Vombatin satumetsää, kirjallisuutta ja kolonialismia

Kuva: Hanhensulka, 2007, Australialainen polku vompattimetsässä

Tuo viereinen kuva oli tarkoitettu valokuvatorstain taannoiseen haasteeseen valoista ja varjoista, mutta enpä sitten viitsinyt ottaakaan osaa. Epäilen, että jokainen, joka yleensä käyttää kameraa, on joskus ottanut tämäntapaisen kuvan, jossa tie häviää johonkin etäisyyteen. Sitä kai voisi kutsua visuaaliseksi kliseeksi, vaikka kuvan ottajalle se ei tietysti tunnu kliseeltä, eihän hän olisi sitä ottanut, jos olisi siltä tuntunut.

Periaatteessa kaikki puut Australiassa ovat samaa sukua (tämä lausunto ei ole tosiasioiden kanssa täsmälleen yhtäpitävä, mutta näin voi kuitenkin "periaatteessa" sanoa, ja lausunto on totta jollakin tarkemmin määrittelemättömällä tasolla).

Pääosa tässä kuvassa näkyvistä puista lienee latinalaiselta nimeltään Eucalyptus camaldulensis, englanniksi red gum. Suomalainen nimi on punaeukalyptus ja jos oikein tarkasti näitä puita katsoo, niin näkeehän niiden rungoissa punaista väriä.

Punaeukalyptus on erityisesti Australian retkeilijöiden rakastama puu: siitä saa parhaat ja pisimpään palavat ainekset ihoa ja mieltä hyväilevään nuotiotuleen. Siitä saa myös parhaat ratapölkyt ja sen sellaiset rakennusaineet, siksi puuta on armotta tapettu kolonialismin jalkojen alla.

Parnassossa 7/2007 on Arto Virtasen ajatuksia herättävä kritiikki J.M. Coetzee'n esikoiskirjasta Hämärän maat (Otava, 2007), joka on julkaistu englanniksi nimellä Dusklands (1974). Kirjassa on kaksi pienoisromaania - tai niin kuin Arto esimerkiksi sanoo "kaksi pamflettia": toinen sijoittuu Amerikkaan vietnamin sodan aikoihin ja toinen Etelä-Afrikan kaukaiseen asuttamishistoriaan. Arton ajatus kirjan tarkoituksesta tiivistyy näin:

"Ehkä romaanin ajatus on lopulta siinä, että kertomus Vietnamin sodankäynnin psykologisista strategioista ja Etelä-Afrikan kolonisaatiosta ovat perimmältään yhtä."

Ja näinkin kirjan perusajatuksen voi hyvin ilmasta. Yleisemmin voisi ehkä sanoa, että kertomus nykyajan imperialismista ja menneiden aikakausien kolonialismista ovat perimmältään samoja tarinoita. Molempiin liitetään usein vielä sama "villi-ihmisten" sivistämispäämäärä, jolla tuhoisimmatkin toimet voidaan myydä jopa liberaalisti ajatteleville aikalaisille.

Arto referoi Coetzeen kirjan amerikkalaista Eugene Dawnia, joka sanoo - jotenkin häiritsevällä tavalla lukijan hymyhermoja kutkuttavasti - amerikkalaisjoukkoihin kohdistuneesta kritiikistä:

"Julmuussyytökset ovat joutavia, kun niitä ei voi todistaa. 95 prosenttia kylistä, jotka on pyyhkäisty pois kartalta, eivät ole koskaan siellä olleetkaan."

Tuon oheisen kuvan punaeukalyptuksien reunustaman tien alkupää oli leiriytymiseen erinomaisesti sopivalla pienehköllä korkeiden puiden ympäröimällä aukiolla (puiden joukossa oli myös Eucalyptus viminalis-puita, englanniksi manna gum, joiden suomalaista nimeä en valitettavasti tiedä) ja toinen pää hävisi johonkin metsän kätköihin. Metsässä lönkötteli vompatteja ja kengurut hyppivät niin, että maa kumahteli.

Yön aikana leiritulen valoseinän takaa kuului silloin tällöin ääniä niin kuin joku iso eläin olisi käynyt peloissaan haistelemassa savun lähdettä ja lähtenyt sitten rytisten hajuja ja ääniä pakoon. Tai ehkä ne olivat muinaisten aboriginaalien haamuja, jotka harhailivat aikaisemmilla ikuisilla metsästysmaillaan, ja eksyivät lähelle suomalaisten uuskolonialistien leiritulia. (Sama aukio muuten esiintyy aikaisemmassa lastussani Satunnainen tukkijätkä satumetsässä, 15.1.2007.)

Arton kritiikki pani taas laiskasti ajattelemaan sitä, ottaako Australiaan eläkepäivikseen muuttava suomalainen myönteistä kantaa maan alkuperäisen kolonialismin puolesta ja lähes hävinnyttä abo-kulttuuria vastaan. Silloin yöllä leiritulien takaa ei tullut tähän selvyyttä, eikä nytkään sitä De Cuyperstraatilla miettiessä, vain muutaman kilometrin päässä belgialaisten riistokolonialistien omantuntonsa turrukkeeksi perustamasta Afrikka-museosta.

Mutta mielen pohjalle jää kuitenkin epäilys, kuin pieni häiritsevä piru.

Kymmenen kanoottia, 150 keihästä ja 3 vaimoa

HUOM: tämä lastu sisältää elokuvan 10 kanoottia, 150 keihästä ja 3 vaimoa juonen kuvaksen ja on näin ollen ns. spoiler, tosin tämän elokuvan osalta sanoisin, että spoiler ei välttämättä ole mitenkään ertyisen paha asia.

Kuva: Tämän lastun kuvat ovat kaikki Vertigo Productions 'in WEB-saitilta

Kaikki taide riippuu tiukasti omassa mediumissaan – käytettävässä teknologiassa.

Kaunokirjallinen teos on kiinni toisiaan vasten rahisevilla kirjanlehdillä niin kuin ”kaksi parittelevaa heinäsirkkaa” inkeriläisen saunan lattialla kirjassa Samaa sukua (Anita Konkka, Tammi). Ja niin kuin kielletty rakkaus, painettu kirjallisuus – mediumina – elää oman määrätyn aikansa. Kun taiteelle olennaisen teknologian aika on loppu, taideteos häviää, sitä ei enää kukaan kuuntele, katsele eikä lue. Sen aika on ohi: niin kuin luolamaalausten, monimetristen freskojen, akustisen musiikin, ja paperille painetun sanan. Vaikka elää ehkä pitkäänkin museoiden vitriinien alla, tarkasti säädellyssä elinympäristössä, taas vain etuoikeutettujen harvojen herkkuna niin kuin olemassaolonsa alkuvaiheessakin.

Median muutoksella ei ole pienkansallisten tai pienvolyymien kulttuurien kannalta katsottuna pelkästään huonoja seurauksia.

Suomalaisugrilaiset kirjallisuusihmiset ovat kehittämässä aktivistiliikettä, ”etnofuturismia”. Sillä tarkoitetaan yrityksiä yhdistää vanha ja uusi kulttuuri ja ”hyödyntää postmodernin kulttuurin paras osa: simulaatio, tyylisekoitus, venäjäksi polistilistika, intertekstuaalisuus koko ulottuvuudessaan”. Noin määrittää etnofuturismia Kari Sallamaa Oulun yliopistosta esitelmässään ”Etnofuturismin filosofia suomalais-ugrilaisten kansojen säilymisen perustana (Etnofuturismin III maailmankonferenssi, Tartto 5.5.1999)

Otetaan esimerkiksi vaikka Australian aboriginaalien tarinaperinne ja sen tunnettuus. Tietysti tunnet sen perinteen ja kaanonin kuin omat kaloritaulukkosi, jos asut Australiassa ja olet sillä tavalla ehdollistettu. Ilman internetiä meille muille tunteminen on kovan vaivan takana. Sama koskee suomalaisugrilaisia kulttuureja niiden omien asuinalueiden ulkopuolella, ja varmaan osaksi sisäpuolellakin.

Monille Arvoisista Lukijoista on ehkä tullut tutuksi australialainen elokuva Rabbit-proof fence. Se kertoo tarinan kolmesta siskoksesta, ”sekarotuisista” aboriginaalitytöistä, jotka englantilaisten siirtomaaherrojen (tyttöjen ”sekarotuisuus” johtuu tietysti herrojen siemenestä) toimesta kaapataan kodeistaan koulutettaviksi valkoisten siirtolaisten palvelijoiksi, koska hyvää tarkoittavat mutta rasistisen ylemmyydentuntoiset englantilaiset olettavat sen ainoaksi koulutukseksi, joka aboriginaaleille voi yleensä antaa.

Elokuva on oikein hyvä ja suositeltava katsottavaksi, mutta itseäni vaivaa siinä yksi merkillinen seikka. Ja se on sentimentaalisen (ja lisäksi haluaisin kääntää tähän sanan patronising suomeksi, mutta en löydä sopivaa sanaa, ”alentuva” ehkä) voivotteleva ja yliosoitteleva suhtautuminen alkuasukkaisiin, elokuvasta puuttuu todellisen myötäelämisen tuntu, puhuminen vertaisistaan ihmisolennoista.

Toinen Australian aboriginaaleja kuvaava elokuva, jota voi myös varauksin suositella, on vuonna 1980 julkaistu Manganinnie – tulen kantaja, alkuperäiseltä nimeltään Manganinnie, ohjaajana valkoinen tasmanialainen John Honey, perustuu samannimiseen nuortenromaaniin, kirjoittaja tasmanialainen Beth Roberts (kuollut 2001), ja tuotanto Tasmania Film Corporation. Tarina on sijoitettu 1830-luvun Tasmaniaan, jolloin saaren aboriginaalit olivat jo häviämässä (ja ovat ”sukupuuttoon” kuolleita nykyajassa).

Päähenkilö, Manganinnie (australialainen aboriginaali näyttelijä Mawuyul Yathalawuy), on yksinäinen nainen, jäänyt ainoana henkiin heimostaan, englantilaiset sotilaat murhasivat muut heimon jäsenet.

Manganinnie ei osaa tehdä tulta, ja hänen on sen vuoksi kannettava ”ikuista tulta” mukanaan selviytyäkseen hengissä. Hän tapaa valkoisen tytön, joka on eksynyt ja pelastaa tämän hengen samalla, kun etsii omaa kansaansa.

Merkittävä, mutta pitkäveteinen, alun perin kai nuorille tarkoitettu filmi (paremminkin ehkä aikuisille sopiva hitautensa ja teemojensakin vuoksi). Tässä filmi onkin mainittu vain symbolisena eleenä, ja aasinsiltana varsinaiseen lastuun, jossa myös kuvataan ”ikuista tulta”.

Nimittäin, helmikuun viimeisenä viikonloppuna kävimme leffassa, jossa ei paljoakaan tapahtunut ja jossa näyttelijät puhuivat kieltä nimeltä ganalbingu, jota puhutaan Australian Pohjoisen Territorion, Arnhem’in maan, koilliskulman suoalueella nimeltä Arafura. Elokuvan nimi oli 10 canoes, 150 spears and 3 wifes (10 kanoottia, 150 keihästä ja kolme vaimoa), ohjaaja australialainen Rolf De Heer.

Jos filmiä katsoisi ”valkoisin silmin", sitä voisi kutsua surrealistiseksi komediaksi. Siinä on rakkautta, tragediaa, taistelua, jopa kuolemaa, niin kuin meidän kulttuurimme filmeissä, mutta ei tarkoituksetonta väkivaltaa.

Tämä on niitä elokuvia, joista katsojilla on vahvasti kahtia jakautuvat mielipiteet: uteliaanihaileva hyväksyntä tai tylsäksi tekotaiteeksi tuomitseva torjunta.

Elokuvan kertojan, joka puhuu Australian englantia voimakkaalla aboriginaalilla korostuksella, narratiivi alkaa näin:

'Bout time to tell you a story, eh? Then I'll tell you one of ours...

It is longtime ago. It is our time, before you other mob came from cross the ocean...longtime before then. The rains been good and ten of the men go on the swamp, to hunt the eggs of gumang, the magpie goose. One of the men, the young fella, has a wrong love, so the old man tell him a story...a story of the ancient ones, them wild and crazy ancestors who come after the spirit time, after the flood that covered the whole land...

It's a good story, this story I'm gonna be tellin' you 'bout the ancient ones. There's more wrong love in this story, and plenty spears too, and plenty wives...too many wives if you ask me...a beautiful young one and a bit of a jealous one and the older wise one and even more wives than that...’

Elokuvan kertojaäänenä on kuuluisin Australian aboriginaalinäyttelijä, David Gulpilil, joka tuli maansa ulkopuolella erityisen tunnetuksi sympaattisena aboriginaalina, nimeltä Neville Bell, elokuvassa Krokotiili-Dundee. Hänen poikansa, Jamie Gulpilil, esittää elokuvan kahta, eri ajassa elävää nuorta päähenkilöä, nimeltään Dayindi ja Yeeralparil, jotka ovat vahingossa rakastuneet vanhemman veljensä nuorimpaan vaimoon.

Opettaakseen veljelleen oikeita tapoja vanhempi kertoo nuoremmalleen tarinan kolmesta vaimosta, väärästä rakkaudesta, kidnappauksesta, pieleen menneestä kostosta, pelottavasta sotaretkestä ja yleensäkin väärän, eli heimoa suojelevan perinteen vastaisen, käyttäytymisen aiheuttamasta häiriöstä rauhallisessa puolentusinaa risumajaa käsittävässä heimokylässä.

Aboriginaaleilla on meistä, indoeurooppalaisen kulttuurin läpitunkemista eurooppalaisista, poikkeava ajan käsitys, joka ehkä on jotenkin sukua muinaissuomalaisten maailmankuvalle. Heillä on käsite Dreaming, joka kuvaa myyttisiä heijastumia, tarinoita, ajalta kaukana menneisyydessä, ajassa, josta ei voi tietää muuten kuin unien ja suullisen kertomaperinteen avulla. Suomalaisugrilaisina, jos vielä omaisimme kollektiivista heimomuistia Kalevalan tai Kalevipoegin lisäksi, ymmärtäisimme hyvin tällaisen ”uniajan” olemassaolon.

Elokuvassa itsessään on kolme aikatasoa: kertojan aika, nykyajassa niin kuin tuosta yllä olevasta narratiivin pätkästäkin huomataan; tarinan varsinaisen aikataso jossakin epämääräisessä menneisyydessä, ehkä satoja vuosia sitten, ja opetustarinan aika vielä kauempana, primaarisessa ”Uniajassa”, ehkä tuhansien vuosien takana nykyajasta katsottuna.

Elokuvassa nämä aikatasot merkitään katsojaa varten värien käytöllä.

Nykyaika näytetään väreissä: siinä ei ”tapahdu mitään”, eikä esiinny muita henkilöitä kuin kertoja ja hänkin vain äänellään.

Väärän rakkauden aika esitetään mustavalkoisena: siinä ajassa vanhempi veljeksistä kertoo opetustarinan nuoremmalle, tätä kutsutaan siinä ajassa Dayindiksi.

Ja kaukainen ”Dreaming”, ”Uniaika”, eli opetustarina kerrotaan väreissä; siellä nuoremman veljen nimi on Yeeralparil.

Aikatasot sekoittuvat tarinan kerronnassa, mutta niiden kulkua on helppo seurata väriensä vuoksi

Mustavalkoisessa osuudessa nuorempi veljistä, Dayindi, on siis rakastunut vanhemman veljen nuoreen vaimoon, joka on kaunis, seksikäs ja terveen pehmeänpullea. Kylän miehet lähtevät kanootintekomatkalle ja vanhempi veli käyttää tilaisuutta Dayindin opastukseen kertomalla tarinan mystisestä menneisyydestä. Sattumalta sielläkin nuorempi veli, Yeeralparil, oli rakastunut vanhemman veljensä nuorikkoon.

Elokuvassa, ja aboriginaalien keskuudessa muutenkin, naisten ja miesten roolijako on selkeä. Naiset keräilevät, tekevät ruoan ja motkottavat kotoisasti laiskoille miehilleen. Miehet, joilla saattaa olla useita vaimoja, menevät metsälle, rakentavat kanootteja, yöpyvät pysyviksi tilapäisyösijoiksi puunoksille rakennetuilla lavoilla, istuskelevat tulilla, elävät tovereina ja toteavat toisilleen itseensä tyytyväisinä vaimojen käyttäytyvän niin kuin vaimojen kuuluu. Väärää rakkautta ei salata, mutta sitä ei hyväksytäkään. Nuoremman on saatava opetus osatakseen takaisin oikealle tielle.

Uniajassa esi-isät kohtaavat metsästäessään sattumalta miehen vieraasta heimosta ”omalla alueellaan”. Vieras on komea ja miehet pelkäävät oman asemansa puolesta, jos heimon naiset sattuisivat tapaamaan tämän. Tosin yksi miehistä toteaa, että ”älä koskaan luota mieheen, jolla on pienet munat”. Muut ovat samaa mieltä ja vieraan ryhdyttyä tekemään hävyttömästi tarpeitaan heimon pyhälle maalle hänet tapetaan”vahingossa”.

Sitten yksi vanhemman veljen kolmesta vaimosta häviää ja heimo päättelee tämän tulleen kaapatuksi läheisen jokiheimon toimesta kostona tapetusta miehestä. Asia on vakava ja voidaan korjata oikeutetulla sodalla, jossa ”joukkotuhoaseina” ovat pitkät teräviksi tulen avulla hiotut keihäät.

Jokiheimo ei olekaan kaapannut keskimmäistä vaimoa, joka elokuvan lopussa ilmestyy omin päin takaisin kotikonnuille. Rangaistus väärästä käyttäytymisestä, pienimunaisen miehen tappamisesta, on kova: molemmat veljet joutuvat – lakien mukaisesti – toimimaan jokikansan sotureiden keihäänheiton maalitauluina. Heittoetäisyys on tarkasti ikiaikaisen ”heimojenvälisen sotalain” säätelemä. Heittopaikka mitataan yhteistoimin, veljekset asettuvat maaliksi ja väistelevät parhaansa mukaan heitä kohti heitettyjä keihäitä. Lopulta vanhempi veljeksistä saa kuolettavan osuman.

Takaisin kotiin palaavat soturit hautaavat sotasankarinsa. Nuorempi veljeksistä perii sodassa kaatuneen omaisuuden, mukaan lukien kaikki kolme vaimoa. Hän yrittää päästä nuorimman vaimon majaan ansaitsemalleen palkinnolle. Mutta asia ei ole niin yksiviivainen: naiset nimittäin määräävät omassa reviirissään, kotitulilla, perheen sisäisen järjestyksen ja Yeeralparil joutuu ensimmäiseksi jakamaan vuoteen vanhimman vaimon kanssa.

Tarinan opetuksena nuori Yeeralparil saa ansaitsemansa rangaistuksen väärästä rakkaudesta: hääyön ”vanhan” naisen, saattaa olla jo lähes kolmekymppinen, vuoteessa ja joutuu edelleen odottamaan unelmiensa täyttymystä, teini-ikäistä pullukkamorsiantaan, vaikka onnen tiellä ollut vanhempi veli on nyt kuollut.

Omassa ajassaan nuori Dayindi ymmärtää tarinan avulla väärän rakkautensa olevan kiroukseksi ja jopa kuolemaksi rauhalliselle heimolle ja rauha palaa taas Arafuran soille.

Filosofi Henri Bergson on sanonut jotenkin, että ”koominen absurdius on luonteeltaan unien kaltainen”. Se kuvaa hyvin tämän elokuvan luonnetta. Koko tarina on kuin absurdi uni.

Itselleni yllättävää ja silmiä avaavaa on se, että tarina kerrotaan huumorilla. Jotenkin sitä on, sen kummemmin asiaa pohtimatta, tyytynyt sellaiseen ajatukseen, että luonnonkansojen tarinat olisivat totisia haltiasatuja, joissa ei huumorilla ole paljoa tilaa.

Tällaista käsitystä on vahvistamassa Kalevala, josta puuttuu lähes kokonaan koominen kerros, angstia, surua ja murhetta sen sijaan on yllin kyllin. Olen taipuvainen ajattelemaan, että Lönnrot jätti komiikan tarkoituksellisesti pois Iliaan ja Odysseian tosikkojen hengessä. Mutta huumori on suomalaisenkin kulttuurin tärkeimpiä ominaisuuksia. Jos näin on meillä nykyihmisillä, niin täytyy olla myös meitä edeltäneillä tarinankertojilla, emmehän ole sanottavasti muuttuneet ainakaan kymmeniin tuhansiin vuosiin.

Freud on rinnastanut huumorin ja unet piilotajunnan oikotieksi sielun syvimpiin kerroksiin. Ehkä sillä kosketellaan primaarista osaa sielussa, johon ei muuten pääse käsiksi kuin unissa.

10 kanootissa on jopa pieruvitsi, joka riemukkaasti yhdistää aboriginaalit oman kulttuurimme ihmisryhmiin. Pieruvitsi on nimittäin komiikan pohjarakenteeseen punottua perusmateriaalia. Niinkuin vitseistä, Spede Pasasesta ja Ves-Matti Loirista yms. tiedämme, komiikka syntyi ruumiintoimintojen ja vahinkojen, kuten kaatuilun ja muiden pikkuonnettomuuksien, aiheuttamasta myötäelämisen (hyväntahtoisen vahingonilon) mielihyvästä.

Tämä elokuva ei, eivätkä sen henkilötkään, kiiruhda eteenpäin erityisen riehakkaasti. Eri aikatasoilla käytetään jopa täsmälleen samoja, lähes liikkumattomia otoksia, vain värejä ja katsojalle kuuluvaa dialogia vaihdetaan; kohtaukset muistuttavat paikka paikoin enemmän valokuvia kuin elokuvan pätkiä. Tarina etenee pääosin suullisesti: David Gulpilil’in narratiivina (englanniksi) ja pääasiassa Arafuran alueelta palkattujen näyttelijöiden dialogina (ganalbingu-kielellä).

Nykyajan kiireinen katsoja saattaa olla kärsimätön hitaasta etenemisestä, mutta se on oudolla tavalla turvallista ja tyydyttävää: aivan kuin jollakin epämääräisen atavistisella mielentasolla tietäisi, että se on juuri oikeaa ihmisen elämää. Henkilöt seisoskelevat tai istuskelevat kiireettömissä ryhmissä, kanooteissaan tai kotilieden (nuotiotulien) ympärillä, vinoilevat toisilleen ystävällisesti tai kävelevät pitkässä ruodussa keihäät olkapäillään samalla, kun tarina etenee suullisesti.

Tämä on miellyttävä elokuva, jota suosittelee mielellään vaikka muidenkin katsottavaksi.

Ryssän iloiset silmät

Kuva: Parnasson 1/2007 kansikuva

Hitto, kun unohtui tuosta eilisestä lastusta, että siinä laiskan iltani tiimellyksessä luin nautinnokseni hörötellen myös Rouva Ruun iloista novellia iloisista ryssänsilmistä, joka on viimeisimmässä Parnassossa (Parnasso 1/2007 sivu 18). Siinä olikin monta tärkeää asiaa saatu mahtumaan pieneen tilaan.

Oman neljännesvuosisadan mittaisen ulkomaanelämisen tuloksena ymmärtää hyvin tuon englannin ja suomen kielten sekoituksen. Kotoväen kesken kun puhuu, niin englanninsanoja on iloisessa sekamelskassa suomenkielen sanojen ja syntaksin seassa lähes joka lauseessa. Joitakin englanninkielen sanoja ei tahdo millään saada väännetyksi ymmärrettävään suomalaisen kieliopin mukaiseen asuun, vaikka kuinka yrittäisi. Kotikielestä tulee hiljalleen omaa, uutta kieltä, vähän samalla tavalla kuin lapsena luodut "salakielet", joilla sai mukavasti koetella vanhempien pinnankatkeamisvalmiutta. Merkillinen juttu on se, että näinkin pitkän ajan jälkeen suomenkielen syntaksi on kielessä päällimmäisenä ja mieluummin vääntelee englantilaisia sanoja suomalaiseen muotoon kuin alkaa kotonakin puhua englantia. Onko se juuriensa rakastamista vai vain pelkkää laiskuutta, enpä tiijä.

Ruun novellin Salli on mielenkiintoinen henkilöhahmo. Meissä kai jokaisessa on vähän samanlaista Sallia, ”tavallisen ihmisen” jokapäiväistä, ”pahaatarkoittamatonta” ja lähes huomaamatonta "rasismia". Se ei välttämättä kohdistu johonkin tiettyyn rotuun tai kansalaisuuteen, vaan ”vieraaseen” noin yleisemmin.

Tosin on siinä ilkeämpikin kerros. Australiassa ”aboja”, Sallin mainitsemia apoja, alkuperäisasukkaita, aboriginaaleja, kohdellaan juuri tuolla tavalla kuin Salli novellissa ilmentää.

He ovat yleisessä mielipitessä auttamattoman laiskoja juoppoja, lastensa raiskaajia ja naistensa hakkaajia, joiden esi-isien pyhistä maista ei tarvitse välittää tuon taivaallista. Ja tämä on sikäli monimutkainen asenne, että siinä on häiritsevässä määrässä totuutta mukana.

Aboriginaalikommuuneissa, voisi niitä kutsua vaikka reservaateiksi, tapahtuu paljon juuri sellaista kuin yleinen mielipide heitä syyttää. Pääsyynä on ehkä aboriginaalien vieraantuminen omasta ikivanhasta kulttuuristaan ja pysyttäytyminen Australian uuden kulttuurin ulkopuolella. Valkoiset maahanmuuttajat kysyvät, miksi aboriginaalit eivät integroidu vaan pysyvät kurjistumiskierteessään heille varatuilla alueilla, joilla ei ole mahdollista elää niin kuin esi-isät elivät, eikä niin kuin moderni yhteiskunta elää. Kierre jatkuvaan kurjistumiseen ja yhteisön moraalikoodin häviämiseen on olemassa, on ollut jo pitkään, eikä loppua näy.

Aboriginaali-lasten kohtelusta englantilaisen, hyväätarkoittavien besser-wisser-kolonialistien käsissä on muuten olemassa erinomainen elokuva nimeltä Rabbit-Proof Fence, (mm. Kenneth Branagh edustamassa "edistyksellistä" englantilaisuutta, vaikka onkin irlantilaissyntyinen) . Filmi kannattaa ehdottomasti katsoa, jos kohdalle sattuu.

Kuva: elokuvasta Rabbit-Proof Fence

Novellin Salli on asenteissaan Australian ”main stream” -kansanosan kanssa samoilla linjoilla. Suomesta muistamme ehkä sen kuinka saamelaisiin suhtauduttiin vielä muutama vuosikymmen sitten. Tosin minulla on sellainen tunne, että suomalaisten saamelaisiin kohdistuneet ennakkoluulot eivät ole samalla lailla ilkeämielisiä kuin uusaustralialaisten suhtautuminen aboriginaaleihin. Tämä saattaa tosin olla oman kulttuurinsa puolustamista enemmän kuin todellisen tilanteen kuvailua.

Minulla on uusi, naimakauppojen kautta tullut sukulainen Australiassa, yleislääkäri, joka nuorena miehenä, niin kuin nuoretmiehet yleensä mielellään tekevät – ja nuoretnaisetkin, piti yleislääkärin praktiikkaa länsiaustralialaisille aboriginaaleille. Hoiti heitä ilmaiseksi milloin tarvetta oli ja niin poispäin. Kiitokseksi sai tapella juovuksissa olevien aboriginaalimiesten kanssa vastaanotollaan, koska ei suostunut kirjoittamaan huumeita. Nykyisin hän on lähes eläkeikäinen kyynikko, jonka mielestä aboriginaalit saavat haistaa pitkät paskat.

Novellista nähdään myös, että Rouva Ruu harrastaa tee-se-itse-puuhailua, koska Bunnings, suuri tee-se-itse-ketju Australiassa, on niin näkyvästi siinä esillä. Ja mukavaa komiikkaa tuo novelliin Ruusu-tyttären inttäminen uudesta vietnamilaisystävästään ja tämän mahdollisista huumekaupoista. Jonkin vanhan vitsin loppulause ”Tuosta nenästä puhutaan vielä” ponnahti tietysti riemukkaasti mieleen.

Vietnamilaisten kuva novellissa on myös Australiassa yleinen stereotyyppi, eikä tietysti ilman jonkinlaista ankkuroitumista todellisuuteen. Mitkään ennakkoluulot eivät ehkä aluksi välttämättä synny tyhjästä, vaan joistakin yksittäisistä tapahtumista, joista vedetään rajuja yleistyksiä. Vuosi sitten vietnamilaissyntyinen australailainen huumekuriiri hirtettiin Singaporessa, jossa hänet saatiin kiinni.

Ennakkoluulot eivät tietysti kysy syitä huonoihin tapoihin tai rikollisuuteen, se ei ole ennakkoluulojen funktio.

Ja tietysti suomalaisnovellissa täytyy olla mukana meidän yhteinen kulttuuriperintömme – ryssäviha. Tosin tältä osin novelli jätetään tarkoituksella auki ja sitä voi mielessään jatkaa Mari-äidin puolesta joko vahvistamalla ryssävihan kierrettä tai katkaisemalla se omalta seuraavalta sukupolvelta. Sehän on aina kaikissa asioissa vanhempien oikeus ja velvollisuus.

Grampians, jalankulkumatkailijan Mekka

Grampians'in luonnonsuojelualueeseen (jonka mainitsin jossakin edellisessä lastussa pari päivää sitten) saa tutustua tuosta alun linkistä. Australiassa on tietysti paljon muutakin nähtävää, mutta Melbournessa käydessänne kannattaa alueelle uhrata päivä pari. Matkaa autolla ei ole kuin 250 kilometriä. Kaksi yötä pitäisi ehkä kuitenkin koko juttuun minimissään varata. Pääasiallinen turistiaktiviteetti on pitkien kävelyretkien tekeminen käärmeiden, kenguruiden ja muiden australialaisten seassa.

Me asuimme Halls Gap'issä, joka on alueen kyljessä kiinni ja sieltä on sujuva pääsy sekä helpoille että vaikeille kävelyreiteille. Telttamatkailu on myös suosittua, jos on sattunut käärmeseerumit mukaan krapulalääkkeiden lisäksi. Akubra tai muu päänsuoja on syytä ottaa mukaan, vaikka tukkaa olisikin siunaantunut enemmän kuin tälle - luotettavalta taholta saadun tiedon mukaan - prinssi Philipin näköiselle lastunikkarille.

Alueella on myös kivikautinen (ehkä 20,000 vuotta vanha) asuinsuoja kallionkyljessä, seinällä on punamultaisia himmeitä "luolamaalauksia" ja muita asumisen jälkiä. Koko alue on aboriginaalien pyhää maata, mutta ovat antaneet luvan valkoihoisten tallustelulle. Heidät on kyllä jo siirretty sieltä muualle asumaan vuosikaudet sitten. Alkuperäisasukkaiden kohtalosta ehkä kirjoitan joskus enemmänkin, jos laiskuudeltani ehdin. Anni on blogissaan jo asiasta jotakin viisasta kirjoitellut.

Anni muuten näyttää uskovan, että potkupallovoitto hiljattain jossakin ottelussa kuuluu australialaisille "socceroos'elle" eikä italialaisille sukeltelijoille. Australialaiseten kelta-vihreää lippalakkia jouduin uusien naimakaupan kautta tulleiden sukulaisten mieliksi - ja omaksi suureksi häpeäkseni - pitämään päässäni Strasbourgin matkalla ja huutamaan vähän väliä "ozzie, ozzie, ozzie", johon kuluu vastata "oi, oi, oi" (huhhuijaa!, muuten ne uudet sukulaiset ovat kyllä ihan mukavia ja täysijärkisen tuntuisia ihmisiä, vaikka siis ovatkin australialaisia).

Mielelläni tätä Annin mielipidettä kannatan, vaikka en asiasta mitään tiedä enkä ymmärrä, mutta koskapa sellainen vähäpätöinen seikka kuin tietämättömyys on bloggareita estänyt mielipiteitään esittämästä mistään asiasta.