Oi pieni Sputnik, korkealla
Moskovan ääni kukkuu,
Kerrot nyt Taivas on Kommareilla
Ja Setä-Samuli nukkuu
Tuo on yht’äkkinen käännökseni Michiganin osavaltiota vuonna 1957 hallinneen demokraattikuvernöörin, varsin tuntemattomalta nimeltään Mennen Williams, kirjoittamasta pikkurunosta, joka ei ollut niinkään tarkoitettu Neukkulan kehumiseksi kuin republikaanisen presidentti Dwight Eisenhowerin pilkkalauluksi. Amerikankielellä runo kuului näin:
"Oh little Sputnik, flying high / With made-in-Moscow beep, / You tell the world it’s a Commie sky / and Uncle Sam’s asleep.”
Olikohan se kirjailija Philip Roth’in sitkeähenkinen alter ego, Nathan Zuckerman, Pulitzer-palkitussa romaanissa American Pastoral (suomeksi Amerikkalainen pastoraali, WSOY 2000), joka sanoi jotenkin, että ”historia tapahtuu aina yht’äkkisesti” (”history always happens suddenly”). En voi tuota muistinvaraista tietoa nyt tarkastaa mistään, kun kaikki kirjat ovat laatikoissa Rotterdamin sataman uumenissa.
Mutta oli kuka oli, sattuvasti sanottu. Ajatellaan vaikka syyskuun 11. päivää muutama vuosi sitten. ”Kaikki” tietävät mitä päivää tarkoitan, koska sillä on syvälle ulottuvat merkitysjuuret. Tapaus oli historiallinen ja se jos mikä tapahtui yht’äkkisesti, sananmukaisesti kirkkaalta taivaalta.
Kuva: Natalia Koroljovan, avaruusinsinööri Sergei Koroljovin tyttären kokoelmista: insinöörin itsensä virallinen kuva otettuna Kolyman GULAG:ia vartenNiin tapahtui Sputnik-tekokuun taivaalle laukaisukin tänään viisikymmentä vuotta sitten (4.10.1957, kello 21:28 Suomen aikaa). Yllättäen tavallisille neukkukansalaisille, satelliittisuomalaisille ja jopa amerikkalaisille, jotka siihen aikaan vielä ajattelivat neuvostoliittolaisia vain maata möyriviksi ja lähes lukutaidottomiksi villi-ihmisiksi.
Vaikka yli puolet nykyisin elävistä ihmisistä ei silloin vielä ollut syntynyt, niin itse muistan Sputnikin oikein hyvin, mikä johtuu ensinnäkin melko mukavasti vieläkin toimivasta muistista ja tietysti myös valitettavan korkeahkosta iästä. Hetken elimme Suomessa aikaa ”alla venäläisen kuun” niin kuin Metrotytöt ja Olavi Virtakin lauloivat siihen aikaan, vaikka laulu oli kai suomennettu jo ennen sotia, eikä näin ollen voinut tarkoittaa maailman ensimmäistä tekokuuta.
Me hämeenkyröläiset räkänokat siisteine tyttöystävinemme vietimme monia syyskirpeitä iltoja yrittäen tiiralle taivaalle nähdäksemme yllättävän kirkkaan valopisteen liikkuvan tähtitaivasta vasten. Siihen aikaan ei Hämeenkyrön taivas ollut vielä merkittävästi valosaasteen suttaama, ei ehkä ole vieläkään.
Se, mitä me hämeenkyröläiset ja muukin maailma itse asiassa tiirailimme, ei kuitenkaan ollut itse Sputnik, jonkin verran jalkapalloa suurempi teräspallukka neljine törröttävine kissanviiksineen, vaan paljon suurempi ja paremmin näkyvä satelliitin taivaalle vieneen kantoraketin toinen vaihe. Mutta tätäkään emme tienneet, vaikka joskus ihmetytti, että niin pienestä pallukasta lähtee niinkin paljon valoa.
Kantoraketti oli vetypommin kantamiseen Neukkulasta Amerikkaan suunniteltu ballistinen ohjus (sekin silloinen uusiosana) nimeltä R-7. Se oli Natsi-Saksasta Neuvostoliittoon kaapattujen rakettitiedemiesten (jotka työskentelivät rakettitutkimuskeskuksessa Seliger-järven Gorodomlja-saarella Tverin alueella) ja neukkujen omien tiedemiesten edelleen kehittämä versio saksalaisesta A-4 –aseesta (paremmin tunnettu nimellä Vergeltungswaffe-2, V-2, jota käytettiin viimeisen kerran sota-aseena 19.2.1945 ampumalla raketti Peenemündestä kohti Lontoota).
Sputnik-idean isä oli venäläisen rakettitaiteen pääinsinööri, Sergei Pavlovitš Koroljov, joka oli säilynyt hengissä siperialaisesta Kolyman GULAG:ista ja johti vapauduttuaan Kokeellista suunnittelutoimistoa nimeltä OKB-1 (Opytnoe Konstructorskoe Byuro). Koroljov sai neuvostoliiton poliittiset päättäjät ymmärtämään, että varsin turhalta teräspallukalta näyttävällä Sputnikilla radiolähettimineen olisi suunnaton propaganda-arvo. Hän oli tietysti oikeassa, niin kuin jälkimaailma tietää.
Mutta näitä juttuja me hämeenkyröläiset emme tienneet, emmekä ehkä niistä olisi sen kummemmin välittäneet, vaikka tienneet olisimme.
Pääosassa vilkkaassa mielikuvituksessa olivat tieteen ja tekniikan edistyminen ja ihmisen ensimmäinen huikea raapaisu Jumalansa taivaallisiin kasvoihin.
Sputnik vahvisti lapsellisia unelmiamme aravuusmatkailun tulevaisuudesta, matkoista kaukaisille planeetoille, avaruussiirtokunnista, vihreistä marsilaisista kanaviensa rannoilla ja sen sellaisista. Unelmat on aika osoittanut ennenaikaisiksi tai täysin vääriksi niin kuin unelmille usein käy.
Tieteiskirjailija Arthur C. Clark on julkaissut kolme ns. Clarkin lakia, joista ensimmäinen todistaa tähän tapaan:
”Kun iäkäs ja arvostettu tutkija sanoo jotakin mahdolliseksi, hän on lähes varmasti oikeassa. Kun hän sanoo jotakin mahdottomaksi, hän on hyvin todennäköisesti väärässä.”
Neukut ilmeisesti ymmärsivät lakia jo ennen sen julkaisua. Vuonna 1956 pääinsinööri Koroljov, jonka johdolla rakennettu Kohde-D:n nimellä tunnettu avaruusalus (myöhemmin, 15.5.1958, laukaistiin taivaalle nimellä Sputnik-3) oli aikataulusta myöhässä, ehdotti, että taivaalle ammuttaisiin Kohde-D:n sijasta yksinkertaistettu maan kiertolainen, jota hän kutsui nimellä ”prosteishy sputnik” (yksinkertainen seuralainen). Neukut suostuivat tähän, koska pelkäsivät amerikkalaisten Vanguard-projektin ehtivän oman satelliittinsa laukaisussa edelle.
Syntyi PS-1 ”Sputnik”, joka ammuttiin taivaalle jopa hämeenkyröläisten mukuloiden ihailtavaksi. Sputnik ylti kiertoradallaan 65. leveyspiirille saakka, joten lähes kaikki suomalaiset voivat sitä iltojensa iloksi ihailla. "Seuralainen" pysyi kiertoradallaan tammikuuhun 1958 saakka, jolloin se tuhoutui palamalla ilmakehässä.
Sputnik-ohjelman toinen satelliitti (PS-2) ammuttiin taivaalle 3.11.1957. Tämä satelliitti sai ainakin eläinten ystävät takajaloilleen, sillä sen sisällä viiletti avaruuteen Laika-koira, jonka avaruusaika jäi tosin kovin lyhyeksi. Se paistui kuoliaaksi muutama tunti laukaisun jälkeen moottorin ja Laikan oleskelutilojen välisen seinän tuhouduttua ylettömässä kuumuudessa. Mutta tätä ei silloin 50-luvulla tiedetty ja kaikki olettivat, että Laika voi avaruudessa hyvin, niin kuin TASS uutissähkeissään kertoi, ja kuoli monta päivää myöhemmin hapen puutteeseen, mikä olisi ehkä ollutkin historian ensimmäiselle avaruuseläimelle arvokkaampi kuolemistapa.
Näiden mieltäkiihottavien tapahtumien valossa tuntui hämeenkyröläisistäkin siltä, että tieteiskirjallisuuden (sekin uusiosana 50-luvulta, sanan sepittäjä oli kirjallisuuden professori Eino Kauppinen) visiot pitivätkin paikkansa, eivätkä olleet pelkkää utooppista hörhötystä. Kirjahyllyistä kaivettiin esiin muutamat harvat silloin suomeksi julkaistut tieteiskirjat, kuten Jules Vernen Maasta kuuhun, Arthur C. Clarken Ilmojen saaret ja Robert A. Heinleinin Mies, joka myi kuun. (Olisiko Heinleinin avaruuskadetti-tarinakin jo ollut suomeksi silloin tarjolla, en ole tästä varma.) Mutta tieteisinnostus oli Hämeenkyrön räkänokillakin suuri.
Sputnikin laukaisulla oli hämeenkyröläisten koulupoikien ja -tyttöjen unelmia ja kirjallisuusharrastuksia suurempiakin seurauksia. Sputnik oli tikku silmään amerikkalaiselle avaruusteknologialle.
Syntyi avaruuskilpailu amerikkalaisten ja neukkujen välillä.
Yhteiselle kansalle pelottavin kehitys tapahtui mannertenvälisten ohjusten alalla. Sekä jenkit että neukut rakensivat pommeja ja kantoraketteja niin, että molemmat olisivat helposti voineet tuhota, ja voivat vieläkin, koko maapallon moneen kertaan. Kauhun tasapaino, doktriini, joka tunnetaan lyhenteellä MAD (mutually assured destruction), takasi riittävän suuren pelon molemmissa leireissä ja näin olemme säilyneet hengissä ensimmäisestä atomipommipelleilystä. Toinen kierros, uusine ja ehkä entistä hullumpine MAD-pelureineen, on kuitenkin alkamassa.
Miellyttävämpää on ollut seurata ”rauhanomaista” avaruuskilpailua, joka on tuottanut navigaatio- ja kommunikaatiosatelliitit ja tietysti muutaman matkan kuuhun. Tosin teknologiaa ajatellen aivan liian aikaisin. Päästyään perille – ja saatuaan astronauttinsa elävinä takaisin maahan – amerikkalaiset eivät tietäneet, mitä kuulla olisivat muuten tehneet. Joten viimeaikoina avaruusmatkailu on rajoittunut vaatimattomiin hyppyihin maan painovoimakaivon pohjalta vähän ylemmäksi, Kansainväliselle avaruusasemalle (ISS). Tosin uusien avaruusmaiden kuten Kiinan, Japanin ja Intian uhkailu miehitetyistä lennoista kuuhun pannee avaruuden valloitukseen uutta vauhtia, kunhan jenkit ovat ensin vaihtaneet presidenttinsä naiseksi.
Mutta se on jo aivan toinen juttu.
Lisälukemista:
Iltalehden eilisessä numerossa musiikin suomalainen suurmies, Vexi Salmi, kirjoittaa kolumnissaan myös Sputnikista. Mainitsen tämän tässä vain sen vuoksi, että pystyn samalla mainostamaan Salmen ja minun yhteistä ilmailutaivalta, joka tosin ei ole suurella pituudella pilattu, kuten Daidaloksen lastusta Salmen matkassa Matkuun ja Härmälään voi lukea.
Aina totta puhuvan TASS:n 5.10.1957 julkaisema uutinen Sputnikista.
Russian Spaceweb-saitilla on ylettömän runsaasti tietoa Sputnikista ja muistakin venäläisten avaruusseikkailuista.
12 kommenttia:
Torinolaiset veljekset Judica Cordiglia ovat tulleet kuuluisiksi siitä, että innokkaina radioamatööreinä onnistuivat kuuntelemaan, ei ainostaan Laikan sydämenlyöntejä tai Gagarinin puhetta, vaan myös niitä avaruuteen menehtyneitä kosmonautteja, joita ei koskaan virallisesti ollut olemassakaan. (Oli aika ihmeellistä, että miehitetyt avaruuslennot onnistuivat heti, noin vaan.)
Kuulin eilen autolle ajellessa jonkun ohjelman, jossa toista veljestä haastateltiin. kuulin myös pätkän, jossa Laikan sydämen ja hengityksen äänet kuuluivat selvästi. Se oli liikuttavaa.
Noh, niin Hankensulkakin muistaa nyt mainita Laikan!
Järkyttävää Sarin Laika-kuulumiset. Meidän sankarimme uhrautuvainen Laika-koiru!
Haukut Mr Bones & Mon Youssuf
Joo, Sari, muistan hämärästi, että tästä puhuttiin jo silloin tapahtumavuonna, yksityiskohdat ovat tosin unohtuneet. Silloin jo oli liikeellä huhuja, että Laikalle ei käynyt hyvin laukaisuvaiheessa, mutta TASS:n uutissähkeet olivat kuin jumalansanaa silloisissa oloissa. Koko avaruusohjelma on onnistunut hämmästyttävän pienillä kuolonuhreilla (Laika-koira oli tietysti viattomana edistyksen alttarilla valitettavalla tavalla uhrattu koiru). Jenkkien ohjelma on allut alusta saakka avointa, joten heidän uhrinsa ehkä kaikki on tiedossa. Varmasti tiedetään ainakin yhden mahdollisesti kahden venäläismiehistön tuhoutuneen laskeutumisvaiheessa. Neukkulan kuuohjelma tyssäsi heidän superrakenttinsa (N1) räjähdettyä lähtölavalla (taisi parisataa henkeä tai kymmeniä ainakin kuolla sen ympärillä, miehistöstä ei olla kai varmoja puoleen tai toiseen). Se tapahtui kuukilpailun puolessavälissä, joten miehistö saattoi olla kyydissä.
Anteeksi, Hyvä Koirut, että aiheutin tassuissa tulista värinää. Toivottavasti kuitenkin toivutte ennalleen! Toisaalta Sahelin sannoilla tassut ja muukin kroppa ovat ehkä jo hyvinkin adaptoituneet ylettömään kuumuuteen.
Oliko se Juri Gagarin joka lähetti terveisiä maailman kauneimmalle ja hienoimmalle näyttelijälle, Anna Magnanille (mm. kuuluisa Mamma Roma ja mahtava näyttelijä Rossellinin v. 1945 valmistuneessa Roma, Citta Aperta)?
Se sykähdytti jo nuorena filmifriikiksi kasvanutta sydäntäni. Sydän on siitä pitäen vain laajentunut ja huomenna meillä on SEAn näytöksenä Kiarostamin Kirsikan maku! Josta olen luvannut esittää arvioni Timbuktun poppoolle.
Valitettavasti minäkin huomaan kuuluvani ikäluokkaan jolla on omakohtaisia muistoja kyseisestä satelliitista. Iltayön pakkasessa seisomme me, lapset ja vanhempi väki, naapureita ja vieraitakin ihmisiä, laitakaupungin kadun varrella, niska kenossa taivaalle sirrittäen. Ja näkyihän se, heikko juova tai viiva, viiletti etelästä pohjoiseen päin.
Toisaalta olemme saaneet elää ehkä erästä historian mielenkiintoisimmista vaiheista; osin 50-luvun luontoistaloudesta nykyiseen it-kauteen!
Joo, sputnikin näkymisestä oli oikein aikataulut paikallisissa lehdissä. Kyllä ne paikkansa pitivät. Nyt kun heittäytyy tähtikirkkaana iltana tai yönä pellonpientareelle ja vähän aikaa tiirailee taivaalle, niin kyllä siellä näkee satelliitin poikineen räpsivän kuvia Hotasesta. Sitten kun oli Juri Gagarinin aika, niin en muista terveisistä filmitähdille, mutta mainitsi, ettei nähnyt Jumalaa missään.Oeskoon ollut piruja?
Niin ja tuosta V-2-rakettien pommituksesta on Thomas Pynchonin kirjassa Gravity's Rainbow, jota luin kilpaa keväällä S. Lihdon eli Diogeneen kanssa.
Kyllä Gagarinin terveiset todella menivät Anna Magnanille. Ja Hotanen, Magnani ei ollut tähti, vaan hieno näyttelijä. Ameriikassa on tähtiä, Euroopassa ne on lähinnä tähdenlentoja.
Minäkin muistan Sputnikin. Kaikki Kangasalan Kirkkoharjun rinteen kakarat kokoonnuttiin tiirailemaan sitä sinne harjun näkötorniin.
Kuviteltiin vissiin että sieltä näkyisi paremmin. Ihan ensimmäisenä päivinä aravatalojen aikuisetkin olivat pihalla. Minä muistan että oli aika kylmä ja talvi tuli aikaisin.
Ei puhettakaan että minä olisin ollut kenenkään kainalossa! Olin vasta 12-vuotias.
Anna Magnani oli upea mimmi. Se naisten sietämätön kalkatus joissakin italiaisissa elokuvissa on tosiaan sietämätöntä. No joo, mieluummin sittenkin sitä kuin jotain Kaurismäkeä. Vanhat amerikkalaiset leffat ovat joskus hengästyttäviä.
Mietin aikanaan Ameriikassa pääni puhki sitä, miksi näyttlijät ovat niin älyttömän kehnoja ja ohjaajat huonoja Hollywoodissa.
Tiukkasin ihmisiltä että missä nämä näyttelijät on koulutettu. No ei missään.
Mutta sitten ilmeni että Los Angelesin kaupungin ollessa vielä pieni ja kaikenmaailman siirtolaisten muuttaessa sinne, syntyi paljon erilaisia teattereita, sieltä asti on peräisin myös nykyinen hieno oopperatalo.
Nämä näyttelijät olivat kouliintuneet lähinnä Euroopassa. Mutta jopa amatööriteatteri oli aika korkealuokkaista. Chaplin, Keaton ja Marx-veljekset olivat kaikki alkujaan kierteleviä komeljanttareita, akrobaatteja, miimikoita ja näyttelijöitä.
Ja todella lahjakkaita. Lahjakkuus kesti ehkä 1950-luvun alkuun asti, sitten se alkoi himmetä. Nykyään sitä ei enää ole, minkä jokainen voi tarkistaa katsomalla nykyleffoja ja varsinkin mitäänsanomattoman höttöisiä TV-sarjoja.
Sen sijaan Hollywoodissa on rahaa, jonka avulla enkelten kaupunki on pystynyt panemaan miltei koko muun maailman polvilleen. Myös Euroopan.
Se on mainonta kun tekee taiteen, nykyään.
Erikoislähetys Hanhensulalle Timbuktusta, myös ehken ammatillisesti kiinnostavia episodeja sisältää, ei pidä järkyttyä.
Kajarit päälle
http://www.youtube.com/watch?v=iu-rLA4POkI
Just, rupis, komeaa aikaa on eletty, eikä loppua ole näkyvissä, ehkä. Olen parantumaton optimisti ja uskon, että tästä vielä selvitään ja kuljetaan Uuteen, Uljaaseen Maailmaan, eikä auringonlaskua kohti.
Oli se aika uljasta katsella tekokuuta ja unelmoida kuusta ja varsinkin Venuksesta. Molempia alkoi jo silloin katsella aivan toisenlaisilla silmillä, yht'äkkiä avaruus näytti sekä pienemmältä että suuremmalta. Äärettömyyden rajaa ajatteli tosissaan todellisena ja ihmetteli mitä sen takana oikein olisi. Ja ihmettelee vieläkin. Ja elämän tarkoitusta. Kummastakaan ei kai oikein selvää kuvaa ole tullut, vaikka otsa rypyssä niitä ajattelee, varsinkin krapulassa, joka minulla onkin kovin ankara tauti.
Uusi parvekkeeni on pohjoiseen, eikä sillä suunnalla näe valojen takia oikein mitään. Tosin Otava sattuu olemaan oikealla hollilla, satelliiteista ei ole tietoakaan.
Aikaisemmin ISS kävi kääntymässä juuri vanhan terassin päällä. Ja joka kerta oli mielessä, että ketkäköhän ovat olleet tai tulevat olemaan ensimmäiset jäsenet 400-mile-klubissa.
Että sellaisia tärkeitä ajatuksia on aikojen kuluessa tullut ajateltua.
Mikä ne hollywood -tähdet oikein muutti tavallisiksi ihmisiksi? Hayworth ja Hepburn olivat kai kuin Olympoksen jumalattaria, J-Lo ja Jolie kuin hemmoteltuja kakaroita. Ehkä näistä nykyisistä tähdistä tietää vähän liikaa, aikaisemmin Elokuva-aitan "juorut" olivat niin kilttejä, että sädekehät pysyivät paremmin paikallaan.
Kiitos, timbuktulaiset! Tosin jostakin syystä koneeni menee joka kerta jumiin kun alan sitä katsella, pitää vissiin joku codec tai jotakin ladata jostakin, että pysyy kone kurissa!
Niin ovathan nämä autiomaan yhteydet toki heikot, mutta
jos ei Brysselissä näy, niin näkyykö uusintamme (uusintana esitämme yleisön pyynnöstä) Timbuktussa?
Lähetä kommentti