasapaino häiritsee Linnan kirjassa mutta García Márquezin kirjassa se ei häiritse. Ehkä siksi, että García Márquez puhuttelee jotenkin yleisemmällä tasolla – ehkä omien historiatietojeni vaillinaisuuden vuoksi – kun taas Linna on enemmän suomalaisuuteen ja aikaansa sidottu. Linna ei olisi voinut puhutella ihmisiä kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Häneltä puuttuu kaikkia puhutteleva mystisyys.

García Márquezilta sitä ei puutu. Sadan vuoden yksinäisyys, joka metatasolla kertoo tarinan Macondon yhteisön noususta ja tuhosta ja sen vaikutusvaltaisesta Buendian perheestä, sisältää kaikken mitä kirjoissa pitääkin olla: se on eeppinen tarina, ironinen tragedia ihmisten viisaudesta ja hulluudesta, täynnä mystisyyttä ja maagista realismia, hienovaraisen osoittelematonta ohjelmallisuutta, raakaa ja herkkää seksuaalisuutta, vähäosaisten ja syrjäytettyjen kamppailua, imperialismin vääryyttä, korruptiota, alistettujen pessimismiä, kaiken läpileikkaavaa alakuloa ja kaiken turhuutta. Kirjan voi lukea myös, jos niin haluaa, eskapistisesti, viihteenä, tarinan eeppisyyden vuoksi, ja ehkä useimmat lukevat sen ensin juuri niin, vasta uusilla lukukerroilla voi siihen kaivautua kuin toukka kypsään juustoon. Ihmettelevän akuutiksi kysymykseksi jää se, miten ihmeessä koko roska kymmenine henkilöineen pysyi kirjoittajalta kasassa.

Sadan vuoden yksinäisyys on jokaisen kirjatoukan ravitseva mannamöykky.

Joten tänä Kansainvälisenä kirjan päivänä suosittelen sitä luettavaksi, vaikka ainoana kirjana tänä vuonna, ja vaikka se onkin klassikko ja olisi pitänyt lukea jo kauan sitten. Koskaanhan ei ole liian myöhäistä.