Kuva: Victor Winstone’n Gertrude Bell (Barzan Publishing) Tekopyhyys ja älykäs tyhmyys ovat ihmistä melko hyvin kuvaavia ominaisuuksia.
Erityisesti englantilaisilla on monisatavuotiset, imperialistiset perinteet tekopyhyydestä, enemmän tai vähemmän älykkäästä tyhmyydestä ja varsinkin puuttumisesta asioihin, jotka eivät heille mitenkään kuulu.
Useimmiten puuttumiset on perusteltu milloin mistäkin maailmankolkasta kumpuavalla uhalla Englannin turvallisuutta tai taloudellisia etuja vastaan, ja perustelut on puettu paremman kulttuurin, hallinnon tai uskonnon levittämisen hyväätarkoittavaan kaapuun.
Nykyajassa imperiuminsa kauan sitten menettäneet englantilaiset ovat amerikkalaisten apureina tuhoamassa Irakia ja Afganistania kertoen, että kysymyksessä on Uuden Yhteiskunnan rakentamisprojekti, jonka ensivaiheessa on näytetty lähinnä tuhottavan entisen yhteiskunnan infrastruktuuria ja moraalista perustaa. Kyseessä on heidän mukaansa hyvin perusteltu sota terrorismia vastaan, ovathan sekä afgaanit että irakilaiset selvästi terroristeja jo ulkonäöltäänkin ja erityisesti uskonnollisilta mielipiteiltään, jotka ovat epäilyttävän spiritualistisia.
Mutta on myös sanottava, että historia on taas kerran tullut nykyaikaan kuokkavieraaksi ja pureskelee ahneesti pehmeän ylimielisiin länsimaisiin persuuksiin.
Historiantunneilla, tämän lastunikkarin kouluaikaan joskus neoliittisen kauden alkuvaiheessa, kai, opettajat vakuuttivat, että historian ei pitäisi olla vain henkilöiden historiaa, vaan sitä pitäisi lähestyä kaikkien ajassa eläneiden näkökulmasta, sosiaalisena tapahtumana, jonkinlaisena dialektina, vähän niin kuin Karl Marx opetti meitä kaikkia tekemään omassa yhteiskuntakritiikissään.
Se on tietysti pelkkää pötyä ja omat silmät ja historian todelliset tapahtumat osoittavat aivan muuta.
Jonkun sattuman oikusta ja/tai omilla suurenmoisilla kyvyillään tärkeään aseman päässeen yksilön vaikutus historian kulkuun – jopa kymmenien tai satojen vuosien taakse – on paljon yksilön omia voimavaroja suurempaa ja perusteellisempaa.
Otetaan yliyksinkertaistaen esimerkiksi historiallinen metatarina, historian kaapin päältä, päähenkilöksi ja priimusmoottoriksi vaikkapa Julius Caesar, joka hallitsi vain muutaman vuoden, mutta teki Augustuksen hallinnon mahdolliseksi, joka taas mahdollisti jumalaisen ja rajattoman keisarivallan Roomassa. Sen avulla rajattomaan valtaan hyvin sopiva kristinusko voitti madzalaisuuden (zarathustralaisuus), mitralaisuuden, gnostilaisuuden ja muut kilpailevat vanhat ja uudet uskonnot koko valtakunnan alueella. Sitten kristinuskon oppiriidat ja sen Raamatun perusteella tukemien keisareiden vallanhimo jakoivat Rooman kahdeksi kilpailevaksi osaksi ja jakautuminen tuhosi lopulta valtakunnan vielä pienemmiksi osiksi, ja mahdollisti Lähi-idän, myös Turkin, ja Pohjois-Afrikan, jopa Espanjan, joutumisen jihadia käyvän ekspansiivisen islamin valtaan. Voimakas Rooma olisi ollut sen esteenä. Ja vielä nytkin käymme uskonsotaa Irakissa ja muissa maissa, ja Bushin sanoin olemme ristiretkellä.
Ilman Caesarin muutamaa vallassaolovuotta tuo kaikki olisi tapahtunut aivan toisin. Ei välttämättä paremmin, pelkästään toisin.
Toinen esimerkki on tunnettuusarvoltaan vähäisempi kuin Caesar.
Jo kaatuneen britti-imperiumin vaikuttajista voidaan tässä yhteydessä mainita nainen, Gertrude Bell: yläluokkainen "matahari", seikkailija (naispuolinen Arabian Lawrence siis), imperiumin virkanainen ja kirjoittaja, joka sananmukaisesti piirsi Irakille (ja sen rajanaapureille) vielä nykyajassakin voimassaolevat rajat.
Gertrude Bell – arabit kutsuivat häntä nimeltä Al Khatum, Lady, tai miksei suomalaisittain Rouva – oli naiseudestaan huolimatta Lähi-idän vaikutusvaltainen ”harmaa eminenssi” ja ”kuninkaantekijä”, joka ei itse ollut vallan kahvassa, mutta jolla oli mahdollisuus kuiskia seireeninlaulujaan valtaapitävien vastaanottavaisiin korviin sekä kotona Englannissa että salongeissa ja ehkä monissa eriuskoisissa sängyissä (tosin tämä(kin) on pelkkää pahanilkistä arvelua) paikan päällä, Kairossa, Mekkassa, Basrassa ja Bagdadissa.
Häntä voi kutsua jopa Irakin perustajaksi.
Bellillä oli virallinen asema brittien Bagdadin hallinnossa virkanimikkeellä Oriental Secretary (itämainen sihteeri, oikeastaan poliittinen upseeri, politrukki) tehtävänään yhteydenpito arabeihin laajalla alueella ja neuvoa brittien suurlähetystöä ja paikalla sotinutta armeijaa arabimaailman asioissa.
Tuohon maailmanaikaan tärkeä tehtävä naiselle, vaikka sitä ei tietysti omassa poliittisesti korrektissa ajassa saisi noin sanoa.
Irak itsenäistyi vasta vuonna 1932, mutta itsenäisyyttä oli valmisteltu jo 1. maailmansodasta lähtien. Mesopotamiassa olleet turkkilaiset ja näitä tukeneet saksalaiset heitettiin sodan seurauksena pois ja näin Ottomaanien sulttaanit menettivät 400-vuotisen otteensa Mesopotamian, ja yleensäkin Arabian, vallankahvasta.
Länsivallat, erityisesti Englanti ja Ranska, kiiruhtivat varmistamaan öljynsaantinsa, Mesopotamia oli öljyrikas alue ja sieltä saatava öljy oli taattava länsimaisen kehityksen voiteluaineeksi. Itseasiassa Arvoisan Lukijan ja myös minun itseni nykyisen hemmotellun aseman rakentajaksi ja takaajaksi.
Öljynsaanti taattiin roomalaisilta perityllä hajoita ja hallitse (divide et impera) -menetelmällä: antamalla Arabian länsiosan (Hejaz) hallitsevalle perheelle, Husseineille eli hasemiiteille, takuut tuhansien kilometrien takana syntyvän maan, Irakin, kuninkuudesta, johon istutettiin Feisal ibn Hussein (ranskalaisten potkaistua hänet pois Syyrian nukkekuninkaan istuimelta, johon britit olivat hänet aikaisemmin laittaneet).
(Samalla Arabian keskiosan kuningaskunnan AbdulAziz Ibn Saudin valta Keski-Arabian (Najd) öljyvaroista taattiin erityisesti amerikkalaisten painostuksesta. Sinne syntyi Saudi-Arabia, jonka Saudien perheen yksinvalta on vieläkin amerikkalaisten erityisessä suojelussa. Myös Jordania annettiin mekkalaisille husseineille (ensimmäinen kuningas oli mainitun Feisalin veli, Abdullah ibn Hussein), eikä sielläkään varmaan kyselty kansalaisilta olisiko oikein tuoda maahan kuningas Arabiasta saakka. Tosin Jordanian kuninkaat ovat olleet Lähi-idän harvoja kohtuuden ääniä, mikä on kohtuuden nimissä sanottava!)
Gertrude Bell piirsi omin hennoin yläluokkaisin käsin Bagdadin suurlähetystössä omalle kartalleen Mesopotamiaan uuden maan, Irakin, rajat. Samalla määräytyivät Turkin, Syyrian, Jordanian, Kuwaitin, Saudi-Arabian ja Persian rajat. Yleiseen kolonialistiseen tapaan kynän jäljet eivät noudattaneet mitään luonnollisia uskonnollisia tai heimo-rajoja ja Irakin uudelle alueelle tuli sekä pohjoisen kurdeja (suurin osa öljystä on siellä), länsipuolen sunni-muslimeja (joita Arabian mekkalaiset wahhabi-sunnit tietysti tukivat) ja kaakkoisen öljykenttien ja jokirantojen shiia-muslimeja (joita Persian shiiat katsoivat tietysti uskonveljinään kuuluvaksi omaan vaikutuspiiriinsä).
Ja, voila, tästä voidaankin hypätä suoraan nykyaikaan, jossa Irakia revitään juuri samoihin kolmeen suuntaan. Ja jossa pureskellaan länsimaisia persuuksia.
Gertrude Bell oli oman aikansa älykäs tyhmyri.
Rikkaan teollisuusperheen turhaksi tunnettu tytär, joka ei halunnut naimisiin jollekin sisäänsiitetylle idiootille, vaan etsi ja löysi tyhjälle ja toimettomalle elämälleen uuden suunnan. Ja siitä halusta ei ole mitään pahaa sanottavaa, vaikka lopputulokset ovatkin äärimmäisen ikäviä irakilaisille.
Tähän loppuun vielä kevennykseksi muistelu Charlotte Brontë 'n Shirley'stä, joka on suomennettu vuonna 1988 samalla nimellä (suomentaja Kaarina Ruohtula).
Brontë sanoo päähenkilöstä, Shirley Keeldar ’ista (on muistettava, että Shirley on itse asiassa miehen nimi, vaikka sen nykyisin useimmiten kuulee vain naisten yhteydessä, eli vähän niin kuin suomalainen nimi Toini, joka sattuu olemaan äitini nimi myös, vaikka hänet tunnettiinkin toisella nimellään), siis Brontë sanoo Shirleystä tähän tapaan:
…she had no Christian name but Shirley: her parents, who had wished to have a son, finding that, after eight years of marriage, Providence had granted them only a daughter, bestowed on her the same masculine family cognomen they would have bestowed on a boy, if with a boy they had been blessed…
Kirjan päähenkilöllä on ennakoivia piirteitä Gertrude Bell’istä, vaikka tämä ei ollutkaan peheensä ainoa lapsi. Hänkin oli löytänyt elämälleen muuta sisältöä kuin ylellisyydessä elämisen ja vain omaa ulkomuotoaan ajattelevan ”high society” -bimbon roolin, vaikka Charlote Brontën aikana ei sanaa bimbo vielä ollut edes keksitty. Konsepti sinällään oli silloin – niin kuin ehkä kaikkina aikoina – tunnettu.
Seuraava keskustelun pätkä kirjan henkilöiden, Shirleyn ja Carolinen, välillä valaissee asiaa ehkä paremmin. Pätkä on siis Bronten Shirley ’stä, Luvusta XI:
…
'Caroline,' demanded Miss Keeldar abruptly, 'don't you wish you had a profession - a trade?'
'I wish it fifty times a day. As it is, I often wonder what I came into the world for. I long to have something absorbing and compulsory to fill my head and hands, and to occupy my thoughts.'
'Can labour alone make a human being happy?'
'No; but it can give varieties of pain, and prevent us from breaking our hearts with a single tyrant master-torture. Besides, successful labour has its recompense; a vacant, weary, lonely, hopeless life has none.'
…
Keskustelu osoittanee kuinka paljon feministit ovat muuttaneet maailmaa naisten osalta. Muuten muistanemme myös, että sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa on nykyisin nainen ulkoministerinä.
Lisälukemista: ulkoministeri Erkki Tuomiojan artikkeli Gertrude Bell'istä
