Kuva: Flashman sotisovassaMonet omanikäiseni ihmiset muistavat eläkkeellä olevan kapteenin ja paronin, Karl Friedrich von Münchhausen’in, ja hänen ihmeelliset seikkailunsa.
Kirjassa, jota itse kovin nuorena luin, oli kansikuva pontevasta paronista nostamassa itseään ja hevostaan suosta käyttämällä kahvana omaa lettiään (kirja lienee ollut Parooni von Münchhausenin ihmeelliset matkat ja seikkailut maalla ja merellä, suom. Aulis Savolainen, Otava, 1952). von Münchhausen oli oikeasti 1700-luvulla elänyt preussilainen sotilas, jolla oli taipumusta valehteluun tai ainakin jonkinasteiseen liioitteluun. Hänen tarinoitaan kirjasi ylös moni senaikainen kirjoittaja, ensimmäisenä Rudolf Erich Raspe, joka eli samalla vuosisadalla ja näin ollen saattoi jopa tuntea paronin tai ainakin kertoi aikalaistarinoita.
Arvoisat Lukijat myös tuntenevat Homeroksen Odysseian, Cervantesin Don Quijoten, Voltairen Candiden ja Swiftin Gulliverin. Panemme samaan kasaan myös Virginia Woolfin Orlandon ja Thomas Mannin veijari Felix Krull’in.
Heitetään suomalaisista joukkoon mukaan ainakin Haanpään Taivalvaaran näyttelijä ja jotkut Yhdeksän miehen saappaiden käyttäjistä, Kiven Nummisuutarit erityisesti merimies Niko ja tietysti riehakas Olviretki Schleusingenissa, Linnan Tuntemattoman tarinoista sotamies Rahikainen ja jousipyssymies Honkajoki. Lasse Lehtisen romaanit on ehkä tähdätty tähän samaan ryhmään ja oman Blogistanimme Mina von Münchausen lienee bloginsa nimeä valitessaan ajatellut näitä samoja kirjoja.
Aivan liian vaatimattoman kirjallisen maineen omaavalla Joel Lehtosella oli tähän ryhmään viittaavia ihmistarinoita mm. Henkien taistelussa. Eikä ole syytä unohtaa Paasilinnan veljeksiä tästä luettelosta: Arton päähenkilöt kuuluvat ilman muuta tähän samaan kirjalliseen perinteeseen ja miksei myös Ernon tarinat Kadonneessa armeijassa. Maria Jotuni ammensi samoista lähteistä mm. Arkielämän seikkailuissa ja näytelmässä Kultainen vasikka. Waltarin vaeltaja-Mikael Karvajalka ja jopa joltakin osin Sinuhe voitaisiin panna samaan kasaan, ja tietysti hänen ”sydämetön näytelmänsä” Gabriel tule takaisin.
Onhan näitä, kun kasaa ryhtyy kaivelemaan, niin kuin Outsiderin Pekka Lipponen, joka ehkä on enemmän seikkailusankari eikä näin ollen aivan tarkasti ottaen kuulu tähän kasaan.
Saksankielessä on käyttökelpoinen sana ”Schelm”, josta kai oma ”kelmi”-sanamme on johdettu. Kelmin sukulaisia ovat ”heittiö”, ”huijari” ja ”veijari”. Englanninkieliset kutsuvat tietynlaisia ihmisiä sanalla ” poltroon”, ”rogue” tai ”cad” ja amerikkalaiset tuntevat hyvin tyypin, jota kutsutaan ”Walter Mitty’ksi”. Varmasti kaikissa kielissä on vastaavia nimikkeitä ihmisille, joiden ei voida sanoa olevan aivan ihmiskunnan kuohukermaa, mutta eivät ole järin suuria konniakaan, ja joita yhteinen kansa salaa tai julkisesti ihailee, ja kertoilee heidän tarinoitaan alakuloista kateutta tuntien.
Kirjallisuudessa näitä veijari-henkilöitä voi kai kutsua sanalla ”pikaro” ja heidän muistokseen on määritetty oikein erityinen kirjallisuuden alalaji nimeltä ”pikareski”, veijariromaani, johon siis nuo yllämainitut teokset luokittelen.
Arvoisa Lukija huomannee, että olen tulkinnut termiä ”pikareski” melko vapaamielisesti ja suuri joukko kirjallisuuden ammattitulkitsijoista Lukijoiden joukossa ei ehkä hyväksy tätä täyttämääni tulkinta-avaruutta. Mutta, kuten Peter N. Dunn sanoo kirjassaan ”Spanish Picaresque Finction, A New Literary History” (Cornell University Press, 1993): ”Genres are instruments not simply of critical classification or prescription but of meaning and interpretation”, ja näin ollen tämän lastun tarpeisiin tulkintani lienee hyväksyttävissä.
Omalle luonteelleni uskollisena olen aina ihaillut pikareskiromaaneja.
Voi olla, että ns. kirjallisissa piireissä näitä tarinoita ei arvosteta, mutta niissä on paljon muutakin kuin pelkkää ”pakoa todellisuudesta”. Jyväskylän yliopistossa väitelleen Anna-Riitta Tunturin mukaan pikareskit liittyvät historiallisiin murrosaikoihin ja niissä on hauskuuden lisäksi joskus terävääkin yhteiskuntakritiikkiä ("Der pikareske Roman als Katalysator in geschichtlichen Abläufen. Erzählerische Kommunikationsmodelle in "Das Leben des Lazarillo von Tormes", bei Thomas Mann und in einigen finnischen Romanen" abstrakti).
Viime viikolla kuoli englantilainen kirjailija George MacDonald Fraser, joka oli 1960-luvulla kyllästynyt toimittamaan sanomalehteä ja päätti kirjoittaa itselleen pakotien toimituksen rutiineista viktoriaanisella romaanilla.
Hän löysi tarinaansa päähenkilön, Harry Flashman’in, 1800-luvulla julkaistusta Thomas Hughesin kirjasta Tom Brownin kouluvuodet, joka kuvaa englantilaisen Rugbyn sisäoppilaitosta 1800-luvun alussa (luettuani sen kovin nuorena, aloin kärttää pääsyä sisäoppilaitokseen, mutta jostakin syystä isäni suhtautui pyyntöön kovin nuivasti). Koulun rehtorina toimi ”edistyksellinen” kasvattaja (edistyksellisyyshän on täysin suhteellista) Thomas Arnold, ja Tom Brown oli koulun oppilas, joka mm. joutuu ilkeän poikajoukon kiusaamaksi. Joukon johtajana on huonotapainen ja valehteleva pelkuri, Flashman, joka lopulta erotetaan koulusta ryypiskeltyään oluella terästettyä ginitotia.
George MacDonald Fraser päätti lainata koulukiusaajan omien kirjojensa sankariksi, teki Flashmanista sotilaan ja seikkailutti häntä 12 kirjan verran pitkin brittiläistä imperiumia, jossa, niin kuin kaikki tiedämme, ei aurinko koskaan laskenut.
Kirjat muodostavat kenraaliksi kohonneen Flashmanin fiktiivisen muistelmasarjan, jota Fraser kutsuu nimellä ”Flashman papers”. Ensimmäinen osa, Flashman, julkaistiin 1969 ja viimeiseksi jäänyt Flashman on the March 2005. Ensimmäinen osa on myös suomennettu nimellä Flashmanin seikkailut (Aarne Valpola, Otava, 1969), muista suomennoksista ei minulla ole tietoa. Erkki Arnin arvion 11. osasta (Flashman and the Tiger) voi lukea Hesarista (26.2.2000, Uljas pelkuri opettaa).
Kuva: Suomalainen FlashmanFlashman viettelee naisia, hänellä taitaa viimeisen osan aikana olla jo 500 valloitettua sydäntä tai muuta ruumiinosaa, ikään katsomatta, selviää pelkuruudestaan huolimatta kaikista käymistään taisteluista kunnialla ja saa jokaisesta lisää mainetta ja kunniamerkkejä.
Kirjat tarjoavat seikkailujen lisäksi tarkkaa tietoa kuningatar Viktorian aikaisesta Britti-Imperiumista. Historialliset tiedot, Flashmanin osuutta lukuun ottamatta, ovat tarkkoja. Itse asiassa kirjoista saa hyvän läpileikkauksen Imperiumin 1800-luvun loppupuolen tapahtumista, kirjoissa on lähdeluetteloita ja viitteitä, jotka selittävät tapahtumien taustoja. Ne käyvät hyvin vaikka oppikirjoista, jos pystyy erottamaan fiktion ja faktan toisistaan.
Flashman käy sotaa Afganistanissa, taistelee zuluja vastaan Etelä-Afrikassa, ottaa osaa Meksikon vallankumoukseen, ampuu kenraali Custerin vahingossa kuoliaaksi tämän viimeisessä taistelussa Little Big Hornissa, pelastaa englantilaiset panttivangit Abessinian hullun keisarin Theodoren (oikeasti Tewodros II) käsistä, ottaa osaa Intian sepoe-kapinan kukistamiseen ja ryntää piereskellen huonon venäläissampanjan aiheuttamien ilmavaivojen vuoksi kevyen prikaatin (brittien vieläkin ylpeydellä ja kunnioittaen muistelema Charge of the Light Brigade) etunenässä Balaclavan taistelussa.
Pelosta piilotellen pyörtyillen ja piereskellen hän selviää kaikista taisteluista hengissä ja lisäksi, vaatimattomasta panoksestaan huolimatta, sankarina.
Seikkailujensa ohessa Flashman tapaa ”kaikki” sen aikaisen maailman merkkihenkilöt. Kuten kuningatar Viktorian ja tämän puolison, prinssi Albertin, Meksikon keisari Maksimilianin, presidentti Lincolnin, kenraali Custerin, Khartumin piirityksen sankarikenraali Gordonin, Abessinian keisari Tewodros II:n, kirjailija Oscar Wilden, rautakansleri Bismarckin, näyttelijä Lilley Langtryn, Florence Nightingalen, Sherlock Holmesin ja tohtori Watsonin, Madagaskarin kuningatar Ranavalonan, sikhien maharinin Jeenanin. Lähes kaikki historiallisia henkilöitä oikeassa historiallisessa kontekstissa, ja kaikki tapaamansa naiset hän tietysti sai kaadetuksi sänkyyn.
Kirjat voi hyvin lukea pelkkinä seikkailukirjoina, niissä on jännitystä, seksiä ja romantiikkaa. Mutta niissä on myös vakavampi pohjavire.
Fraser oli konservatiivi ja piti brittien imperiumia alusmaidensa hyväntekijänä. Silti kirjoissa on imperialistisen hallinnon kritiikkiä. Hän yrittää osoittaa, että merkittävät tapahtumat eivät välttämättä tapahdu niin kuin on suunniteltu vaan sattumalla ja henkilökohtaisen edun tavoittelulla on niissä yhtä suuri tai jopa suurempi osuus kuin yhteisellä hyvällä tai virallisella politiikalla. Ja tapahtumia ja sotia johtavat kruunupäät ja kenraalit näyttävät läheltä katsottuina tavallisilta pieniltä ihmisiltä, jotka eivät ole Flashmania parempia moraaliltaan ja ovat jopa tätä tyhmempiä.
Flashman-kirjat eivät ole Suomessa suosittuja jostakin syystä. Ajatellen sitä kuinka lähellä suomalaisten sydäntä sellaiset antisankarit kuin Sven Duuva, Nummisuutarien Esko ja Jukolan veljekset ovat, luulisi, että Flashmaneille löytyisi suomalaistenkin lukijoiden keskuudessa ihailijoita. Tietysti jonkun pitäisi ne ensin kääntää suomeksi ja jonkun toisen taas julkaista. Kirjat eivät ole poliittisesti korrekteja, päinvastoin, ja tämä on ehkä ainakin osasyynä sille, että niitä ei ole meillä julkaistu. Olisi aika herätä.
Heräämisestä puheen ollen, suomalaisen sankaruuden revisionistisen historian voisi samalla panna paperille. Flashmanilainen kertomus Mannerheimista tai Kustaa Mauri Armfeltistä saattaisi olla lukijoille vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin viralliset elämäkerrat tai Mauri Sariolan kritiikittömän ihailevat tarinat. Onhan meillä jo Huovisen näkemys Hitleristä ja Stalinistakin, miksei sitten suomalaisten sankareista.
Lemminkäinen voisi olla vielä mielenkiintoisempi. Hänhän on Kalevalan merkittävin antisankari ja ilmiselvä pikaro. Eikä Lemminkäisen tarinassa tarvitsisi edes olla kovin nokonuuka historiallisten tosiasioiden oikeasta olomuodosta.
