Kuva Wikipedia: Frederick Forsythin Dogs of War kansikuvaMotto (Doris Lessing, The Cleft, 2007):
(The Squirts) were always tormented by the demands of their maleness, but did not know what it was they yearned for.
Suomeksi se voisi olla, että: "Ruiskauttelijoita kaivelivat aina heidän miehisyytensä vaatimukset, vaikka eivät itse tienneet mitä himoitsivat."
Tähän lastuun kuulumattomasti voisi tässä ensin sanoa, että on mielenkiintoista nähdä miten kaunokirjallinen suomentaja kääntää tuon Lessingin viimeisimmän kirjan nimen (”cleft” kirjassa tarkoittaa naista ja voisi olla vaikkapa ”rako” tai ”vako”) ja kirjan miehistä käytetyn nimityksen, ”squirts” (suomeksi ehkä ”ruiskauttelija”).
On kovin sopivaa, että lähes samana päivänä kuin tämä entinen rhodesialainen, 88-vuotias ”pirteä vanhus”, Doris Lessing, saa Nobelin kirjallisuuspalkinnon lähes elämänmittaisesta työstä, pariisilaisessa sairaalassa kuolee vain 78-vuotias Alzheimerille aivonsa luovuttanut mies nimeltä Bob Denard, jonka oikea nimi oli Gilbert Bourgeaud.
Ennen kun sanon tästä asiasta enempää, muistelen hieman jännityskirjallisuutta ja elokuvataidettakin.
Frederick Forsyth on julkaissut kirjan Dogs of War (vuodelta 1974), jossa brittiläinen teollisuusmies palkkaa urheita eurooppalaisia palkkasotureita kukistamaan afrikkalaisen Zangaron valtion presidentin. Kirjan ”Zangaron” mallina on entinen espanjan alusmaa Päiväntasaajan Guinea, joka onkin espanjalaisten kolonialistien jäljiltä yksi surkeimmista Afrikan maista.
Richard Burton, tunnettu sekä loistavana näyttelijänä että Elisabeth Taylorin kaksinkertaisena aviomiehenä, taisteli rahasta ”onnensoturina” elokuvassa Wild Geese rinnallaan Richard Harris ja Roger Moore. Elokuva perustui rhodesialaisen kirjailijan, Daniel Carney’n, romaaniin, jossa globalisoituneen rahan voimalla, elokuvassa tätä moraalitonta kaupallista intressiä edusti Steward Granger, yritettiin muuttaa nimeämättömän afrikkalaisen valtion historiaa. Eli tavallinen post-kolonialistinen tarina, tosin tarinalla oli näennäisesti moraalinen piikki hännässään.
Elokuvista muistetaan muitakin palkkasoturitarinoita. Kuten japanikaisen Akira Kurosawan leffa Seitsemän samuraita (Shichinin no samurai; vuodelta 1954). Siinä isännistään vapautuneet samurait, joita kai japaniksi kutustaan nimellä ronin, palkkautuvat auttamaan rosvojoukon uhkaamaa kylää. Sama teema toistuu monissa lännenkuvissakin. Seitsemän samurain hollywoodilainen versio on Sam Peckinpah'n Hurja joukko (Wild bunch vuodelta 1969). Viime vuodelta muistamme myös Edward Zwick’n elokuvan Veritimantti (Blood Diamond), jossa Leonardo DiCaprio näytteli omantunnonarkaa palkkasoturia.
Brysselissä, lähellä Schumanin liikenneympyrää ja Berlemontin uljasta rakennusta, on meluinen ja kuluneen näköinen irkkupubi, jonka nimi on Wild Geese.
Wild Geese, villihanhi, tarkoittaa nykyisin ketä tahansa onnetonta irlantilaista, joka on lähtenyt leveämmän leivän toivossa emeraldisaareltaan ulkomaille. Alun perin se tarkoitti erityisesti niitä irkkusotilaita, joita ranskalaislaivat salakuljettivat sadan vuoden ajan länsi-irlantilaisesta Limerickin satamasta sotilaiksi Irlantilaiskaartiin Ranskaan irlantilaisten jakobiinien hävittyä Limerickin taistelun vuonna 1691. Kuuluisin näistä onnensotureista oli irkkuaatelinen Patrick Sarsfield, jota muistetaan mm. Wild Geese-pubin lautasenalustoissa. Englantilaisten hämäämiseksi pakenijat merkittiin laivojen rahtikirjoihin villihanhina, wild geese.
Wild Geese-elokuvan (ja kirjan) tarina perustui (osaksi) tositapahtumiin Kongon Stanleyvillessä vuonna 1964. Kongon kapinalliset, joita kutsuttiin nimellä simba, olivat vanginneet 1600 eurooppalaista yrittäessään kaapata vallan Kongon presidentiltä Moise Tshombe’lta. Bob Denard oli mukana Kongossa niin kuin monessa muussakin afrikkalaisessa poliittisessa riidassa, jota yritettiin ratkaista aseilla – lähinnä kai venäläisellä ”kalasnikovilla”.
Itse kuulin ensimmäisen kerran Denardista Biafran sodan aikaan Punaisen Ristin toimistovirkailijalta nimeltä Ludovig, joka oli kovasti samannäköinen kuin kovaonninen kongolaispoliitikko Lumumba, jonka mukaan suomalaiset nimesivät jonkun cocktailinkin, olisiko siinä ollut rommia ja kolajuomaa? En nyt ole ihan varma. Ludovig kertoi, että Denard tappeli silloin biafralaisten puolella näiden taistellessa nigerialaisia vastaan.
Biafran sodan molemmilla puolilla oli palkattuja sotilaita. Biafran ilmavoimien ”perustaja” oli ruotsalainen kreivi Carl von Rosen, jonka koneina olivat kevyet, ruotsalaiset MFI-koulukoneet aseinaan siipien alle kiinnitetyt raketit. Nigerialaisten ilmavoimissa lensi itäsaksalaisia Iljushin IL-28-lentäjiä, jotka kävivät lähes joka yö pommittamassa Biafran ainoaa henkireikää, Ulin lentokenttää, raketeillaan. Varsinaisen sodan lihamyllyn läpi kulkivat kuitenkin paikalliset sotilaat molemmilla puolilla. Ja suurimmat kärsimykset kohdistuivat siviiliväestöön, jota yritettiin ruokkia Punaisen Ristin ja Kirkkojen maailmanneuvoston avustuslennoilla. Nälänhätä oli siviileillä kuitenkin kovin suuri.
Denard hipaisi toisenkin kerran omaa elämääni. Komorien pääsaarella, pääkaupungissa Moronissa isäntänä toiminut ilmailuhallinnon virkailija osoitti ohiajaessa puiden ja kiviaidan suojaamaa taloa ja kertoi hymyillen leveästi harvennetulla hammastarhallaan, että siellä asui Komorien senhetkinen vahva mies, ”eversti Bob”. Muslimiksi kääntyneen Denardin ja Komorien kohtalot olivat siihen aikaan kovasti toisiinsa kietoutuneita. Denard järjesti komorilaisilla yhteensä neljä vallankaappausta, joiden aikana mm. murhattiin Komorien istuva presidentti, Ali Soilih. Denard oli murhasta syytettynä Pariisissa, mutta vapautettiin syytteistä näyttöjen puutteessa.
Vapauttavalla päätöksellä on symbolistakin arvoa. Nimittäin Denardin oman ”tunnustuksen” mukaan, kaikilla hänen Afrikan seikkailuillaan oli ranskalaisten hyväksyntä. Ei tietenkään julkisesti vaan salaisesti niin kuin salaisille agenteille on tapana elokuvissakin.
Toinen kuuluisa Afrikan sotilaiden auttaja oli irlantilaissyntyinen ”Mad Mike” Hoare. Hän toimi lisäksi Wild Geese-elokuvan sotateknisenä neuvonantajana. Sattumoisin tämä Hoaren sukunimen englanninkielinen ääntäminen auttaa ymmärtämään onnensotureiden motiiveja.
Palkkasoturit ovat sodan huoria, jotka palvelevat niitä, jotka tarvitsevat apua vallanhimonsa tyydyttämiseksi.
Palkkasoturi-instituutio ei ole uusi ilmiö. Jo muinaiset egyptiläiset käyttivät nubialaisia joukkoja, joita kutsuttiin sanalla ”medjai”. Itse asiassa lähes kaikki sotajoukot ovat palkkajoukkoja.
Nykyajassa ehkä tunnetuin ulkomaalainen palkkasoturiarmeija on Vatikaanin sveitsiläinen kaarti, joka on vahtinut paavien turvallisuutta hassuissa puvuissaan vuodesta 1506 lähtien. Waltarin Mikael Karvajalasta/Hakimista muistamme päähenkilön ja tämän ”sidekickin”, Antin, sotakokemukset keisari Kaarle V:n armeijassa Roomaa ryöstämässä ja Konstantinopolin sulttaanin, Suleiman I Suuren, sotajoukoissa Wienissä. Myös suomalaiset hakkapeliitat 30-vuotisessa sodassa olivat palkkasotureita, vaikka ehkä suomalaisina mielellämme yritämme antaa heille palkkasoturia arvokkaamman arvon. Ranskan muukalaislegioonalla on vieläkin romanttista hohtoa ja vetoa seikkailunhaluisille, vaikka legioona on nykyisin kiinteä osa muuta armeijaa ja sitä paitsi hajasijoitettu Ranskan maaseudulle.
Yleiseen asevelvollisuuteen perustuvat armeijat ovat vasta satavuotiaita. Mekaaniseksi muuttunut sota vaati ylettömästi muuhunkin kuin pyssyn käyttöön koulutettuja sotilaita ja niin valtaapitävät keksivät kansalaisvelvollisuuden, jonka perusteella saadaan rintamille tarvittaessa nopeasti halpaa tykinruokaa ja upseereille kengänkiillottajia.
Genevan sotakonventti antaa palkkasotilaille oman, tavallisesta armeijasta erottuvan laillisen määritelmänsä.
Palkkasotilas on vapaaehtoisesti tehtäväänsä palkkautunut henkilö, joka lupautuu sotimaan saadakseen henkilökohtaista materiaalista etua, yleensä kai rahaa (Geneven sopimuksen lisäpöytäkirjan 47. artikla tarkentaa). Palkkasoturille ei taata samaa ”turvallisuutta” kuin tavallisille sotilaille, itse asiassa heillä ei ole oikein muuta turvaa kuin vihollisen hyväntahtoisuus.
Presidentti Bushin perustama Guantánamon vankila salaisine vankeineen ja kidutuksineen perustuu juuri tavallisen sotajoukon ja palkkasotureiden eroon. Bushin hallinto perustelee Guantánamon vankien erityiskohtelua Geneven sopimuksella, jonka englanninkielinen versio sanookin selvästi, että: A mercenary shall not have the right to be a combatant or a prisoner of war. Viimemainituilla on sopimuksessa tarkasti määritetyt oikeudet.
Nykyisessä globaalin korporaatiokapitalismin ajassa Denardin tapaiset ”romanttiset yksityisyrittäjät” eivät enää menesty palkkasoturiyritysten kilpailijoina.
Lehdistä saa usein lukea esimerkiksi amerikkalaisesta Blackwater-yhtiöstä, jolla on Irakin sodassa tuhansia vahvasti aseistettuja sotilaita. Lehdissä on myös vilahdellut muita kaupallisten sotajoukkojen nimiä. Kuten eteläafrikkalais-englantilainen Executive Outcomes (perustaja englantilainen Simon Mann, jolla on ystäviä korkeissa asemissa, mätänee nykyisin zimbabwelaisessa vankilassa epäonnistuneesta Päiväntasaajan Guinean vallankaappausyrityksestä tuomittuna), myöhempi Sandline International (tunnetaan erityisesti Sierra Leonen sodan osapuolena Englannin hallituksen laskuun) ja vielä myöhempi Aegis Defence Services (toimii mm. Irakissa, omistajiin lukeutuu kirjailija Frederick Forsyth); ja amerikkalaiset AirScan, DynCorp International ja Vinnell Corporation (viimemainitun omistaa asekauppias Northrop Grumman Corporation).
Ehkä tuo lastun motoksi Lessingiltä lainattu lause kuvaa miehisiä miehiä muutenkin kuin vain The Cleft-kirjan tarkoittamassa sukupuolisessa mielessä. Kirjassa eristetyt ja harjaantumattomat miehenpuolet eivät oikein tiedä mitä pystyssä jököttävällä kalullaan tekisivät. Sama saattaa päteä myös miehisiin testosteroni-hormoneihin noin yleisemminkin.
6 kommenttia:
Olipa tanakkaa kirjoitusta. Missä kommentoijat? Itsellä ei kantti kestä.
Hei Anonyymi!
Missä kommentoijat? Ne miettivät. Me mietimme. Toivottavasti mietit itsekin!
He ja me ja ne?
En ole Forsyth'eä ikinä lukenut. Pitäisi varmaan niin kuin paljon muutakin.
Mutta minusta oli hyvä vetää Mikael Hakimin kautta Guantanamon vankiparkoihin ja Yhdysvaltain omiin palkkasotureihin.
En ollut todella tiennytkään että Geneven sopimus jättää palkkasoturit ulkopuolelle leirin.
Ehkä sopimuksessa on ajateltu Muukalaislegioonaa ja kadonnutta/kadotettua siirtomaamenneisyyttä.
Irak on puolestaan osa Englannin siirtomaamenneisyyttä, jonka ehkä Amerikka omalla tavallaan ottaa nyt omakseen.
Nyt tarvitaan viikunoiden ja taateleiden sijasta öljyä.
No, etpä, Ripsa, ole paljoa Forsythin lukemattomuudessa menettänyt. Tosin hän osaa rakennella mielenkiintoisia juonia ja kirjoittaa vetävä tekstiä, joka sopii hyvin siihen genreen. Hän oli aikanaan itse myös sotakirjeenvaihtaja, joten henkilökohtaista juonimateriaalia on kai paljon tarjolla.
Geneven sopimus kai lähtee siitä olettamuksesta (ehkä kestämättömästä), että omaa maataan saa puolustaa. Ja että hallitukset aloittavat vain maan turvallisuudella perusteltuja sotia (niin kuin Neukut aloittaessaan talvisodan, jonka provokaationa Suomi oli ampunut Mainilan laukaukset;).
Ulkomaalaiset palkkasoturit eivät tällaiseen katsantokantaan näinollen sovi, ja heitä voi sitten pitää vaikka rikollisina. Che Guevara, jonka kuolemasta oli muutama päivä sitten tasavuosia, oli selkeästi palkkasoturi sekä Kuubassa että muualla latinalaisessa Amerikassa. Hänellä oletetaan kuitenkin (ehkä virheellisesti) olleen jotakin kunniakkaampia perusteita sotimiselleen kuin proosallinen raha. Jokaisessa konfliktissa on palkkasotilaita, usein eivät ole helposti tunnistettavia, usein taas ovat. Rajat taitavat näissä jutuissa olla kuitenkin veteen piirrettyjä.
Näiden isojen (ja pitkäaikaisten)korporaatioarmeijoiden syntyminen on huolestuttavaa. Amerikkalaiset ovat vaatineet amerikkalaisten firmojen sotilaille (niin kuin omillekin sotilailleen satumoisin) laillista koskemattomuutta Irakissa. Viimeaikaiset ampumistapaukset saattavat muuttaa tätä.
Maailma on tältäkin osin muuttumassa, vaikea sanoa vielä onko muutos parempaan vai huonompaan suuntaan. Mielipiteitä voi tietysti esittää tästä niin kuin mistä tahansa muustakin asiasta, kun elämme vapaassa yhteiskunnassa.
Onko siis nyt niin, että Guantanamon vankileiriä voi pitää Geneven sopimuksen mukaisena? Eli että ovat palkkasotureita? Miten sen voi tietää, kun minkäänlaista kansainvälistä tuomioistuinta ei ole, eikä edes tietoa siitä keitä siellä istuu loputtomiin?
Ehkä YK jossain vaiheessa reagoi tähän. Tai sitten ei.
Minusta mikään sota ei ole oikeutettu, elleivät sotijaosapuolet ole toisiaan vihaavia presidenttejä tai kuninkaita tms., nythän tilanne on aina se, että on ensin tykinruokaa, joka varta vasten lähetetään tapettavaksi tai tappamaan ja sitten kumpikin osapuoli pommittaa hengiltä kokonaisia kaupunkeja.
Siis siviilit taitavat olla eniten kärsivä osapuoli.
Tässä on taustalla se, että luin juuri uusimman Sirpa Kähkösen Kuopio-romaanin, nyt jatkosodan pommituksesta. Hieno kirja. Yhden päivän kertomuksessa on iso pala sellaista historiaa, joista historiankirjoitus vaikenee: naisista, lapsista ja vanhoista miehistä.
Poliitikot ja diplomaatit epäonnistuvat nähtävästi jatkuvasti ja kaikkialla ja laskun maksavat sitten viattomat.
Näinhän amerikkalaiset väittävät. Hiedän mukaansa Guantanamon vangit ovat palkkasotilaita, monien osalta näin varmasti onkin, ajatellaan vaikka niitä englantilaisia, amerikkalaisia ja australialaisia muslimeja joita sinne on rahdattu.
Afganistanilaisten osalta asia on ehkä vaikeampi. Heistä useimmat kai olivat paikallisten War loardien palkkalistoilla. Talibanien armeijakaan ei tainnut olla varsinaisesti kansallinen armeija. Ja joukossa oli paljon bin Ladinin palkkaamia arabeja, joilla ei ole muuta yhtiestä afgaanien kanssa kuin usko ja raha. Ja uskonnon linjastakin heidän välillään on suuria erimielisyyksiä.
Vaikeita kysymyksiä. Mutta tämä rajanveto ei tietysti mitenkään perustelu kidutusta.
Suomen sota oli sen aikaisen sodan tyypillinen edustaja. Siviilit kärsivät siinä kuin sotilaatkin.
Kaatuneiden sotilaiden lukumäärä on mielestäni suomalaisten puolella sodan pituuteen nähden aika pieni, vaikka pysyvästi vammautuneita oli tietysti ehkä kymmenkertainen määrä kaatuneisiin nähden, joita taisi olla jotakin 50,000 luokkaa. Venäläisten kaatuneiden lukumäärä vastaa taas hyvin sitä vanhaa hokemaa, että yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää - kaatuneissakin.
Lähetä kommentti