Hyvä kirja, huono kirja

Kuva Diktaattorin verkkokauppa: Juoppohullun päiväkirja

Kristinuskon perustaja Paavali näyttää olleen myös viinaan menevä mies, joka unohteli tavaroita ryyppyreissuillaan, ja oli lisäksi kirjojen ystävä. Hänen 2. kirjeensä Timoteukselle, 4. luku todistaa tällaista:

…
9. Koeta päästä pian tulemaan luokseni. …13. Tuo tullessasi päällysvaippa, jonka jätin Trooaaseen Karpuksen luo, ja kirjat, ennen kaikkea pergamentit…

Yksi syy sille, että robotit eivät, tohtori Sami Inkisen kyborg-ennusteista huolimatta, vielä ole vallanneet olemassaoloa ihmisiltä, on silmä.

Ei edes suomalainen, ihmeyritys Nokian insinööri ole pystynyt kehittämään elävää silmää vastaavaa näköjärjestelmää, joka pystyisi keskustelemaan tietokoneaivojen kanssa niin, että nämä ymmärtäisivät mitä ovat näkemässä.

Muistan itse joskus alta kymmenvuotiaana hämmästelleeni sitä, että maailma pysyy paikallaan vaikka liikutan päätäni. Että silmä erottaa valot ja varjot ja näkee varjoissakin jurottavan otuksia, vaikka en niitä ehkä yht’äkkisesti pystyisi edes tunnistamaan. Että itse huomaan pienenkin liikkeen näkökentässä ja tunnistan liikkeen aiheuttajan. Jos vaikka suljen hetkeksi silmäni, ”näen” mitä näkökentässä oli. Kun avaan ne taas, näkymä palautuu välittömästi oikeaksi, vaikka olisin kääntänyt päätäni silmät kiinni. Muistan viettäneeni useita päiväkausia yrittäen harhauttaa itseäni olemaan näkemättä, mutta se ei onnistunut silloin.

Silmäkokeilut loppuivat, kun äiti huusi keittiön ovelta kamariin, jonka räsymatolla tein tieteellisiä kokeitani:

”Hanhensulka, painu siitä ulos leikkimään. Äläkä heiluttele päätäsi ja muljauttele silmiäsi. Hulluksi luulevat. Ja silmäs jäävät kieroon!”

Myöhemmin, opiskeluaikana näkemättömyys kyllä joskus aamuisin onnistui, mutta sitä ei ehtinyt ihmetellä armottoman kohmelon vuoksi. Joka tapauksessa näköelin, niin kuin monet muutkin elimemme, on ihmeiden ihme, jonka mekanismeja ei osaa edes yrittää ymmärtää.

Eikä tarvitsekaan. Aivojen tiedostamaton taso, alitajunta, oma zombi-olomuotomme, pitää huolen siitä, ettemme helposti sotkeudu maailmaa katsellessa sukkiimme.

”Tiedän” näkeväni todellista vastaavan maailman, vaikka tiede, johon uskon kyllä vakaasti, kuinka yrittäisi selittää, että sellaista maailmaa, jonka näen, ei ole edes olemassa.

Ei ainakaan, jos menee tarpeeksi syvälle aineen rakenteisiin. Hiukkasmaailmassa on vain valtavia aukkoja ja joitakin harvoja, sen maailman mittakaavassa suurten etäisyyksien päässä toisistaan olevia alkuhiukkasia tai ehkä vain energiasolmuja. Emmehän edes oikein tiedä, mistä maailman mikrotaso on rakennettu. Eikä tarvitse tietääkään. Jalat pysyvät silti usein tukevasti tukevalla maalla, taivas paikallaan ja silmät täyttyvät näkymistä, joista jotkut ovat ihmeellisen kauniita, toiset omituisen rumia, tai pelottavia, tai lohduttavia. Tai kovin tylsiä, niin kuin Mannerheimintie sunnuntaiaamuna.

Kirjojen maailma tuntuu samanlaiselta kuin aistien mieleen rakentama maailma.

Luemme kirjainmerkkejä kirjan sivuilta yksi toisensa jälkeen. Muodostamme niistä tavuja, sanoja, lauseita, virkkeitä, kappaleita ja lukuja. Ja lopulta kokonaisia kirjoja. Jos luemme oikein huolellisesti, kirjan kokonaisuus rakentuu johonkin mielen sopukkaan ja saatamme jopa ymmärtää: siinä onkin kokonainen maailma, jonka kirjailija rakensi, ja joka ei ole vain kirjainmerkkejä, vaan idea-aihioiden yhdistelmiä, rihmastoa, jolla on yläkertaa ja alakertaa ja välikerroksia, taivasta ja maata. Ja portaikkoja, ovia, ikkunoita. Ja sokkeloisia käytäviä, joihin voi eksyä.

Mieli rakentaa irrallisina merkityksettömistä osista ihmettelyä, nautintoa ja ymmärrystä. Tekstistä kasvaa ylös vihreä verso, joka haarautuu oksiksi ja kasvaa lehdiksi ja kukiksi. Lukijan ”kirjoittamana” kirjailijan antamista aihioista.

Syy sille, että aloin ihmetellä tätä lastua kokoon, on Lukupiirissä vellova keskustelu huonosta kirjasta. Se näyttää jotenkin jatkuneen Juha Itkosen Kohti-romaanin arvostelulausunnoista Lukupiirin aikaisemmassa keskustelussa, jossa jotkut sanoivat romaania hyväksi, toiset sanoivat sitä huonoksi. Tosin hyvin varovaisin sanankääntein, olihan kirjailija itse lupautunut ottamaan keskusteluun osaa, niin kuin ottikin.

Parnasson viimeisimmässä numerossa käy kaksi kovanyrkkistä kriitikkoa kiivassanaista keskustelua tanskalaisen Peter Höegin romaanista Hiljainen tyttö, jota toinen väitti vihaisesti sudukoksi ja toinen Rubikin kuutioksi, mikäli ymmärsin oikein näitä kirjanoppineita ja kovin korkealentoisia kritiikin mielipiteitä. Olin aistivinani myös, että toisen asiantuntijakriitikon mielestä kirja oli taiteellinen ja loistava, ja toisen, turkulaisen, taas teennäisen taiteellinen ja huono.

Ja siitä tuli mieleen Tuusulan läskipäinen Bukowski, kirjailija Juha Vuorinen, jota ei näyttöjen puutteessa ole hyväksytty Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi, vaikka on tunnettu kirjailijana ja julkaissut ja myynyt enemmän, kymmeniä tuhansia kappaleita, kuin monet pitkään Liiton jäsenenä olleista kirjailijoista. Hänen Juoppohullun päiväkirjaansa voi alustavasti maistella täältä, ennen kuin ehtii sen ostaa kirjakaupasta, jos kehtaa, tai jos kehtaavat myydä.

Vuorisen kirjojen lisäksi on hyvä lukea muutakin kirjallisuutta. Ei liene pelkkä sattuma, että niin monet ihmiset väittävät suuria kirjailijoita suuriksi kirjailijoiksi. Tarkoitan ”monilla” muitakin kuin kirjallisuuden tutkijoita.

Omalta osaltani minun täytyy tunnustaa, että en osaa selittää, mikä on hyvää kirjallisuutta.

Kuitenkin minusta tuntuu siltä kuin ajattelisin, että kirjan pitäisi pystyä jotenkin liikauttamaan, inspiroimaan ehkä, jopa pyyhkäisemään jalat alta pois, itkettämään tai naurattamaan, mutta että sen ei pitäisi jättää koskettamatta. Monet kirjat eivät tähän pysty, toiset taas jostakin syystä pystyvät.

Varsinkin kaunokirjallisen päävirran kritiikin ansiosta lukijoita painostetaan lukemaan tietyn tyyppisiä kirjoja. Ei scifi’ä (pitäisikö tuo termi lopulta suomentaa lyhennyksenäkin, voisi olla vaikka ”tieski”), ei dekkareita, ei sotakirjoja. Vain vakavaa ja mieluimmin mahdollisimman vaikeasti ymmärrettävää kaunokirjallisuutta. Doris Lessing kuului sanovan jossakin Nobel-haastattelussaan, että kirjapalkinnon ruotsalaiset myöntäjät olivat joskus pari vuosikymmentä sitten lähestyneet kirjailijaa ja kertoneet tälle, että hän ei saisi koskaan Nobeliaan, koska oli erehtynyt julkaisemaan tieski-kirjoja.

J.K. Rowling käyttää kirjoissaan termiä ”muggle”, en tiedä miten kääntäjä Jaana Kapari käsitteen suomensi, mutta se tarkoittanee ihmisiä, joilla ei ole taikuuden ymmärtämisen lahjaa eikä mielikuvitusta. Usein näkee sanottavan, että kirjojen pitäisi olla suunnattu tv-ajan lukijoille, mieluummin sellaisille, jotka liikuttavat huulia lukiessaan tai jopa katsoessaan tv-ruudun liikkuvia kuvia. No, Rowling todisti tämän väitteen vääräksi. Potterit ovat monitasoisia kirjoja. Hän esitteli lukijalleen moraalisen maailman tiukkoine eettisine arvoineen, jossa lisäksi osattiin tehdä cool’eja taikatemppuja.

Täytyy tässä mainita myös Patrick O’Brien, nimestään huolimatta englantilainen, jonka purjelaiva-aikaan sijoittuvat sotakirjat ovat monitasoista kirjallisuutta. Niitä tekisi mieli kutsua jopa kaunokirjallisuudeksi genrestään huolimatta. Päähenkilö, Jack Aubray, sotalaivan kapteeni, ja tämän ”counterpoint”, laivalääkäri Stephen Maturin, naturalisti ja kielitieteilijä, ovat kirjallisuuden kiinnostavimpia ”pareja”, joista lukiessaan todella välittää ja joiden kohtalosta on aidosti lukijana kiinnostunut. Kirjailija ei kirjoita lukijoidensa ehdoilla, vaan vaativasti niin kuin kuka tahansa ”oikea” kirjailija, ei helppoa tekstiä, ei armoa lukijalle. Lukija aistii tekstistä ajan ja kirjan maailman, kuin lukisi Jane Austenia, joka olikin O’Brienin tärkeimpiä esikuvia. Kirjat eivät ole juoneen pakotettuja, vaan kuvaavat moraalia ja ihmissuhteita erikoisessa ja klaustrofobisen suljetussa ympäristössä. Tietysti, genrestä johtuen, O’Brienin kirjat eivät ole kirjallisten piirien hyväksymää kaunokirjallisuutta.

Monet mieltäkiehtovat kirjailijat eivät kai ajattele lukijoita kirjoittaessaan. Kirjoittavat ehkä itselleen, sellaisia kirjoja, joita haluaisivat itse lukea. Niin kuin kirjailija Vuorinenkin, joka sanoo Aviisin (5/2003) haastattelussa lukijaystävällisesti:

”Ei mulla ole semmoista painetta, että pitäisi olla hieno kirjailija, joka kirjoittaa hienoja kirjoja. Kirjoitan sellaisia kirjoja, joita itse voisin lukea. En kirjoita muille, kysyn että ketkä vitun muut.”

En siis osaa määrittää, mikä on huonoa tai hyvää kirjallisuutta.

Sen sijaan minäkin kyllä tunnen jollakin todennäköisyydellä tietäväni, jos käteen sattuu hyvä kirja tai huono. Ehkä niiden tunnistaminen tapahtuu jollakin tuntemattomalla mielen tasolla, salaisessa zombi-maailmassa, siellä, missä ylläpidetään maailman muutakin kuvaa, ja johon ei ole olemassa tiedostettua sisäänpääsyä ja josta joskus lähetetään armopaloina kultahippujen heijastumia.