Isien jalanjälkiä

Kuva Jaakko Häkkinen, Uralilainen sukupuu, 2007, kilpaileva kuva löytyy täältä

Peilistä katsoo totisena vastaan pari vaalean siniharmaita surumielisiä silmiä, kulmissa miljoonien hymyjen auraama vakojen verkosto, otsa ei ole sileä, laihat posket, lyhyeksi leikattu parta ja viikset, kahden millin siilitukka – ja korkeat poskipäät, jotka antavat selvän vihjeen siitä, mistä päin maailmaa pitäisi etsiä isiensä jalanjälkiä. 

Vastakaadettujen mammuttien vierestä veriseltä jäältä puuttomalla aavalla lähellä mammutinluista rakennettua vähätaloista kylää kolmenkymmenen vuosituhannen takaa. Ja kulkemassa Dneprin tai Volgan rantoja metsästämässä keihäällä monimetristä sampea jossakin Valdain tai Vologdan ylängöllä kahdenkymmenen tuhannen vuoden takana. Tai yli kymmenen tuhatta vuotta sitten muuttamassa perheensä kanssa kohti pohjoista tai luodetta seuraten lämpiävässä ilmastossa vinkuvassa jäälakeuden viimassa hitaasti kohti supistuvaa jäämassaa laahustavia viimeisiä mammutteja, elinehtoja. Metsästämässä poroja Vienanmeren ja Laatokan välisellä kannaksella ja belugavalaita monisoutuisilla nahkaveneillä Vienanmerellä tai hylkeitä Itämerenaltaan hyisellä jäällä jossakin nykyisen Rautalammin ja Saarijärven välistä merenrantaa.

Silmät ovat samat silmät kuin kaikilla isillä, keho on parhaassa lihasvoimassa lähes viiteenkymmeneen vuoteen, mutta pelko estäisi lähtemästä noille metsästysretkille; perhe jäisi ruokkimatta, koko esi-isien ketju siittämättä ja peilikuva häviäisi, koska ei voisi olla olemassa. Toisaalta siinä se on, ja tottumushan olisi toinen luonto.

***

Jokin nostalgianhiukkanen houkutteli hyppäämään syvälle ajatusten kuravelliin ja hypistelemään taas Donnerin Elämänkuvia (Kirjapaja, 2004, suom. Laura Voipio).

Kirjassa Donner pähkäilee samojen kysymysten kanssa kuin kuka tahansa tavallinen tavis. Pohjavirtana ehkä pohdiskelu siitä, mikä on ollut oman olemassaolon ja siinä eletyn elämän tarkoitus. Vastauskin muistuttaa kovasti taviksen vastausta (eli rajusti yksinkertaistaen: no, enpä tiiä).

Suoraa tietä on Donnerin elämänkuvissa kovin vähän. Sivulta 192 luinkin, että:

”Ihailen avoimesti ihmisiä, joiden ura on ollut suora putki opiskeluajoista...joilla on ollut kyky keskittyä vain yhteen asiaan, elää tasaista perhe-elämää...vaimo...lapset onnellisia, hymyileviä ihmisiä...Unelma vakaasta elämästä...Kun sitä vastoin minun todellisuuteni heittelehtii.”

Kuulostaa jotenkin tutulta varmasti monelle muullekin kuin minulle.

Kai Donner Jörn Donnerin kirjan Isän jalanjäljillä kansikuvassa 
(suom. Anna Paljakka, 2006)

Jörn D:n isä, etnohistorioitsija ja tutkimusmatkailija Kai Donner, kertoo päiväkirjassaan ennen Siperian matkoja 1911-1914 (Suomen Kuvalehti 32/2006):

"Nautin suunnattomasti siitä, että vihdoin pääsisin syventymään seutuihin, joita sivistys ei vielä milloinkaan ole koskettanut, joiden maaperää ei yksikään kulttuuri-ihminen ole polkenut."

Tossa on tarttuvaa ihkauuden hurmaa kosolti, mutta siinä on myös mustempi piirre, jossakin syvemmällä, vaikea tarttua, mikä lienee. Ehkä sanan ’kulttuuri’ käyttö puhumaan meistä vastakohtana ’kulttuurittomista’ siperialaisista tökkii nykyajassa.

Siinä ei välttämättä ole pahanilkisestä erottelusta tai kulttuurirasismista kysymys, vaan meidän ihmisten luonnollisesta ja yhteisestä uskosta, että oma kulttuuri, jumala, kansa tai aika on ylivoimainen muihin verrattuna. Mitä kauempana arvosteltava kulttuuri sijaitsee ajallisesti, maantieteellisesti tai ’kultuurisesti’, sitä enemmän uskotaan oman kulttuurin ylivertaisuuteen; sitä kutsutaan jopa nimellä ’sivilisaatio’ ja ’toisia’ nimitellään ’barbaareiksi’. Tätä ilmiötä voi itse kukin maistella ajattelemalla eurooppalaisten vähättelevää naureskelua USA:n amerikkalaistuneesta eurooppalais-kulttuurista, joka on sentään tuottanut Philip Rothin, Saul Bellow’n ja Kurt Vonnegutin puhumattakaan Marilyn Monroesta.

Kilpailussa kirjallisesta kuolemattomuudesta kulttuuriaikalaiset Euroopasta saattavat luiskahdella ojista allikoihin.

Kai D. kävi tutkimassa YLE:n Elävän arkiston mukaan ’suomensukuisia samojedeja’. Miten nämä ovat ’suomensukuisia’ on vieläkin minulta hämärän peitossa.

Kuva Samojedi talviasussa

Samojedeihin kai lasketaan joukko samojedinkielisiä kulttuureita, nykyisessä ajassamme suurelta osin entisiä paimentolaisia (nenetsejä, otsakkeja, tavgeja, jne), jotka vielä Kai D:n aikaan jotostelivat porojensa jäljessä jossakin Uralin ja Jenisein välisissä metsissä. Nykyisin heilläkin on kai pysyvämpiä asuinsijoja, apunaan moottorikulkuneuvoja, jopa helikoptereita, helpottamassa poronpaimennusta ja oikea-aikaisten poronpurenta rituaalien järjestämistä äkkirikkaiden venäläisten öljypohattojen ja näiden kuvankauniiden naisystävien iloksi.

Samojedien kielissä on paljon ainakin muiden uralilaisten kielten vaikutteita (kts esim Jaakko Häkkinen, gradu, Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa) vaikka suomalais-ugrilaiset vaikutteet saattavat olla vähäisempiä.

Isien jalanjälkien seuraajalle kieltä tärkeäpiä ovat tietysti ihmiset itse.

Geneetiset esi-isämme eivät ole muuttaneet tänne ’tiuhaan’ vaihtuvien kulttuuriensa mukana suurina ryhminä vaan ovat pääosin asustaneet täällä sitten jääkauden viimeisen maksimin ja puhelleet mitä kieltä milloinkin ovat osanneet: jälkeläistensä mukaan eteläsaamea, itämerensuomea, ja lopulta suomea (ja jos karjalankielelle annetaan sille kuuluva kieliarvonsa, myös karjalankieltä, tärkeästä savonkielestä puhumattakaan).

Geneettisesti samojedit eivät ole suomalaissukuisia, eivätkä vältttämättä edes kielellisesti.

Kieliryhmät ovat kuin rotuja, ne on luotu meidän luokittelutarpeemme tyydyttämiseksi. Ei ole ongelmia sanoa, että meidän oma lähipiirimme puhuu samaa kieltä, sopimuksesta kutsumme sitä suomenkieleksi, vaikka joku Pihtiputaan mummo ja pääkaupungin akateeminen kulttuurileijona eivät todennäköisesti puhu läheskään samaa kieltä. Mitä kauempana vertailua tehdään ajassa ja paikassa, sitä vaikeampi on osua oikeaan.

Erityisesti raja-alueilla saattaa ryhmittely olla kovin vaikeaa. Ns. uralilainen kieliryhmä kuulostaa juuri tällaiselta raja-alueen mukavuudesta tehdyltä määritykseltä. Vielä vaikeampi on uskoa uralilaisen kieliryhmän suomalais- tai ugrilaiskieliä vanhempaa olemassaoloa. Yhtä hyvin voitaisiin todeta, että monet Uralin alueen kielet ovat vaikuttaneet toisiinsa, sulauttaneet toisia kieliä ja kuolleet sukupuutteen tarpeettomina ja vain vähän ääntä päästäneenä. Ihmiset ja näiden geenit ovat kuitenkin jatkaneet elämää kuin mitään merkittävää ei olisi tapahtunut.

Jos kieli on tarpeeton, se on tarpeeton. Jos kielelle on olemassa tarve, se on elävä kieli.

DNA-tutkimuksetkaan eivät tue ’uralilaisen kieliryhmän’ olemassaloa (vrt kuitenkin mm. Häkkinen ja Tapani Salminen). Geenitutkimuksen tulosten tulkinta on kai lähes yhtä vaikeaa kuin kielentutkimus. Tutkimusten perusteella tehdyt ihmiskunnan muuttovirtojen arviot ovat kai vielä koko lailla lapsen kengissä. Vielä vuosi pari sitten väitettiin kiivaasti, että aikaisemmat eri alueiden ihmislajit (erectus, neandertalis, jne) eivät voi olla modernin ihmislajin esi-isiä, nykyisin asiasta kai ollaan toista mieltä, mutta tutkimus jatkuu.

Näitä tällaisen ajan takaisia kieliä puhuneiden ihmisten määrät, suomalaistenkin, ovat jääkauden päättymisen jälkeen olleet niin pieniä, että nykyajassa niistä puhuttaisiin uhanalaisina kielinä (niin kuin tietysti puhutaankin). Tämä tekee kielivaikutuksen (ja kielen muuttumisen) helpommaksi, jopa todennäköiseksi, kaikki kielethän ovat jatkuvan muutoksen alaisia.

Häkkinen sanoo mm.:

”Äänteenmuutosten valossa jyrkin kuilu erottaa juuri ugrilais-samojedilaiset kielet suomalais-permiläisistä...Voidaan siis melko luotettavasti sanoa, että kantauralin ensimmäinen murreraja on syntynyt juuri tähän kohtaan, vaikka jo melko pian tämän jälkeen länsiurali (> itämerensuomi, saame, mordva ja mahdolliset kuolleet kielihaarat) on eriytynyt keskiuralista (> mari, permi).”

’Ensimmäisen murrerajan’ tilalla voisi tuossa aivan hyvin puhua kielirajasta (joka tietysti on yhtä ongelmallinen sana kuin kieliryhmäkin).

Salminen sanoo kirjoituksessaan ’Problems in the taxonomy of the Uralic languages in the light of modern comparative studies’ mm.:

“...it must be carefully examined whether all of the traditionally assumed proto-languages qualify as distinct genetic units, or whether they are either based on very few diagnostic features that do not make them notably different from their parent languages, or whether the features attributed to them are actually better explained by areal influences...”

Häkkisen essee(Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa) vuodelta 2009 toteaa paljonpuhuvan sujuvasti:

”Soveltamani levikkikriteerin perusteella kantauraliin palautettavan sanan täytyy esiintyä ainakin yhdessä läntisimmistä (itämeren suomi, saame ja mordva) ja yhdessä itäisimmistä kielihaaroista (mansi, hanti, samojedi ja pienin varauksin unkari). Tiukempiakin levikkikriteerejä on esitetty (esim. K[aisa] Häkkinen 1983), mutta nähdäkseni uralilainen äännehistoria on viime vuosikymmeninä siinä määrin tarkentunut, että aukkoinenkin levikki riittää, kunhan äännevastaavuus on säännöllinen...”

Kielten välisiä suhteita on tuhansien vuosien pituisen aikakauden yli vaikea luotettavasti päätellä. Ääntämisen kehitys, ja kielten välinen sukulaisuus, tehdään vertaamalla nykykieltä suhteessa kielitieteilijän omaan käsitykseen protokielien sanastosta, äänneasusta ja syntaksista. Tutkijat esittävät toisistaan rajusti eroavia käsityksiä lähes jokaisesta asiasta, ero fiktioon on lähes olematon.

DNA-tutkimus on luonnollisesti paljon luotettavampaa (vaikka tulosten tulkintaa täytyy siinäkin tehdä tiedemiehen mielikuvituksen perusteella).

DNA-tutkimusten valossa samojedit ja itämeren-suomalaiset eivät ole läheistä ’sukua’ toisilleen (kts. esim. Kalevi Wiikin Suomalaisten juuret, Atena, 2004). Mutta mistäpä senkin voi varmuudella sanoa.

Pienet kansakunnat ja kieliryhmät ovat aina olleet ja tulevat kai aina olemaankin historian häviäjiä. Joko pakotettuja elämään jossakin periferiassa, henkisen Kehä III:n tuolla puolen, tai häviämään kokonaan maailman kartalta niin kuin on käynyt monille suomenkielisille ryhmille ja tietysti samojedeille, vaikka kulttuuri-ihmiset M.A. Castrenista lähtien ovat yrittäneet näitä pelastaa suomalaisugrilaiseen perheeseen, ehkä enemmän tunnesyistä kuin tosiasioihin perustuen.

Suomenkieltä puhuville tullee jossakin tulevaisuudessa tapahtumaan samoin. Me ehkä vaihdamme kielemme uuteen latinaan, jonkinlaiseen euro-englantiin, ja sulaudumme vaivihkaa euroopplaiseen perheeseen, johon kai jo pääosin kuulummekin DNA:mme perusteella.

***

Peilissä vaalean siniharmaat silmät tuijottavat yhtä alakuloisina takaisin omiin silmiini, joiden väristä tai olemuksesta en tiedä muuten kuin väärinpäin heijastetun peilinkuvan perusteella. Poskipääni ovat yhtä korkeat kuin silloin kuin aloitin tämän kirjoituksen. Jääaavat kutsuvat kaukaisuudesta hyvinvoivaa pelkuria. Mutta kutsu kaikuu kuuroille korville ja sanat ovat tuntemattomalla kielellä sanottuja...

***

P.S. Tämä oli tarkoitus julkaista kesäkuussa, mutta unohtui keskeneräiseksi bittiavaruuden näkymättömän kuran keskelle näkymättömien voimien puristukseen.

Eivätkö tiedemiehet olekin merkillisiä: näkevät näkymättömiä ja syyttelevät uskovia ja toisiaan samasta asiasta.

'Whatever happened to Tannu Tuva? Mitä kummaa tapahtuikaan Tannu Tuvalle?

YouTube: Richard Phillips Feynman - The Last Journey Of A Genius Part 1 [1988], video Feynmanin halusta Tannu Tuvaan

Richard Feynman oli tietysti amatööribongo-rumpali, taitava kassakaappien aukaisija ja Nobel-palkinnon voittanut fyysikko kuten Arvoisa Lukija hyvin tietää. Samoin kuin sen yleisesti tunnetun asian, että 'Feynmanin ansiona oli esittää kvanttielektrodynamiikka polkuintegraalien avulla ja johtaa tästä säännöt nykyään Feynmanin graafeina tunnetulle tavalle esittää sähkömagneettiset prosessit kuvina'.

Lisäksi hän halusi matkustaa ennen kuolemaansa Tannu Tuva-nimiseen maahan, josta ei ehkä moni enää kunnolla muista juuri mitään - jos sitäkän, kuuntelemaan tuvalaista kurkunpäälaulua (höömei'tä).

Hän kuolla kupsahti kuitenkin juuri ennen kuin sai viisumin Tuvan matkaansa varten.

Nimittäin Tannu Tuva ei ollut itsenäinen valtio vaan Neuvostoliiton osa vuodesta 1944 alkaen. Kukaan ei tuvalaisista sen kummemmin silloinkaan välittänyt niin kuin ei Baltian maidenkaan vastaavasta kohtalosta. Tuva joutui omahaluisesti jokaisen naapurimaansa lämpimän ystävän, Neuvostoliiton, valloittamaksi ja liitetyksi vapaaehtoisesti suureen ja mahtavaan onnellisten kansojen perheeseen.

Feynman ei siis päässyt elämänsä aikana Tannu Tuvaan. Fyysikolle tällaiseen paikkaan pyrkiminen tuntuu jotenkin erikoiselta, mutta niin kuin tiedämme Feynman ajatteli asioista mm. näin: What Do You Care What Other People Think?, kuten hän samannimisessä kirjassaan todistaa, eli ”Mitä siitä, mitä muut ajattelevat?” Kimmo Pietiläisen suomentamana ja Ursan julkaisuna vuodelta 1988.

Ennen neukkujen kynsiin joutumista Tuva oli lyhyen aikaa oman onnensa seppä ja vielä sitäkin ennen muutaman vuoden Venäjän tsaari Nikolai II:n omaisuutta ja pitkän aikaa Kiinan manchu-keisarien alamainen ja osa Qing-dynastiaa vuodesta 1757 aina vuoteen 1912 saakka. Sitä ennen mongolit hallitsivat Tuvaa niin kuin muitakin sen seutukunnan maita, skyyttienkin tiedetään tuvalaisia olemassaolollaan rangaisseen; sitä ennen Tuvan historia, niin kuin Suomenkin ja lähes kaikkien muidenkin maailman maiden on historian sumujen saarilla ikuisessa tuntemattomuudessa - paitsi jos joku keksii keksiä aikakoneen.

Tuva on nykyisin tunnettu myös ihmiskunnan hyväntekijän, Bill Gates'in projektina (Project Tuva). Gates on nimittäin ostanut BBC:ltä oikeudet Feynmanin luentosarjaan ns. Messanger Lectures, jotka tämä antoi Cornellin yliopistossa vuonna 1964 ja hyväntekeväisyydessään tarjoaa koko projektin ilmaiseksi koko englannintaitoiselle maailmalle Microsoftin ystävällisellä myötävaikutuksella.

Feynmanilla oli suuren älynsä lisäksi sellainen avu, että hän pystyi puhumaan vaikeista ideoista niin, että tavallisella älyllä varustettu tavallinen tavis kykenee niitä seuraamaan.

Tosin hän on yllättävästi ilmiselvän hermostunut luennoitsija. Nykymaailmassa sellainen liikkuminen, ähinä, kenkien katselu jne ei tulisi tietysti kysymykseenkään. Esiintymistaidon opetus jopa Nobel-palkituille luennoitsijoille on kai pakollista mediataitavassa nykymaailmassa ja se karsii kaiken maailman mukavat pikku idiosynkrasiat niin, että kohta me kaikki olemme hermostumattomia ja taitavia lavakoomikoita - jopa hiljaisemmat hämäläiset savolaisista tai karjalaisista puhumattakaan. Luentojen sisältö on täsmätty yleiselle kuulijakunnalle, joten varsinaisten tiedemiesten aika saattaa luennolla tulla pitkäksi. Mutta meille muille, joita eivät luennoitsijan pienet omalaatuisuudet ja kielenlipsahdukset haittaa, luento on hyödyllistä ajanvietettä, hedelmällistä eskapismia.

Luentoja voi katsella Microsoftin uudella katseluohjelmalla nimeltä Silverlight, joka latautuu automaattisesti samalla kun Tuva-projektin sivut latautuvat.

Jo ensimmäinen luento on merkityksellinen: opin, että paino-/vetovoima/gravitaatio on merkittävin yleistys, jonka ihmismieli on keksinyt, ja että kuu putoaa kohti maata joka sekunti yksi 20s osa tuumaa verrattuna ('suoraan') rataan, jonka se kulkisi ilman maan olemassaoloa, ja tärkeimpänä tietona sen, mistä luku 42 tulee hypertietokoneen Deep Thought seitsemässä ja puolessa miljoonassa vuodessa kehittämänä vastauksena 'elämään, maailmankaikkeuteen ja kaikkeen muuhun sellaiseen' Douglas Adamsin viisiosaisessa trilogiassa Linnunradan käsikirja liftareille.

Hiram Messanger -luennot järjestetään Cornellissa joka vuosi, muita luennoitsijoita ovat olleet mm. kirjallisuusteoreetikko Edward Said, biologi E.O. Wilson, jenkkien atomipommiprojektin päällikkö Robert Oppenheimer ja kielitieteilijä ja filosofi Noam Chomsky.

Tästä kaikesta opimme tietysti sen, että on käytävä Tuvassa silloin kun on vielä aikaa.

Ja tähän vielä loppuun video YouTubelta tuvalaisesta kurkkulaulusta.

Adfectus affectus: Al Gore ja vakaumuksen rintaääni

Kuva Global Warming Art: fossiilisten polttoaineiden käyttö asukasta kohti 20 väkirikkaimmassa maassa

Motto:

Officium quod putamus ceteros agere est.

Tuo latinan lause voisi suomeksi olla vaikkapa, että: Velvollisuus on se, minkä odotamme toisten tekevän.

Otetaan alkuun taas pätkä Pikku Prinssistä:

”… Kettu vaikeni ja katseli kauan pikku prinssiä.
- Ole hyvä...kesytä minut! se sanoi.
- Kyllähän minä mielelläni, pikku prinssi vastasi, mutta minulla ei ole paljon aikaa. Minun täytyy löytää ystäviä ja oppia tuntemaan paljon asioita.
- Ei voi tuntea muuta kuin sen, minkä itse on kesyttänyt, kettu sanoi. Ihmisillä ei ole enää aikaa tuntea mitään. He ostavat kaupasta valmiiksi tehtyjä tavaroita. Mutta kun kaupoissa ei myydä ystäviä, niin ei ihmisillä enää niitä ole. Kesytä minut, jos kerran haluat ystävän!
- Mitä minun tulee tehdä? pikku prinssi kysyi.
- Sinun täytyy olla hyvin kärsivällinen, kettu vastasi. Ensin istuudut ruohikkoon, noin, vähän etäälle minusta. Minä tarkastelen sinua, etkä sinä puhu mitään. Väärinkäsitykset johtuvat aina sanoista. Mutta päivä päivältä voit istuutua vähän lähemmäksi...”

On suuri vahinko, Arvoisa Lukija, että Al Gore Jr. on satunnaiselle sivustaseuraajalle sellainen – miten tämän sanoisi hienostuneesti – ehkä sana ”arsehole” on vankasta potenssistaan huolimatta paras ilmaus. Olen tosissani yrittänyt pitää hänestä ja hänen epämiellyttävästä totuudestaan, mutta ei onnistu vaikka kuinka rypistäisi. Ensivaikutelma on vuosien myötä vain vahvistunut ja Goren ”elokuva” on lätkäyttänyt nesteet lopulta yli laidan.

Goressa, niin kuin monissa muissakin syvästi yhden asian puolesta pauhaavissa ihmisissä on jotakin kovin pelottavaa, samanaikaisesti jonkinlaista kylmää tunteettomuutta ja hehkusilmäistä uskonnollista kiihkoa, joka tietää aina olevansa oikeassa ja toisin ajattelevien puolestaan olevan ehdottomasti väärässä. Saarnatuoleissa ympäri maailman on samanlaisia yhdenasian puolesta vakaumuksella ulvovia mylläreitä: puhuvat sitten Amerikan keskilännen englantia, mullahien arabiaa, parsia tai urdua, tai jopa kotoista suomea. Me lastunikkarit ymmärrämme tällaisia julistajia jollakin narsismin tasolla oikein hyvin, vaikka emme olisi heidän kanssaan muuten samoilla aalloilla.

Elämän, varsinkin oman, epävarmuutta vasten kyseenalaistamaton vakaumuksen jyrinä tuntuu teeskentelyltä.

Norjan Nobel-komitea ylitti jopa omat aikaisemmat saavutuksensa antaessaan Nobelin rauhanpalkinnon Al Gore Jr:lle. Arvoisa Lukija tietysti muistaa hyvin, että rauhanpalkinnon myöntäminen on ollut vuosittainen jopa suurempi tai pienempi vitsi, ja toisaalta ehkä tunnustaa, että rauhanpalkinto on kirjallisuuspalkintoa vaikeampi myönnettäväksi. Kirjallisuuden rakastajien makuasiat kuitenkin tuntuvat konvergoivan paremmin kuin rauhasta puhujien. Painotan tuossa erityisesti sanaa ”maku”.

Ilmastopaneelin Nobel-palkinnon osalta en sano kuin sen, että julkisessa sanassa usein mainittujen 2000 tiedemiehen sijasta jäsenkunta koostuu paristasadasta tiedemiehestä ja joukosta enemmän tai vähemmän ilmastoasioita tuntevia poliitikoita ja lobbareita, joilla on pääasiana oman maansa tai organisaationsa, ehkä jopa henkilökohtaisten, taloudellisten intressien puolustaminen. On vaikea ymmärtää millä perusteella poliittisesti perustettu Paneeli ansaitsisi rauhanpalkinnon.

Rauhanpalkinnon liittäminen ilmaston muutoksen syyttämiseen jostakin Darfurin tapaisesta toilailusta antaa vastuussa oleville Sudanin poliitikoille syyn olla syyttämättä itseään. Syyllisiähän eivät tarjotun apologian jälkeen ole poliitikot vaan sudanilaiset arabinomadit, jotka ajavat mustia maanviljelijöitä aseilla pois kamelien laidunmaiksi sopivilta mailta.

Ilmastoasioissa, niin kuin rauhanajossakin, on tosin syytä ajatella niinkin, että totuuden odottaminen ei maailmalle riitä. Jos haluaa aina perustaa mielipiteensä ja päätöksensä pelkille tosiasioille, ei koskaan muodosta mielipidettä tai tee päätöstä.

Tosiasiat ovat kuin elohopea lattialla.

Näet sen kiiluvan siellä ja yrität saada sen käsiisi. Mutta sepä hypähtääkin iloisesti kimallellen ihan toiseen paikkaan, ja sormiin jää vain häviävän ohut kalvo harmaata, myrkyllistä mönjää. Useimmat päätökset onkin tehtävä intuition varassa. Ja tuloksena on joko yhteistä hyvää tai yhteistä pahaa. Tulevaisuus on sitten se, joka langettaa tuomion hyvän ja pahan välillä.

Al Gore on poliitikko ja poleemikko. Tässä ei sinänsä ole mitään pahaa. Sen lisäksi ajattelen, täysin epäoikeudenmukaisesti, että hän on tekopyhä.

Omassa asumisessaan ja elämässään hän tuottaa moninkertaisesti enemmän hiilipäästöjä kuin keskiverto amerikkalainen, joka puolestaan päästelee hiiltä ilmakehään moninkertaisesti verrattuna keskivertoon eurooppalaiseen – puhumattakaan afrikkalaisista tai intialaisista tai edes keskimääräisestä maailmankansalaisesta.

Huomionarvoista on, että Gore ostaa synninpäästöjä energiansa kulutukselle käymällä kauppaa hiilipäästöistään. Samaa ei ehkä voi sanoa monista muista poliittisista toimijoista, edes suomalaisista demareista tai vihreistä, joiden sentään luulisi olevan valveutuneempia kuin amerikkalaisen öljymiljonäärin. Tämä hiili-ane-kauppa ei vähennä päästöjä, antaa niille vain oikeudenmukaisemman leiman.

Paljon kehutun Kioton ilmastosopimuksen tärkein anti oli päästökaupan laillistaminen ja yhteisen länsimaisen omantuntomme rauhoittaminen ilman kivuliaita toimenpiteitä. Toivotut tavoitteet jäivät saavuttamatta. Kioto ei ollut edes energiajälkemme kosmeettinen korjaus. Vain turhuuden markkinaa.


Kuva Vanity Fair: Green issue

Tavallisella ihmisellä, niin kuin lastunikkarilla, on käsissään ongelma. On joko uskottava joitakin tiedemiehiä ja heidän Al Goren tapaisia julkkistukijoitaan tai heidän vastakappaleitaan, toisia tiedemiehiä ja heidän tukijoitaan, yleensä enemmän tai vähemmän tuntemattomia, mutta palavasilmäisiä julistajia hekin, jotka julistavat omaa uskoaan yhtä taitavasti vedoten tieteeseen, aurinkoon ja sen asemaan. Ja yrittää sitten muodostaa perusteltu mielipide näistäkin asioista tiedoilla, joiden oikeudesta ei voi olla varma puoleen eikä toiseen.

Viimeviikon New Scientist –lehti kirjoittaa mannerlaattojen ajelehtimisesta (Pangaea, the comeback, New Scientist, 20.10.2007).

Maapallon maamassa on tiedemiesten mukaan ollut liikkeellä aina. Joskus 250 miljoonaa vuotta sitten kaikki kuiva maa maapallolla oli ryppäänä, jota kutsutaan nykyisin Pangaeaksi. Ja laatta-asiantuntijat vakuuttavat, että 250 miljoonan vuoden kuluttua on tilanne taas periaatteessa sama: on vain yksi manner, jota kutsutaan nimellä Novopangaea (animaatio on täällä). Tosin, miksi sitä silloin kutsutaan ei ole vielä aivan täysin varmaa. Ei ehkä edes tulevassa Novopangaeassa, ihminen lajina on hävinnyt silloin muistojen joukkoon, jos on edes muistoja olemassa. Voi olla, että ei ole edes tietoisuutta.

Kaksitoista tuhatta vuotta sitten Suomen niemellä oli kovin kylmä. Jäävuoria ajelehti valtavassa järvessä, jonka rannat olivat jossakin Rautalammin paikkeilla Pohjois-Savossa ja Karjalassa. Muu Suomi oli järven pohjassa. Lappi sen sijaan piilotteli vielä mannerjään alla, vaikka jää sulikin silloin jo kohisten uuden interglasiaalin keväässä ja sysäsi lisää vettä järveen, jota tiedemiehet nykyisin kutsuvat nimellä Baltian jääjärvi. Ei ole tietoa miksi senaikaiset ihmiset järveään kutsuivat.

Parhaillaan kolistellaan interglasiaalin syksyssä kohti uutta jääkautta, joka saattaa alkaa milloin vain, ehkä tuhannen vuoden kuluttua tai hyvällä onnella vähän myöhemmin. Näin ne tiedemiehet ennustelevat. Paitsi ne toiset tiedemiehet, jotka ennustavat lämpenevää, ja että maapallon ilmakehän kasvihuoneilmiö pääsee käsistä karkuun tuossa tuokiossa: hukuttaa meidät ensin meriveteen, sitten tappaa janoon ja lopulta keittää muuten kuoliaaksi.

Näin ollen en ole vielä vetänyt lopullisia mielipiteitä siitä kannatanko Al Gorea seuraavaksi maailman pelastajaksi, vaikka hän nykyisin jo saattaa kannattajajoukkonsa mielestä kävellä veden pinnalla niin kuin joku muukin maailman pelastaja on aikaisemmin tehnyt.

Tosin, voisihan sitä vielä pidätellä, ja naattia, ainakin niin kauan kuin tätä fossiilista energiajuhlaa kestää.

Ja ottaa välillä torkut, odottaen jonkun muun vaikuttuvat paremmin asioiden oikeasta laidasta ja tekevän niille jotakin.

Rotujen erottelusta

Kuva Barnes and Nobles: Avoid boring People

Tässä lastussa käsitellään rotua ja älykkyyttä.

Valitettavasti kumpaakaan ei pystytä tieteellisesti määrittämään ilman jumalatonta riitaa.

Rotu käsitetään "kansanomaisesti" lähinnä ulkoisiin eroihin liittyväksi: ihon väriin, silmäpoimuihin, kokoon. Älykkyyttä ei voida sen kummemmin määrittää, vaikka sen osa-alueiden mittaamiseksi on olemassa menetelmiä. Mittaustulokset näyttävät selittävän hyvin, miksi ihmiset menestyvät paremmin tai huonommin päättelyä vaativissa tehtävissä, yksinkertaistettuna: korkeampi älykkyysosamäärä – parempi päättelykyky.

Mutta vieraillaan pikaisesti urheiluareenoilla ennen kuin juttu jatkuu.

Ja siellä huomaamme, että jokaisen kansainvälisen miesten sadan metrin kilpailun lähtöpaikalla verryttelee joukko toinen toistaan komeampia, mustia, isomuskelisia miehiä.

Me valkoiset tavismiehet katsomme kadehtien heidän komeuttaan ajatellen naama vihreänä, että tuo ulkonainen koreus saattaa hyvinkin korreloida positiivisesti miesten tuuriin naisten keskuudessa.

Kyse tässä(kin) kateudessa on siis seksistä ja sen epätasaisesta ja epäreilusta saatavuudesta. (Tälle on olemassa oikein kaksiosainen, pseudotieteellinen termikin, jonka ensimmäinen osa alkaa kirjaimella p ja sointuu killua-verbin jonkun imperatiivin kanssa ja toisen osan muodostaa sana kateus. Mutta jääköön nyt tässä sanomatta.)

Monetkaan meistä eivät valittele sitä, että nämä mustat urhot ovat geeniperimänsä vuoksi maailman nopeimpia miehiä. Heillä on enemmän nopeita lihassoluja, ehkä siksi, että afrikkalaisten lajinsäilymisstrategiana on ollut juosta pakoon saalistavia kissaeläimiä, jotka ovat lyhyillä matkoilla kovin nopeita. Meillä poronpurijoiden jälkeläisillä taas on enemmän hitaita lihassoluja, koska esi-isät jutasivat pitkiä matkoja lumihangissa porojensa lihan perässä ja siirsivät sitkeyttä jälkeläisilleen geeniensä välityksellä.

Mutta tästä me valkoiset miehet emme ole kovin otettuja. Sen sijaan jokaisella ohutjäsenisellä miehenpuolella käy mielessä se, kuinka komeaa olisi astua vaikkapa Marskin baarin testosteroni-näyttämölle kello yksi yöllä ja näyttää siltä kuin nämä musta puolijumalat näyttävät nopeine lihassoluineen.

Kilpailu seksistä on kovaa jopa sivistyksellä silattujen miesten kesken, ja aiheuttaa tappeluita, puukotuksia ja muuta toistensa klohmimista.

Mikään ei kaivele miestä sen enempää, kuin toiselle miehelle lankeava seksionni. Ei mikään, paitsi se, että toisella on tai hänellä oletetaan olevan suuremmat miehiset seksityökalut, mukaan lukien pään sisällä hyrräävä harmaa aivomassa.

Luen The Independent-lehteä lähes päivittäin. Ja hyvä lehti se onkin, saa useimpina aamuina veren kiertämään mukavan kiihkeästi joko tyytyväisen hyrinän tai kiukkuisen korinan säestyksellä.

Tiistaiaamuna The Independent kertoi etusivullaan DNA:n salaisuuksien paljastajasta nimeltä James Watson, joka on tullut Amerikasta Englantiin luennoimaan DNA:sta, sen keksimisestä ja siitä saadusta Nobelin lääketieteen palkinnosta, ja buffaamaan juuri ilmestynyttä kirjaansa nimeltä Avoid Boring People; Lessons from a Life in Science.

Arvoisa Lukija saattaa vankan elämänkokemuksensa turvin olla vakaasti sitä mieltä, että tiedemiesten välttäminen pitää saman tien huolen pitkäveteisten ihmisten kohtaamisongelmasta. Ja Lukija saattaa olla tässä arviossaan melko oikeassa.

Watsonin ensimmäisen luennon piti olla tänä iltana Lontoon tiedemuseossa, mutta museo peruutti täyteen buukatun luennon häthätään eilen illalla vedoten rasismin vastaisiin mielipiteisiinsä, joiden arvelevat olevan ristiriidassa tohtori Watsonin mielipiteiden kanssa. Tiedemuseo siis sensuroi DNA-tohtoria väittäen tämän olevan rasistin.

Nimittäin viime viikonvaihteen Sunday Times julkaisi haastatteluartikkelin professori Watsonista (The elementary DNA of Dr Watson) ja tiistainen The Independent –lehti artikkelin otsikkolla Fury at DNA pioneer's theory: Africans are less intelligent than Westerners, ja niiden molempien.mukaan Dr. Watson sanoo mustasta rodusta mm. näin:

“…all our social policies are based on the fact that their (siis mustien “rotuna”) intelligence is the same as ours – whereas all the testing says not really…”

Wikipedia, tuo laiskojen lastunikkareiden ehtymätön aarreaitta, pitää sisällään mm. sivun, jonka otsikko on ”Race and Intelligence”. Parantumattomana laiskurina hypähdin tietysti sinne luettuani The Independent’iä. Ja siellä tapahtui kummia.

Ensimmäisellä lukukerralla sivulla oli viitenumero 28, joka viittasi tuohon Sunday Times’in artikkeliin. Toisella lukukerralla se oli salaperäisesti hävinnyt. Kolmannella kerralla viite oli pantu takaisin. Ja lopulta viimeisellä lukukerralla se oli taas hävinnyt kuin taikauskosta. Wikipedia varottaa sivun yläreunassa lukijoitaan ilmoittamalla, että ” The neutrality of this article is disputed. Please see the discussion on the talk page. Please do not remove this message until the dispute is resolved.”

Lievää vahingoniloa tuntien totesin siellä myös viittauksen (numero 50) Tatu Matinisä Vanhasen älykkääseen julkaisuun nimeltään IQ and the wealth of nations ja viitteen (numero 27) kirjaa koskevaan Helsingin Sanomien kansainvälisen sivun artikkeliin ”Comments in interview could bring charges of inciting racism against PM Vanhanen's father”. Kirjassa esitettiin arvelu, että Afrikan ja Euroopan materiaalisen hyvinvoinnin erot voidaan selittää afrikkalaisten alemmalla keskimääräisellä älykkyydellä. Arvoisa Lukija ymmärtänee, että yllä mainittu vahingonilo liittyy lastussa aikaisemmin mainittuun miesten väliseen seksikateuteen ja kohdistuu pääministeri Vanhasen näennäisesti ehtymättömään onneen naismaailmassa.

Mutta onhan tällä älykkyys ja geenit -asialla moraalisia puoliakin.

Mikä on tiedemiesten oikeus tutkia ihmisten genomia ja julkistaa tutkimustensa tuloksia? Onko oikein, että tiedämme olevamme geneettisesti erilaisia? Mitä on rasismi?

Tämän aamuisessa The Independent-lehdessä tohtori Watson julkaisee oman puheenvuoronsa asiassa (James Watson: To question genetic intelligence is not racism). Siinä hän sanoo mm. näin:

…
I have always fiercely defended the position that we should base our view of the world on the state of our knowledge, on fact, and not on what we would like it to be. This is why genetics is so important… we shall also be able to understand how genes influence intellectual capacities… In some cases, how these genes function may help us to understand variations in IQ, or why some people excel at poetry but are terrible at mathematics… We do not yet adequately understand the way in which the different environments in the world have selected over time the genes which determine our capacity to do different things. The overwhelming desire of society today is to assume that equal powers of reason are a universal heritage of humanity. It may well be. But simply wanting this to be the case is not enough. This is not science…

Suomeksi jotenkin että:

…Olen aina tiukasti puolustanut sitä kantaa, että meidän tulisi perustaa näkemyksemme maailmasta tietoon, tosiasioihin, eikä siihen miten haluaisimme asioiden olevan. Siksi genetiikka on niin tärkeää…me opimme ymmärtämään kuinka geenit vaikuttavat älykkyyteen…Joissakin tapauksessa geenien funktio voi auttaa meitä ymmärtämään älykkyysosamäärien eroja, tai sitä, miksi jotkut ihmiset ovat hyviä runoilijoita mutta surkeita matemaatikkoja…Me emme ymmrrä vielä riittävästi miten erilaiset ympäristöt ovat vaikuttaneet aikojen kuluessa niiden geenien valintaan, jotka vaikuttavat kykyymme tehdä erilaisia asioita. Nykyisin meidän ihmisyhteisömme ylivoimaisena haluna on olettaa, että ihmisten universaali perintönä on samanlainen päättelykyky. Näin saattaa ollakin. Mutta tämän pelkkä haluaminen ei ole kylliksi. Se ei ole tiedettä…

Tohtori Watson on BBC:n uutisten mukaan tänään erotettu toistaiseksi 50 vuotta johtamastaan tutkimuskeskuksesta (Lab suspends DNA pioneer Watson). Tosin jo 79-vuotiaana hän on tuskin asiasta kovin otettu.

Jostakin syystä kukaan ei ole niin nokonuuka tai nosta melua, jos joku väittää, että alussa mainitut, mustat sadanmetrin juoksijat ovat geneettisesti ohjelmoituja olemaan valkoisia satasen pyrähtäjiä nopeampia. Harvoin tosin on puhetta heidän älykkyydestään. Mistäköhän sekin omalaatuisuus johtuu!

Omalta osaltani voin sanoa, että haluan ehdottomasti tietää olenko tyhmä geeniperimäni vuoksi vai kasvatuksen vaikutuksesta (tosin, onnekkaasti, molemmissa tapauksessa voin syyttää vanhempiani). Uskon, että monet muut ajattelevat tästä samalla tavalla. Toisaalta en ole erityisen halukas tietämään, jos seksionneni on ennalta ohjelmoitu kovin vajavaiseksi, vaikka salaa epäilen näin olevankin. Tietämättömässä toivossa on siinä suhteessa parempi elää, eikä yrittänyttä laiteta (mitä se sitten tarkoittaakin).

Afrikan suhteen tiedämme jo nyt, että avustusrahan jakaminen sinne ei auta huolimatta rokkarifilosofien kuten Bono ja Geldoff aktivismista. On valittava joku muu strategia tai jättettävä koko maanosa rauhaan. Rauhaanjättäminen ei globaalissa maailmassa ole mahdollista, joten strategiaa on jotenkin muutettava.

Siitä, onko geeneillä tämän asian kanssa mitään tekemistä, en tosin osaa ajatella sitä enkä tätä.

Mutta, niin kuin lähes jokaisessa mutkikkaassa asiassa, vastaus on tieteen tuloksissa, joita saa kai aikaiseksi vain tutkimalla asiaa. Ja vastauksen haluan tietää oikein kovasti.

P.S. James Watson on ensimmäinen ihminen, jonka koko genoomi on selvitetty. Tämän voi lukea vaikkapa The Independet'in artikkelista Gene structure: It's life, Jim.

Mars lämpenee myös!

Uutistoimistot levittävät parhaillaan tietoa Mars-planeetan lämpenemisestä samassa tahdissa maapallon kanssa (viimeisten 20 vuoden aikana lämpenemistä on tapahtunut jotakin 0.5 asteen verran), samanaikaisesti pitkin ja poikin internettiä on alkanut kiivas juupas-eipäs keskustelu siitä, mikä tämän saattaisi aiheuttaa.

National Geographic kirjoitti asiasta jo 28.2.2007 otsikolla Mars Melt Hints at Solar, Not Human, Cause for Warming, Scientist Says. Avaruusasioita käsittelevät space.com saitin Science -osasto käsitteli Marsin lämpenemistä vieläkin aikaisemmin, 2.12.2001 otsikolla Mars Ski Report: Snow is Hard, Dense and Disappearing. Mutta tämän asian merkityksestä maapallon ilmastonmuutokselle on vasta nyt syntymästä enemmän keskustelua.

Tietysti samanaikainen lämpeneminen voi olla puhdasta sattumaa, eikä välttämättä marssilaisten itsensä aiheuttamaa elämälle vaarallisella teknologiallaan. Marssissakin saattaa olla sellaisia luddiitteja, jotka näin väittävät, tosin tässä suhteessa olen vielä kovin epävarma tekemään tiukkoja johtopäätöksiä.

Aurinko on maapallon elämän kannalta ainoa todella varteenotettava tekijä. Se on mahdollistanut elämän (ainakin sellaisena kuin sen täällä tunnemme) ja se lopulta, kuumennuttuaan tarpeeksi ehkä noin 600-1000 miljoonan vuoden kuluttua, sen myös lopettaa. Siihen mennessä tarttis tehdä jotakin, esimerkiksi muuttaa täältä johonkin muualle ja viedä muutkin elävät olennot mukana uudessa Nooan arkissa, vaikkapa Gliese 581 c-eksoplaneetalle, jonne ei ole matkaakaan kuin triljoonia kilometrejä, tai tarkemmin sanottuna 20.5 valovuotta, eli se on melkein maapallon takapihalla, tai etupihalla riippuen siitä, miten asiaa haluaa katsoa.

Marsin asiaa käsitellään myös saitilla nimeltään RealClimate, climate science from real scientists, joka lienee nimensä mukainen sivusto. Joka tapauksessa sieltä saa ainakin jossakin määrin luotettavaa ja yliampumatonta tietoa. Tosin trendikkäästi hekin ovat ihmisen aiheuttamaan lämpiämiseen uskovia uskovaisia, mutta nykyisin on lähes mahdotonta saada tietoa, joka ei olisi joko vastustajauskonnon propagandaa tai asiaan lujasti uskovien tiedemiesten uskonsa tunnustamista. RealClimaten Marsin lämpenemistä jo vuoden 2005 lokakuussa kosketteleva artikkeli keskusteluineen löytyy täältä, otsikko on Global warming on Mars.

Olen kirjoittanut tästä asiasta muutaman kerran aikaisemminkin, mm. 9.3.2007 otsikolla Great bollocks, pity for the pain .

Itseäni ottaa tässä asiassa eniten kupoliin se (tietysti sen kanssa, että joudun myös vaihtamaan tuhlaavia ja mukavia elämäntapojani sosiaalisemmiksi:), että ne, kuten Al Gore, jotka meitä tavallisia pulliaisia äänekkäimmin pelottelevat, myös syytävät hiiltä taivaalle moninverroin enemmän kuin eniten saastuttavat keskivertokansalaiset, eli amerikkalaiset. Jos saaranaaja uskoo asiaansa, luulisi, että hän myös tekee sen suhteen ainakin "oman osuutensa". Ellei tee, niin johtopäätöksenä voi olla se, että saarnaaja ei välitä tai ei itse usko, mitä saarnaa. Kumpikin vaihtoehto tuntuu yhtä todennäköiseltä ja masentavalta.

Sielusta, tietoisuudesta ja muista mustista bokseista

Kuva: Humboldt Universität zu Berlin, Computer- und Mediensercive, Blutner/ Philosphy of Mind/ Consciousness

Sitä ajattelee kaikenlaista, kun istuu viskilasi kädessä ja tuijottaa eteensä – tyhjyyteen niin kuin sanotaan, vaikka eihän siinä edessä juuri koskaan pelkkää tyhjyyttä ole.

Tuijotellessa tuntuu siltä, että ajatustoimintaa ei millään saa loppumaan. Itse asiassa mitä enemmän sitä yrittää lopettaa, sitä enemmän se tuntuu tekevän työtä.

Tietysti, jos viskiin liottaisi tyhmyyksissään LSD:tä tai jotakin sen sellaista tyhjyyden sijasta, alkaisi tuijottaa jotakin kovasti värikkäämpää ja huikeampaa; saattaisi vahingossa päätyä takaisin 60-luvulle, ellei olisi varovainen. Mutta silloinkaan ei ajattelua saisi kokonaan toppuuteltua.

Sitä istuu siinä mielipaikallaan tuijottamassa, hokee mantraansa ja tuntee viskilasin kädessään, vaikka ei tuntisi sitä puristavansa, tajuaa maailman ympärillään ja tietää, että maailma ei pelkästään ole siinä ympärillä, vaan on nimenomaan maailman keskipisteen ympärillä. Ja tajuaa siinä keskellä entiteetin, jota kutsuu varmuudella itsekseen.

Eikä pelkästään tajua sitä keskustaa itsekseen, vaan tuntee sen koko narratiivin, ei sivutuotteena (epifenomeenina) vaan niin kuin ilmestyksenä (epifaniana). Eli tietää eläneensä, elävänsä ja elää nyt ja ainakin jonkin hetken tulevaisuudessa. Saattaa epifanian – ja viskin – vaikutuksesta jopa äännähtää, että ”Minä(!) Elän(!)”, ja pistää varmemmaksi vakuudeksi mielessään huutomerkin kummankin sanan perään. Ja ottaa sitten tukevan kulauksen vanhuuttaan savunmakuista viskiä, jota on kypsytelty vanhoissa sherrytynnyreissä vähintään 15 vuotta.

Semmoista sitä helposti ajattelee sielunsa tai päänsä sisällä, jopa joskus ilman viskilasia. Tosin viskilasin kanssa nuo huutomerkit kuuluvat selvästi voimakkaampina.

Sitten sitä yrittää kysyä itseltään, kun muita ei silloin ole paikalla, että missähän tämä maailmannapa – sielu – sijaitsee. Ja siihen täytyy tietämättömän vastata, että ei missään tai kaikkialla (jotka saattanevat tarkoittaa yhtä ja samaa).

Tämän tietää, koska tajuaa äärettömän pienen ja äärettömän suuren samanaikaisesti, ei oikein selvästi, mutta suurin piirtein.

Usein vielä huomauttaa itselleen, että itseä ei olisi ilman vuorovaikutusta, viestintää, muun maailmankaikkeuden kanssa, ja ajattelee siihen päälle, että näin ollen kehoakaan ei olisi ilman sellaista vuorovaikutusta, olisi kai vain joku kasa alkeishiukkasia epämääräisen somasti lähekkäin asettautuneina, siteenä ehkä pienehkö ämpärillinen universumin pimeää kuraa, joilla ei myös olisi sen kummemmin päätä eikä häntää ilman vuorovaikutusta.

Sitten saattaisi tulla mieleen ajatus hermoverkosta, tai jos haluaa sillä kerralla hienostella, neuroverkosta - varsinkin , jos on tutustunut ruotsalaisen biologin, Jonas Frisénin, ajatuksiin.

Neuroverkko tarkoittaa kai tilaa, jossa on vähintään kaksi (tai ehkä verkkoon tarvittaisiin vähintään kolme) prosessointiin kykenevää, aktiivista neuronia (osapuolta), joiden välillä on toimiva yhteys, synapsi, jossa joku ärsytys siirtyy osapuolelta toiselle (eli tapahtuu viestintää).

Aivotutkijat väittävät, että koko elävän olennon sieluksi kutsuttu ilmiö voidaan selittää aivojen neuronien ja synapsien avulla. Se on tietysti hienompi tapa sanoa, että sielua ei aivotutkijoiden mukaan ole olemassa omana entiteettinään. Samojen tutkijoiden mielestä psykologiaa – sielutiedettä – tieteenä ei oikeasti voisi edes olla, koska ei ole sieluakaan, jota se tutkisi.

Tavallisena yltiödualistisena taviksena sitä on suunnattomia vaikeuksia uskoa, että oma sielu, minä, voidaan selittää olemattomaksi, koska tietäähän vastaansanomattomalla varmuudella sielun olevan olemassa, koska ajattelee niin olevan.

OK, OK, nykyisin tämän ajatuksen sovellukset ovat vähän kliseisiä eivätkä kovin vakuuttavia. Alkuperäisenä ajatus ei tietysti ollut kliseinen, kun ranskalainen Renatus Cartesius sanoi sen ensimmäisenä. Hän taisi sittemmin kuolla nuhaan suomalaistenkin oman – ja jopa ruotsalaiseksi erityisen pähkähullun tai ehkä yliviisaan (tätä eroa on vaikea varmuudella päätellä) – kuningatar Kristiinan aikaisin-valistuneessa, roomalaiskatolisessa hovissa.

Sillä, mitä välineitä käytän ajatellessani, ei näyttäisi olevan merkitystä sille, että minäni – tai sieluni siis, joka on aivoihin ja muuhun materiaan nähden metatason olio – on olemassa, vaikka ei ehkä olekaan kuolematon sanan varsinaisessa fyysisessä merkityksessä. Vaistomaisesti sitä ajattelee, että minä – sielu – on jotenkin erilaista esimerkiksi ”kuolleen luonnon” olemassaoloon verrattuna. Vaikka tietysti sielukin voi olla kova kuin kivi tai sitkeä kuin kuusipuu tai kylmä kuin kuollut kala, mutta omasta sielustaan ei tällaista helposti ajattele – varsinkaan, jos kuvittelee pitävänsä humanismia elämänasenteenaan.

Ulkomaailman suhteen ihmisen ajattelutoimintojen ja muiden ruumiintoimintojen voi kuvitella olevan jonkinlainen ”Black box”, prosessijärjestelmä, joka on sikäli suljettu, että sen sisäisestä toiminnasta ei voi pelkillä ulkopuolisten aisteilla saada oikein mitään tolkkua. Mitä tapahtuu maksassani, jota savunmakuinen viski juuri nyt pehmeästi kutittelee, tai mustanpuhuvassa sapessani, jota selvästi sapettaa neuroniverkostoa ajatellessani, tai aivojen neuroneissa. Tätä ei ulkopuolinen osaa ilman tutkittavan aktiivista apua sanoa.

Jos vain katselee toimetonta ihmistä, ei tiedä, mitä tämän sisällä liikkuu. Paitsi, jos tämä ”black box” alkaa jotenkin kommunikoida: rupeaa hyrisemään, hymyilee, nauraa, näyttää keskisormea (esimerkiksi leikkiessään sormileikkejä mukuloidensa kanssa), vittuilee tai vetää turpiin. Silloin sillä voi kuvitella olevan jonkinlaisen sielun.

Sielu on toimimista – prosessia. Prosessit määrittävät ihmisen ja sen sielun sekä itselleen että muille.

Aivotutkimuksessa, 80-luvun lopulle saakka ”kaikki” aivotutkijat ”tiesivät”, että aivot on korvautumaton elin. Kun se on kasvanut siihen mihin kasvaa, uusia aivosoluja ei synny. Jos niitä kuolee, niitä ei korvata uusilla.

Muutama varovainen mielipide uusien aivoneuronien jatkuvalle synnylle naurettiin maanrakoon, eikä kukaan oikein kehdannut edes tutkia sen mahdollisuutta. Muistan olleeni kovin huolestunut tästä asiasta joskus 16. ikävuoden paikkeilla, kun uskoin, että aivot ovat kasvaneet siksi miksi kasvavat, ja selvästi tunsin, että viisautta olisi pitänyt olla tuntuvasti senaikaista enemmän. Ja tämä oli mielestäni suuri epäoikeudenmukaisuus muuten oikeudenmukaiselta näyttävässä maailmassa. Sitähän ei tuossa iässä ole kaikilta osiltaan muutenkaan parhaimmillaan. (Valitettavan epäoikeudenmukaisesti sama tunne on muuten jatkunut näihin päiviin saakka.)

Nyt tiedemiehet sen sijaan ”tietävät”, että neuroneja kuolee ja syntyy jatkuvasti. Prosac – mielentilalääke – nopeuttaa neuronien syntymistä (neurogenesistä), siksi se helpottaa depression vallassa olevaa, jolta masennus on tuhonnut kipeästi tarvittavia neuroneita varsinkin kai mantelitumakkeessa, sielun melankolia-astiassa.

Uudet neuronit aiheuttavat siis iloista mieltä, eikä syyttä. Siinä saattaa olla tulevaisuuden parannuskeino vanhaniän Alzheimerille tai Parkinsonin taudille, joita ei nyt pystytä edes kunnolla hidastamaan, parantamisesta puhumattakaan. Neuronigenesiksen osalta tieteen toisinajattelijat – kuten tuo aiemmin mainittu ruotsalainen Jonas Frisén – olivat oikeassa.

Neuronien syntysodan yhtenä aseena käytettiin mm. linnunlaulua, ja aivan oikein että käytettiin, linnut ja ihmiset lienevät ainoita eläviä olentoja, jotka laulelevat jopa omaksi ilokseen, kuten voi kuulla joka yö meidän terassilta yhden yökyöpeli-mustarastaan harjoitellessa yön vaimentamalla äänellä uusia kevätlaulujaan. Ja sen lisäksi molemmat ”opettavat” lajinsa muita laulelemaan uudella tavalla. Esimerkkinä vaikkapa joku pääministeri, joka on ystävällisesti opettanut vihreää nais-edustajatoveriaan, Merikukkaa, kuinka karaokelauluja lauleskellaan selvin päin, mikä äkkiä ajatellen tuntuisi mahdottomalta ajatukselta.

Tästä Arvoisa Lukija voi päätellä, että ajattelen ihmisyhteisöäkin neuroniverkkona.

On ihminen ja on toinen ihminen, molemmilla jonkinasteinen tietoisuus, joiden välillään tapahtuu kommunikaatiota. Jos kommunikaatio on molemmille miellyttävä kokemus, voi näiden välille syntyä pysyväisluontoisempi yhteys, josta saattaa jopa syntyä yhteisö. Sanotaan vaikka Suomen kansa, kirkkokunta, kommunistinen liike, kirjojen lukupiiri tai sonniyhdistys – tai jopa poliittinen susipari.

Tietoisuuksien, tai sielujen, välisessä yhteydessä meemeillä väitetään olevan jokin tärkeä tehtävä. Ei niillä meemeillä, joita omiin ajatuksiinsa kyllästyneet lastunikkarit levittävät toinen toisilleen, vaikka periaate onkin kokolailla sama.

Meemi on geenien tavoin levitettävissä oleva kulttuurikoodin peruselementti, jolla voi tartuttaa muiden viattomia ajatuksia uusilla ideanaihioilla, joista voi syntyä uusia maailmankatsomuksia niin kuin vapaus, valistus, kommunismi, uskonto, konsumerismi, kontaminaatio tai ilmatilan lämpenemisen anti-ideologia ja sen sellaiset toinen toistaan hienommat meemirihmastot.

Yhteiskunta (ja muukin yhteisö) on itse asiassa valtava kommunikaatioprosessi, eikä sitä ole olemassa kuin kommunikaatioprosessina (Rousseaun yhteiskuntasopimuskin ja yksityinen tai julkinen omaisuus, jopa ns. ”kansalaisten yhteistahto” on pelkkää ideoiden kommunikaatiota).

Niin kuin tietysti on oma sielummekin, joka on meidän oma sisäinen pikku yhteisömme, jossa ei tarvitse edes väitellä kuin omantuntonsa (homunculuksen, alitajunnan) kanssa.

Joko homunculus-alitajunta (omatunto) tai me itse (sielu) voi voittaa näissä väittelyissä. Jossakin niiden välillä keikahtelee kai sitten ihmisen vapaa tahto, oli mitä oli todellisuudessa.

Miten tällainen neuroniverkko saa tietoisuuden eli sielun?

Sitä eivät tiedemiehet pysty tyydyttävästi selittämään. Heidän mukaansa se vain kuin varkain nousee (emergoituu) riittävän kompleksisesta neuroverkosta.

Voiko mikä tahansa neuroniverkko saavuttaa saman tilan? Voiko yhteiskunnalla olla sielua, tai yhteisöllä? Internet on valtava, jatkuvassa muutoksessa oleva neuroniverkko, noodeina tai neurooneina tietokoneet ja käyttäjien aivot. Onko silläkin sielu? Tai blogimaailmalla? – bloggareita aivoineen on jo yli 100 miljoonaa. Ja jos sillä on, missä se sijaitsee? Voiko sielu edes sijaita missään?

Ja mihin ihmeeseen laskin sen viskilasin käsistäni? Minulle on nimittäin syntymäisillään emergentti ennakkoaavistus siitä, että tarvetta tukevalle ryypylle harkitaan parhaillaan jossakin homonculukseni sisällä. Itse tulen tietysti tietoiseksi siitä vasta joskus 500 millisekunnin kuluttua, jos sittenkään: ryyppy saattaa mennä suoraan tunnetusti ahneen homunculukseni turpeahuuliseen suuhun.

Great bollocks, pity for the pain

Korjasin tekstistä pari älytöntä asiavirhettä, joita ei kehdannut jättää korjaamattakaan. Joten tästä tuli haamupäivitys.

Kuva on The Hunger Site:lta

Vuonna 2001 maailman lämpenemisteoria oli näyttävän puolestapuhujan tarpeessa ja epäonninen amerikkalaispoliitikko Al Gore oli Valkoisen talon jälkeisessä limbossa, never-land’issä, johon merkittävään julkiseen virkaan tyrkyllä olleet poliitikot helposti joutuvat.

Kuva: kansanedustaja Anni Sinnemäki, kuva ei liity tähän lastuun, mutta olkoon tässä osoittamassa, että vihreä liikekin voi olla silmiähivelevää

Al Gore keksi itsensä uudestaan ja ryhtyi vapaana olevaan ”vapaaehtoistehtävään” – kasvihuoneilmiön päävastustajaksi. Naimakauppa on ollut hyödyllinen molemmille osapuolille: ilmatilanlämpenemis-lobbarit saivat näyttävän, tosin kovin pitkäveteisen puolestapuhujan, ja Al Gore sai olla mukana kiihottavassa elokuvassa, An Inconvenient Truth, joka palkittiin pari viikkoa sitten Oskarilla. Kaikki ovat siis tyytyväisiä ja hyrisevät ikuisesta onnesta. ”We are doomed. What’s for dinner?”

Eilen illalla englantilaisella Channel 4:llä kenialainen poliitikko ja kehitysekspertti (nimeä en voi valitettavasti paljastaa, kun en löydä sitä mistään) sanoi seuraavasti:

‘I don't see how a solar panel is going to power a steel industry, how a solar panel is going to power a railway network… There is somebody keen to kill the African dream, and the African dream is to develop. We are being told don't touch your resources, don't touch your oil, don't touch your coal; that is suicide.’

Suomeksi käännettynä tämä voisi olla jotenkin, että: ”En ymmärrä, kuinka aurinkopaneeli voi pyörittää terästeollisuutta, kuinka aurinkopaneeli voi pyörittää rautatieverkostoa… Joku on innokas tappamaan Afrikan unelman, ja Afrikan unelmana on kehittyä. Meitä käsketään: älä koske omiin luonnonrikkauksiisi, älä koske öljyysi, älä koske hiileesi, se olisi itsemurhaa.”


Kuva: Channel 4

Eilen tuli julkisuuteen itse asiassa kaksi mielenkiintoista – näennäisesti toisistaan riippumatonta – tietopakettia. Ensin Forbes-lehti – tuo maailman superrikkaiden nuoleskelija ja äänenkannattaja – julkaisi viimeisimmän superrikkaiden listansa meidän kateellisten taviksien halveksittavaksi.

Forbesin listalla on nyt 946 ihmistä (näistä naisia 83), jotka ovat toteuttaneet omat unelmansa ja tulleet äveriäiksi yli villeimpien unelmiensa (tai enhän minä tiedä heidän unelmiensa villeydestä mitään), yli miljardin dollarin omaisuuden omistajiksi. Ykkösenä on tietysti muuan William Gates III. Siellä on ainakin yksi kirjailija, J.K Rowling (Englannin ainoa naismiljärdööri), Harry Potterin äiti, joka on juuri ja juuri kavunnut 1 miljardin rajan maagiselle puolelle.

Listatut superrikkaat omistavat kaikesta maailman hyvinvoinnista päätäravistuttavien 3.5 triljoonan Amerikan dollarin verran mammonaa. Forbes kutsuikin viime vuotta ”rikkaimmaksi ihmiskunnan historiassa” eikä mitenkään syyttä. Se on sellainen lista, että suomalaisista jopa Rytsölän veljekset olisivat jääneet parhaimmillaankin sen ulkopuolelle, tai rakkaudenkipeät kyläkauppiaat. Nokia-Ollilasta en tiedä, enkä edes niistä 20 ruotsinkielisestä ökyperheestä, joita yritettiin köyhdyttää laulamalla silloin joskus iloisella…mikäs vuosikymmen se taas olikaan…siinä kuitenkaan onnistumatta. Silloisista laulajista joku nallukka saattaa nykyisin jo lähestyä pääsyään superrikkaiden listalle.

Mutta, ja jotenkin kohtalouomaisesti, listan julkaisun kanssa samanaikaisesti Kiina, kommunismin viimeinen merkittävä sillanpääasema maailmassa, ilmoitti, että yksityinen (maan ja tuotantolaitosten) omistus ei olekaan rikos, ja politbyroon (tai miksi sitä nyt Kiinassa kutsutaankin) vanhat ja ihmisystävälliset kivikasvot aukaisevat uusilla omaisuuslaeilla itselleen ja muillekin kiinalaisille tien superrikkaiden kastiin. Tosin siellä on jo muutama kiinalainen, mm. maailman 9. rikkain (omaisuus 23 miljardia dollaria) hongkongilainen liikemies Li Ka-shing, joka omistaa lähes kaiken omistettavissa olevan Hong Kongissa, joka puolestaan on nykyisin Kiinan erityisessä suojeluksessa oleva vapaan kaupan linnake – niin kuin Macaokin ja Shanghai.

Toinen mielenkiintoinen juttu oli siis englantilaisella Chanel 4:llä esitetty ohjelma nimeltä The Great Global Warming Swindle (Suuri maailman lämpenemispetos), joka kyseenalaisti parhaillaan valmistumassa olevan, YK:n sponsoroiman ilmatilaraportin päätelmät (raportin poliittinen yhteenveto julkaistiin muutama viikko sitten).

Ja sen kanssa samanaikaisesti Brysselissä kokoontuivat Euroopan ilmastonvaltiaat, jotka eivät tietysti päässeet ilmatilanpäästöjä rajoittavassa poliittisessa ohjelmanjulistuksessaan puusta pidemmälle. Pääasiallisena syynä, ja ristiriitaisten tieteentietojen lisäksi, on EU:n päätöksien konsensusvaatimus, jonka vuoksi jo yksi poikkeava ääni estää sitovan päätöslauselman syntymisen. Keski-Euroopan uudet EU-jäsenet Puola, Tšekki, Unkari jne. eivät voi hyväksyä sitä, että heidän pitäisi rajoittaa rikastumistaan Länsi-Euroopan jo rikastuneiden saastuttajavaltioiden käskystä.



Kun kommunismi kukistui, idealistista aktivistiporukkaa kommunismin sinisilmäisistä kannattajista, Leninin ”hyödyllisistä idiooteista”, oli pilvin pimein samassa tilanteessa kuin Al Gore vuonna 2001, intohöyryä pursusi suusta ja jopa korvista, mutta hyväksyttävän oloista kanavaa höyrylle oli vaikea löytää. He halusivat siirtyä muihin sosiaalisen omantunnon liikkeisiin. Siirtymistä tapahtui vihreisiin puolueisiin, Greenpeaceen ja muihin globalisaation vastaisiin aktivistirintamiin. Tämä on ymmärrettävää. Oikeistolainen nihilismi ei tietysti voinut houkutella sosiaalisesti ajattelevia aktivisteja.

Siirtymistä tapahtui muihinkin toimiin. Channel 4:n harhautus-ohjelman tuottaja, Martin Durkin, on yksi tällainen kommunismia tukenut siirtymäaktivisti, joka on löytänyt uuden kotinsa globalisaation vastaisessa toiminnassa tosin monista muista poikkeavasti anti-anti-climate-change –liikkeestä.

Durkin on aikaisemmin törkkinyt viheraktivisteja mm. kohuaherättäneellä televisio-ohjelmallaan Agains Nature vuodelta 1998. Hänen globalisaation vastainen perustelunsa löytyy samalta linjalta kuin tuolla aikaisemmin referoidut kenialainen ja keskieurooppalainen huoli kehityksen pysähtymisestä maailman köyhimpien keskuudessa eurooppalaisten ja amerikkalaisten poliitikkojen ilmastotoimenpiteiden vuoksi. Kehityksen pysähtymisestä kärsivät ensimmäisinä ja eniten jo nyt huonoimmassa asemassa olevat ihmiset. Poliittisesti korrektilta kuulostava päätös eurooppalaisissa teräs- ja lasipalatseissa Schuman-aukion tuntumassa, on kuolemantuomio afrikkalaisessa savimajassa.

Channel 4:n ohjelman pääasiallinen sisältö ei ollut maailman lämpenemisen tai hiilidioksiden vaikutuksen kieltäminen. Sanomana oli se, että maailma on lämmennyt ja kylmennyt olemassaolonsa aikana jatkuvasti ja että tässä lämpötilanmuutoksessa ihmisten osuus on merkityksetön ja mahdollisesti olematon ja toisaalta auringon osuus ratkaisevan merkityksellinen. Tukenaan Durkinilla oli joukko tiedemiehiä, joita erityisesti näytti huolestuttavan se, että tieteelliset tutkimukset, jotka eivät lähtökohtaisesti kannata ihmisen syyllisyyttä maapallon lämpenemisestä, eivät saa resursseja

Kuten olen jo aikaisemmin sanonut, minä kannatan tietysti puhdasta ja hyvinvoivaa luontoa, metsien säilyttämistä, biodiversiteettiä, jääkarhuja ja jopa Heidi Hautalaa (tai salaa ehkä mieluummin Maria Väkipartaa). Egoistina haluaisin sen lisäksi viettää kohtuullisen mukavaa elämää: ajella jonkilaisella autolla, lentää joskus jopa pitkiä matkoja, koska lentäminen on ainoa mannertenvälisen matkustuksen järkevä vaihtoehto, valokuvata, soittaa akustista kitaraa, lukea paperille painettuja kirjoja, katsella sähköllä toimivaa televisiota ja kirjoittaa näitä lastuja sähköllä toimivalla tietokoneella kohtuullisen kirkkaassa sähkövalossa ja mukavan lämpimässä työhuoneessa, jota pitäisi kylläkin siivota, ainakin pöydillä ja tuoleilla kasatut vanhat lehdet pitäisi laittaa kierrätykseen.

Mutta olen kovin huolestunut myös pojan ja pojanpoikien tulevaisuudesta.

Se, että 2500 tiedemiestä on jotakin mieltä, ei riitä itselleni minkään asian perusteluksi. He ovat kannattaneet thalidominiakin, agent orangen tuotantoa, DDT:tä torakoiden tappamiseksi, PCB:n käyttämistä jääkaapeissa, asbestin käyttämistä rakennusaineena, lyijyn imeyttämistä viemärien kautta kalojen lihaan, eläinrehun syöttämistä lehmille ja sen kautta BSE-tautia, tohtori Mengelen perinnöllisyys- ja muitakin kokeita ja atomipommia.

Olen melko varma, mutten voi tietysti todistaa asiaa, että kaikkien noiden osalta oli tieteellisiä vastaväitteitä, jotka jätettiin omaan arvoonsa, koska eivät olleet tieteen valtavirran mielihalujen mukaisia.

Kuva: Kalaharin san-kansan metsästäjä

Näin ollen tässäkin asiassa mielipiteeni on – ei edes veteen vaan – ilmaan vedetty, monivärinen viiva, eli great bollocks. Pity the pain.

Ja siitä puheenollen:

Forbes julisti siis viime vuoden historian rikkaimmaksi vuodeksi. He sanoivat lisäksi: ”The best way to create wealth is to have free markets and free people, and more and more of the world realising it.” (eli suomennettuna jotenkin, että ”paras tapa luoda rikkautta on vapailla markkinoilla ja vapaalla kansalla, ja useammat ja useammat maailmalla alkavat ymmärtää tämän”.

Ja sitten takaisin Brysseliin, jossa Schuman-aukiolta lähtee itäänpäin kaupungista ulos johtava kaunis ja leveää, puidenreunustama katu, läpi Woluwe-laakson, yli tukkoisen kehätien ja puistomaiseen Tervureniin, Brysselin naapurikaupunkiin.

Sieltä löytyy pari entistä kuninkaallista palatsia, joista toinen on nykyisin Afrikka-museo, joka rakennettiin aikanaan kuningas Leopold II:n toimesta juhlistamaan hänen afrikkalaisia tiluksiaan, joita kutsuttiin Kongon vaapaksi valtioksi ja jotka kattoivat koko nykyisen Kongon alueen ja enemmänkin. Siellä tuotettiin orja- ja pakkotyövoimalla mm. kumia, joka kuljetettiin raaka-aineeksi Euroopan teollisuudelle. Leopoldkin olisi ollut Forbesin listalla, jos sitä olisi silloin jo julkaistu.

Moni nykyinen miljardiomaisuus löytää juurensa samanlaisesta kehitysmaiden riistämisestä. Guggenheim-museoissa käydessään voi lähettää kiitoksen henkimaailman välityksellä afrikkalaisille verisiksi hakattuille selkänahoille, yksi guggenheimien rikkauden lähteistä on juuri kongolainen kumimahlaa vuotava puu.

Leopold II oli rikollinen, jonka toimesta murhattiin kaikkiaan 20 miljoonaa afrikkalaista. Josef Conrad kertoo siitä Pimeyden sydän-kirjassa (Heart of Darkness). Leopold II:n seuraajat jatkoivat samaan tahtiin. Kuningasperheellä (Saxe-Coburg-Saalfeld) on Brysselissä muitakin oikein kauniita palatseja, joissa on eksoottisia kasveja ja eläimiä.

Muuta luettavaa:

Channel 4:n ohjelmasaitti: The Great Global Warming Swindle

James Lovelock: ekoaktivismin ”isä”, nettiartikkeli: Gaia Theory

Global warming: An inconvenient truth or hot air? , nettiartikkeli, The Independent, 4.3.2007

Nigel Lawson (entinen Englannin valtionvarainministeri): Here is another inconvenient truth (but this one will infuriate the Green lobby), The Independent, 9.3.2007

Globalisation and the Environment –blog, erityisesti postaus päivätty 2.3.2007

Nettiartikkeli Bringing facts, compassion to global warming issue, Committee for Constructive Tomorrow

Nettiartikkeli Global Warming Fast Facts, National Geographic News

Tavallisesti luotettavalta taholta tullut tieto…

Kuva: lentokoneiden jättöjuovat muuttumassa cirrus-pilviksi

En ole aivan varma, mutta uskoakseni sana ”kerettiläinen” tulee samasta lähteestä kuin englanninkielen sana ”heretic”. Eli kreikankielen sanasta ”hairetikos”, joka tarkoittaa selvällä suomella henkilöä, jolla on kyky valita. Se puolestaan tulee kreikansanasta "haireomai" valita, substantiivi ”hairesis” tarkoittaa tietysti samaa kuin suomensana ”valinta”.

Kerettiläisyys on täysin relativistinen käsite ja yleensä uskonnon tai muun vallitsevan paradigman piiriin kuuluva toisinajattelijoiden leimaamistapa.

Jos ei usko Jumalaan ja puhtaaseen oppiin niin kuin valtaosa muista kirkon jäsenistä, on kerettiläinen. Sanaa käytetään tehokkaana leimakirveenä. Rangaistuksena kerettiläiselle on – ajasta riippuen – polttaminen roviolla, islamistien fatwa, joka antaa kenelle tahansa ”oikeasti” uskovalle oikeuden tappaa tällaisen vääräuskoisen heittiön, ekskommunikaatio tai ainakin kerettiläistä uhataan kuolemanjälkeisellä kadotuksella joko itse Helvetissä tai sen porteilla – Kiirastulessa. Tai jotakin muuta senkaltaista enemmän tai vähemmän kuumuuteen liittyvää ikävyyttä.

Tiedemiehet, jotka ovat usein tiedeuskonsa ja samanaikaisesti jopa kirkkouskonsa kyllästämiä, näyttävät melko helposti ajautuvan kerettiläisten ajojahtiin. Toisinajattelevat nauretaan pahanilkisesti tieteelliseen limboon, jossa ei voi suorittaa mitään mielekästä tieteellistä tutkimustyötä, ainakaan tieteen kerettiläiselle ei ole tiedossa apurahoja, laboratorioita tai muitakaan tieteelliselle työlle tarpeellisia hyödykkeitä. Paitsi ehkä tiedemaailman ulkopuolisista lähteistä – kuten öljyteollisuudesta, lääketeollisuudesta tai muilta sellaisilta tahoilta, jotka toivoisivat totuuden olevan ensinnäkin ostettavissa – niin kuin se tietysti usein on – tai toiseksi jotenkin heidän oman maailmankatsomuksensa mukaisella tolalla.

Tieteen kerettiläisyyden torjunta johtaa siihen, että kaikki tiede tähtää samaan maaliin (niin kuin se tietysti tähtääkin: ”lopullisen totuuden” kangastukseen, elegiseen Fata Morgana’an). Vaihtoehtoinen tutkimustyö loppuu ja kaikki tulokset tulkitaan saman yhteisen uskon manifestaatioksi.

Me tavikset, olemme bloggareita tai ei, joudumme luottamaan siihen, mitä meitä viisaammat, niin kuin nyt paavit, piispat, tiedemiehet ja insinöörit – poliitikoista puhumattakaan, meille asioista kertovat.

Jotkut ikäloppuiset Arvoisista Lukijoista saattavat muistaa – jos yleensä muistavat siltä vuosikymmeneltä yhtään mitään – kuinka, joskus iloisen 60-luvun puolessavälissä (ihmiskunnan parasta aikaa tietysti), istui tiedemiespoppoo nimeltä Rooman klubi runsaitten italialaisten ruoka- ja juomapöytien ääreen ja ulosti keskusteluistaan raportin, jossa mm. ennustettiin öljyn loppuvan maailmasta seuraavien 30 vuoden aikana, siis ennen vuosituhannen vaihtumista.

Klubin tekemiä ennusteita on nyt tarkennettu ja tiedemiehet uhkaavat öljypohjaisen energian loppumista vasta joskus vuoden 2050 paikkeilla tai ehkä vasta sen jälkeen.

Satunnaisena ja tuskallisen huomaavaisena tupakoitsijana en viitsi edes aloittaa tupakanpolton ympäristöhaitoista, vaikka mieli tekisi. Tupakoitsijathan ovat kerettiläisiä, jotka, Iltalehden kolumnistin Vexi Salmen tavoin, eivät hevillä usko, että ulkona polteltu savuke aiheuttaisi kenellekään sivulliselle terveydellistä haittaa tai ympäristöhaittoja edes sen vertaa kuin terveen lehmän päivittäinen piereskely.

Ja märehtijöiden suolistokaasuntuotannosta pääsemmekin sujuvasti ilmastonmuutoksiin, joista katastrofiteoreetikot ovat kehittäneet uuden ja aikaisempia oivallisemman tavan pelotella tavisten helpostipeloteltavaa mieltä. Kuten nyt jo kai imeväisikäisetkin tietävät, ilmasto lämpenee, ja useimmiten muutosuhan yhteyteen näkyy sijoitettuna attribuutiksi sana ”katastrofaalisesti” tai jotain yhtä huikean katastrofaalista.

Muutama päivä sitten katselin erityisen huonoa elokuvaa, jonka nimi on Day after tomorrow. Siinä hollywoodilaiset elokuvantekijät (onko Dennis Quaid muuten maailman huonoin näyttelijä ja Jake Gyllenhaal toiseksi huonoin??!) tulkitsivat tiedemiesten tuomiopäivän ennustuksia todella katastrofaalisella tavalla. Elokuvassa jääkausi iski maapallolle muutamassa päivässä ja peitti mm. New Yorkin pilvenpiirtäjineen lähes kokonaan äkkiä tyhjästä ilmestyneen jääpeitteen alle.

Rohkeampikin tavis menisi tuon vuoksi silkasta pelosta päästään ja vatsastaan sekaisin, saatikka sitten tällainen vannoutunut pelkuri kuin itse olen. Tällaista kohtaloa eivät edes tiedemiehet meille soisi, ja he ovatkin saaneet aikaan ns. Kioton sopimuksen, josta yritetään nyt vääntää uutta sopimusta: Kioto II:ta.

Kioton sopimusta on mainostettu ihmiskunnan ja koko maapallon pelastajaksi.

Sopimus ei kuitenkaan ole tarkoitettu ilmastopäästöjen lopettamiseen. Tärkein tarkoitus sopimuksella näyttäisi olevan koko ihmiskunnan sitominen kasvihuonepäästöihin järjestämällä saastutusoikeuksien kaupankäynti globaalisti niin, että suurimmat saastuttajat kuten eurooppalainen ja amerikkalainen teollisuus voisivat ostaa saastutusoikeuksia niiltä tahoilta, jotka eivät vielä ole, yrityksistään huolimatta, saavuttaneet yleisesti hyväksyttävää tuotantotasoa omassa saastetuotannossaan.

Eli Kioton sopimuksessa on kyse kapitalismista ja laillisesta kaupankäynnistä, jolla ostetaan lupa saastuttaa ympäristöä entisellä tavalla. Käymällä kauppaa ”hyödykkeellä”, saastuttamisluvalla, jota ei aikaisemmin ollut olemassa. En tiedä tätä absoluuttisella varmuudella, mutta tähän olisi hyvinkin saatettu ottaa mallia uskonnon anekaupasta, jonka myöhempien aikojen luterilainen muoto – kolehdin kerääminen kolehtivirren aikana – on meille suomalaisille tuttua puuhaa.

Kioton sopimuksella luotiin uusi markkinatilaisuus muutenkin kukkaroistaan pullottaville, globaaleille kapitalisteille. Tragikoomista on se, että maailman koko puunhalaajien yhteisö saatiin puhumaan pelkästään hyvää kapitalistien uudesta tavasta tehdä rahaa tyhjästä.

Puunhalaajien ja kapitalistien yhteistyöstä ei tietysti ole mitään pahaa sanottavaa, muuta kuin muistutus pirusta ja pikkusormesta, mutta asia ei itselleni mitenkään kuulu, joten en sano edes sitä.

Kioton sopimuksen avulla sellaiset maat kuin Venäjä, jotka neuvottelivat oman saastutusoikeutensa selvästi todellisia tarpeitaan suuremmaksi, saavat kaupankäynnistä tuloja, joita voidaan jakaa edelleen venäläisen oligarkian Siperian öljyn paksuksi panemiin rahapusseihin. Myös kolmannen maailman korruptiosta hyötyvät poliitikot ja muut liikemiehet voivat täyttää omia kukkaroitaan välittämällä saastutusoikeuksia eurooppalaiselle ja amerikkalaiselle teollisuudelle.

Lontoon pörssistä tulee koko saastekaupan pääpyhättö, jossa voidaan aina kaupanköyntipäivän päätteeksi laulaa yhteisesti vaikkapa ylistysvirsi voitoille ja puhtaalle ilmalle, sellainen kuin virsi 105. Arvoisa Lukija muistaa tietysti hyvin sen ensimmäisen säkeistön:

Aurinkomme ylösnousi,
paistaa voittovuorella.
Lämmin valo sieltä loistaa,
surut, murheet hajottaa.
Kokoon tulkaa, taivaan linnut,
suvi-ilmaan puhtaaseen.
Visertäkää, pienet leivot,
viinipuussa tuoreessa…

Maapallon ilmasto muuttuu jatkuvasti. Se on muuttunut aina ja tulee muuttumaan vastaisuudessakin. Päätekijöinä ovat maapallon ja auringon aseman ja auringon energiatuotannon vaihtelut sekä vuositasolla että pidemmillä, jopa kymmenientuhansien vuosien aikajaksoilla. Jääkautta kohti ollaan kovaa vauhtia taas menossa, vaikka tekisimme minkälaisia lämpenemismalleja. Voisin vaikka lyödä vetoa, että jonakin tulevan historian hetkenä joukko tiedemiehiä, ehkä samainen Rooman klubi, istuu ja pohtii sitä, miten kasvihuoneilmiöllä voitaisiin uhkaavan jääkauden syntymistä ainakin hidastaa – ehkä jopa estää se kokonaan. (Tässä yhteydessä voi mainostaa kalifornialaisen tieteiskirjailijan Kim Stanley Robinson’in mieltäkutkuttavaa trilogiaa Marsin asuttamisesta – Red Mars, Blue Mars ja Green Mars. Robinsonkin kirjoittelee nykyisin ilmaston lämpenemisestä.).

Kuva: Merenpinnan muutokset parinsadan vuoden aikavälillä (lähde UNEP): lyhyt aikaväli ja pystyasteikon venyttäminen lisäävät kylmien numeroiden tehoa, kyse on siis senttimetreistä. Merenpinnan muutokset pitkillä ajanjaksoilla ovat satojen metrien luokkaa. Se on hyvä ottaa huomioon grafiikkaa ihaillessaan!

Vanhimmat tarkasti mitatut säähavaintoketjut ovat vasta noin 250 vuotta vanhoja (mm. ruotsalainen Anders Celsius aloitti yhden katkeamattoman ketjun Upsalassa). Tuolloin maapallo oli ns. pienen jääkauden loppuvaiheen kourissa. Satusetä Topeliuksensa lukeneet muistavat Välskärin kertomuksista ruotsalaiset, 30-vuotisesta sodasta palaavat sotajoukot ylittämässä jäätä pitkin jotakin Tanskan salmista, johon joku Perttilä vai mikä sen nimi silloin oli – Bertel(?), hukkui syntisäkkeineen ja sormuksineen. Samaan aikaan esimerkiksi Lontoossa Thames jäätyi paksuun peitteeseen niin, että lontoolaisia toripäiviä voitiin pitää vahvalla jäällä (muistetaan tässä vaikka Virginia Woolfin Orlandoa, josta Risto Niemi-Pynttärikin on innoissaan).

Ilmastomuutosten, niin kuin säänkin ja tulevaisuuden, ennustaminen on kovin vaikeaa (ainakin presidenttijonossa kaatuneelta Ahti Karjalaiselta).

Edes huomista säätä ei voida kovin tarkasti ennustaa. Jos olettaa sen olevan kokolailla samanlainen kuin tänäänkin, osuu oikeaa 70 kertaa sadasta. Valtavat säätietokoneet eivät pääse juuri tätä parempiin tuloksiin. Nyt meitä houkutellaan uskomaan, että ilmastonlämpenemistä ennustavat tiedemiehet pystyvät sanomaan minkälainen ilmasto vallitsee sadan vuoden kuluttua (YK:n Intergovernmental Panel on Climate Change, yhteenvetoraportti poliitikoille PDF-muodossa).

Kuten tavallista, tuomiopäivän ennustajien puheisiin on taviksen syytä suhtautua hienovaraisella varovaisuudella. Myös siksi, että ilmastomuutoksen kerettiläisten äänet pyritään tiedemaailmassa ja tiedotusvälineissä vaientamaan pilkalla, kovalla huudolla ja ylenkatseella. Toisenlaisia ääniä ei sallita.

Tämän ei tarvitse tarkoittaa sitä, että kannattaisi fossiilisten energiamuotojen käyttöä tai jatkuvaa ympäristön saastuttamista. ”Onhan sanomattakin selvää”, että jokainen meistä haluaa elää puhtaassa ympäristössä, tai mistäpä minä sitä(kään) tietäisin.

Kuitenkin se, että yritetään puolustaa ilmaston ja sen mukana sään pitämistä vuoden 1990 tasolla, näyttää harhaiselta ajatukselta. Emme edes pysty sanomaan, minkälaista ilmastoa meidän pitäisi puolustaa; valittu vuosi 1990 on täysin satunnainen. Vuoden ”1990 ilmastotilanne” on myös keinotekoinen käsite, ajattelumalli, samanlainen kuin ”maapallon keskimääräinen lämpötila”, tai ”ilmastonmuutos seuraavan sadan vuoden aikana”.

Tavallisten kuluttajien ei pidä repäistä vaatteitaan oman saastuttamisensa takia, tai sirotella tuhkaa päähänsä (sitä sataa joka tapauksessa taivaalta roppakaupalla): ylivoimaisesti suurin ilmastonsaastuttaja on nyt ja tulevaisuudessakin ahneen itsekkäästi toimiva, globalisoituva suurteollisuus. Ohjaisiko myös teollisuutta ”itsekäs geeni”, ja sen mukana teollinen evoluutio, River out of Eden, menetetystä paratiisista ennen vuotta 1750 ja teollista vallankumousta, ja tehomaanviljelyä - piereskelevine märehtijöineen.

Miksi pirussa ilmastovaatimukset eivät tähtää vuoden 1750 aikaiseen tilanteeseen vaan vuoteen 1990, jolloin kaikki oli jo ylen määrin saastunutta? Ja ehkä liian myöhäistäkin, pelastusta ajatellen. Kuten IPCC:n käyristä näkyy, nykyinen entistä hurjempi lämpiämisvauhtihan alkoi juuri siitä vuodesta.

Alkukohdan huolellinen valinta onkin ennustamisen kannalta ensiarvoisen tärkeä tehtävä, muuten ilmaston vaihtelua ei uskottavuuden puutteessa ehkä voitaisi lailla kieltää. Tämän sanominen saattaa tosin olla tietämättömyydestä kumpuavaa kerettiläisyyttä.


Lisälukemista Tieteessä tapahtuu -lehden numerosta 1/2007:

Juha Pekka Lunkka: Jääkausiajan ilmasto
Matti Seppälä: Ilmasto vaihtelee – voidaanko se lailla kieltää