Päätä ja häntää: tanssia ajassa ja paikassa

Kuva Ben Rubin Earstudio, The Listening Post

Otetaan motto vaikkapa lihansyöjän angstista kasvissyöjän kirkastukseen ylentyneeltä Buddhalta, joka on sanonut jotenkin, että:

”Olemassaolomme on ohimenevää kuin syyspilvi. Syntymän ja kuoleman tarkastelu on kuin katselisi tanssin liikkeitä.”

Kävelen asiaankuuluvan verkkaisesti Sonkajärven hautausmaalla, imeskelen heinänkortta nostalgian vallassa ja lueskelen lämpimän kesäpäivän viihdykkeeksi hautakivien kirjoituksia.

Monilla haudoilla ei ole kumpua, vain kivi.

Kivet on siroteltu pitkin harvaa mäntymetsää, joukossa on tosin muutama kuusi ja koivu, epämääräisiin riveihin kaoottiseksi verkostoksi. Ja ihmettelen, kenelle kivet ja niiden tekstit on tarkoitettu? Useimpien surijatkin ovat jo kuolleet ja haudattu suruineen samojen kivien alle. Monien hautojen lepäilijöitä ei kukaan elävä ole enää muistamassa. Viestejä tuntemattomilta tuntemattomille.
Kuva Hanhensulka 2007: Sonkajärven hautakiviä ja kivikirkko (rakennettu 1905–1910) suunnittelija Josef Stenbäck

Tosin tuttujakin löytyy. Isoisä, Petter, syntyi 15.11.1873, kuoli 28.12.1949, mummu, Maria, syntyi 16.1.1876, kuoli 13.3.1959, vanhin lapsi, setäni Risto, syntyi 12.12.1898, kuoli 1.3.1960.

Tiedänkin jo ennestään, että Petter ja Maria vihittiin 23.9.1898, täältä hautakivestä saan uuden vahvistuksen sille, että kovin jumalinen, pohjoissavolaisen körttiuskon tunnustaja, Maria-mummu, Vänninmäen kest’kivarin tytär, ei ollut kaiken aikaa elänyt aivan uskonsa mukaan vaan oli muiden lihastaan heikkojen ihmisten tavoin tehnyt syntiä ainakin kerran, joskus keskitalvella, helmi-maaliskuun vaihteen tienoilla häävuonnaan ja kävellyt maha pömpöllään alttarille niin kuin monet muutkin ennen ja jälkeen. Ihmettelen hetken miten niissä oloissa oli Petter onnistunut vokottelussaan, tilat olivat ahtaita ja oli vielä talvi. Mutta hautakivestä en vastausta saa.

Setä Salomo Gabriel, ensimmäinen kaksi etunimeä saanut Hanhensulka, syntyi 24.3.1914, kuoli 11.2.1937. Salomo oli kuollut nuorena sotaväessä saamansa angiinan jälkitautiin. Penisilliini oli toki jo keksitty, mutta hänen kannaltaan aivan liian myöhään; kuoli tautiin, joka ei nykyisin edes kunnolla säikäyttäisi. Haudoissa on paljon muitakin hanhensulkalaisia ja muita tuttuja sukuja.

Monet kuolleet ovat vielä henkilöinä jonkinlaisessa kiirastulessa, muistamisen ja unohtamisen välimaastossa. Yhden tai parin henkilön kuolema lipsahduttaa heidät lopullisesti ”taivaan unohdukseen”, muuttuvat muistetusta henkilöstä pelkäksi nimeksi ja päivämääriksi hautakiveen.

Hautakivistä ei paljoa tietoa ole saatavissa. Mutta, kun ison hautausmaan käy huolellisesti läpi, niistä tarttuu mieleen teemoja ja niiden topografisia kuvioita.

Näkee nimien yleisyyksiä, sonkajärveläiset ovat suvultaan lähes yksinomaan nen-päätteisiä, joukossa joitakin ruotsinkielisiäkin nimiä. Suvut ovat naineet ristiin sen mukaan kuin poikia ja tyttöjä on ollut tarjolla.

Huomaa elämän pituuksia: paljon alle viisivuotiaina kuolleita, ”tuperkelin” ja yleisten lastentautien uhreja pääosin. Joukossa joitakin hyvin vanhoiksi eläneitä, niin kuin setä Jaakko: syntyi 25.7.1903, kuoli 3.8.1997 94-vuotiaana, vaikka söi rasvaista ruokaa ja joi elämänsä aikana viinaa useammankin ihmisen edestä. Kävi Amerikoissa ja haavoittui sodassa. Niin kuin setä Joonas Petterkin, syntyi 18.3.1917, kuoli 19.9.1965. Joonas haavoittui yhtenä kesäkuun aamuna jossakin älyttömässä hyökkäyksessä Karjalan kannaksella, luoti oli mennyt vasemmasta poskesta sisään ja tullut ulos oikean ohimon alta. Päänkipu vaivasi koko loppuiän ja siihen haavaan hän lopulta kuolikin.

Suurin osa haudatuista on aikuisena kuolleita, kuudenkymmenen ikävuoden molemmin puolin, monet varmaankin ”röhnään”, syöpä nykykielellä, vaikka eihän sellaista kivistä näe. Joistakin suvuista oli kuoltu miehissä ja naisissa hyvin lyhyen ajan kuluessa, lisää ”tuperkelin” joukkouhreja.

Museossa käynti on vähän samanlaista puuhaa kuin vierailu hautausmaalla.

Sitä kävelee sisään kansallismuseon kiviportaita, ostaa lipun kivikautiselle osastolle, kävelee vitriiniltä toiselle, ihailee lukuisia kivenpalasia tai puunpalasia ja lukee muutaman rivin mittaisia selityksiä: löydetty jostakin jonakin päivänä, löytäjänä joku kauan sitten yleisestä tajunnasta unohtunut nimi, ajoitettu muutaman tuhannen vuoden ikäiseksi. Siirrytään seuraavalle vitriinille.

Tai kävelee satojen metrien mittaista Louvren käytävää, molemmin puolin on erikokoisia maalauksia, maalannut se ja se silloin ja silloin, nimi ja maalausvuosi. Jotkut selvästi keskiaikaisia, toiset myöhemmiltä ajoilta, sijoiteltuna niin, että näyttelystä saisi kuvia ryhmittelyistä ja kokonaisuuksista. Joku pysähdyttää hetkeksi paikalleen, kun katsoja luulee löytävänsä jotakin tuttua taiteilijan ”kielestä”, sykähtyy muuten tai taulussa on kuvattu erityisen kaunista naista ilkosillaan kuvaamassa jotakin antiikin tai Raamatun kertomusta. Sitten kävelee ulos toisesta päästä käytävää ja istuutuu pää pyörällä Rue Rivolin katukahvilaan miettimään nähdyn merkityksiä.

Ympärillä soristaan ranskaksi, joitakin sanoja tai lauseita tarttuu hetkeksi lyhytaikaiseen muistiin mutusteltavaksi ja voi siirtyä molskikantiseen muistikirjaankin, jos viitsii sen kaivaa esille. Kirjassa on jo paljon satunnaisia sanoja ja satunnaisia ajatuksia.

Vieressä mies lukee Le Mondea, Ranskan Pravdaa, kauempana nuori nainen syventyy Derrida’n kirjaa ”L'animal que donc je suis”. Kirjan kansi on teennäisen yksinkertaistettu, niin kuin ranskalaisessa kulttuurissa on tapana, ei kuvia, yksinkertaiset tekstit, kirjailijan nimi ei kirkaise kovaäänisesti vaan kuiskaa kutsuvasti, niin kuin oikein on. Le Monden lukija ahmii artikkelia uudesta Paavista: ‘Continuateur de Jean Paul II, Benoît XVI est en train de radicaliser la stratégie de l'Eglise contre toutes les formes d'athéisme, de laïcité et de modernité. En alliance objective avec les intégristes des…’. Sivu kääntyy.

Suomalaiskanadalainen virtuaaliystävä Marja-Leena Rathje pitää yllä saittia nimeltä Traces (jäljet, raapaisut). Hän esittelee omaa taidettaan, jossa on jälkiä menneisyydestä, omasta suomalaisugrilaisesta ja muiden, jo kadonneidenkin kansojen artefakteina omaan aikaamme säilyneestä taiteesta. Hän sanoo siellä taiteensa tavoitteista mm. näin:

“Finding a spiritual connection between ancient and modern, and between nature, technology and humans, is part of my journey of discovery towards a fundamental and personal view of existence, a sense of eternity.”

Suomeksi ehkä jotenkin, että: ”Henkisen yhteyden löytäminen ikivanhan ja modernin, ja luonnon, teknologian ja ihmisen välillä on osa etsintämatkaani kohti perusluonteista ja henkilökohtaista näkemystä olemassaolosta, ikuisuuden ymmärtämistä”.

Marja-Leenalle etsintäpolkua osoittavat hämärät jäljet, kuolleiden ihmisten raapaisut, joiden tekijästä, iästä tai tarkoituksesta ei ole tarkkaa tietoa. Hän tulkitsee tuntemattomia ihmisiä, joiden (tuttuna) puheena olivat artefaktit ja mediumina taide.

Kuva Google Remedios Varo, Borlando el mondo terrestre

Marja-Leenan taiteesta tulee mieleen, että viimeisimmässä Nuori Voima –lehdessä (4/2007) käsitellään laajasti vuotta 1966 postmodernin lähtöpaikkana. Ensimmäisessä artikkelissa (Vuoden 1966 hermoromahdus eli milloin postmoderni alkoi?) kirjoittaa amerikkalainen kulttuurikriitikko Brian McHale (suomentanut Kyösti Niemelä). Kirjoittaja mm. muistelee espanjalaismeksikolaisen surrealistin, Remedios Varo’n, taulua Borlando el mondo terrestre (vuodelta 1961, kuva vieressä) Kuvan tornissa istuu naisia kutomassa maapallon pinnalle leviävää kulttuurin kirjokangasta, jolla torni itsekin seisoo. Kulttuuri luomassa omaa alustaansa.

Taide ja sen tytär, filosofia, kai syntyivät meidän sisäänrakennetusta tarpeestamme ja darvinistisen valinnan synnyttämästä kyvystämme järjestää ja, viimekädessä, ymmärtää kaoottista maailmaa.

Itse asiassa koko aistikoneistomme on kehittynyt samaan tarkoitukseen. Aistimme kelluvat informaatiovirrassa, niin kuin hämmentynyt lukija Joyce’n Finnegans Wake’n tai Proust’in Kadonneen ajan etsinnän sanavirroissa tai kuin uteliaanaktiivinen salakuuntelija pubin melussa, josta luodaan yhdistelemällä ja erottelemalla järkeenkäyvää kuvaa maailmasta. Valot, varjot ja värit rakennetaan yksittäisten fotoneiden tietoja yhdistelemällä, ääniaallot muutetaan korvan avulla sähköimpulsseiksi, iho koskettelee ympäristöään ja lähettää mittaustuloksia aivoihin, sanat muuttuvat lauseiksi ja ajatuksiksi, ja tästä rakentuu kaoottisuuden sijalle järjestettyjä kuvia järjestyneestä maailmasta.

Internetin keskustelupalstoilla käydään joka hetki kiivasta keskustelua. Väittelyt haarautuvat, jakavat alkuperäistä kohdetta osiin tai yhdistelevät jo haarautuneita osia uusiksi kokonaisuuksien akanvirroiksi, hyppäävät kokonaan uuteen kohteeseen ja samassa keskusteluvirrassa väitellään lopulta samanaikaisesti alkuperäisestä asiasta, sen haaroista ja kokonaan asiaan kuulumattomista asioista. Keskustelijoita häipyy, monet väsyvät koko aiheeseen, mukaan tulee uusia keskustelijoita, joilla ei ole kuvaa asian alkuasetelmista, mutta hekin ottavat kiivaasti osaa kiistoihin, joiden syyt ja tavoitteet ovat osanottajille, sekä vanhoille että uusille, ilman päätä tai häntää. Lopulta keskustelu kuolee loppuun kaluttuna tai jonkun paukaistua ansiottoman Hitler- tai Stalin-leiman jonkun toisen virtuaaliotsaan ja osanottajat siirtyvät kellumaan muihin sanavirtoihin.

The Listening Post on multimedia-taideteos (2003), joka on representaatio ajatusaihioiden emergoitumisesta kaoottisten tiedonsirpaleiden sopasta (kuva lastun alussa).

Teoksen rakensivat kaksi amerikkalaista taiteilijaa nimeltään Mark Hansen ja Ben Rubin. Se koostuu pienistä näyttölaitteista, joille automaattinen etsintäohjelma kerää internetin yleisiltä forumeilta ”tosiajassa” lauseita, joita analysoidaan, lasketaan sanojen esiintymistiheyksiä ja muodostetaan temaattisia kokonaisuuksia, teemoja syntyy ja häviää. Sanat, ajatusten jäljet, esitetään kovaäänisten välityksellä ja 231 näyttölaitteesta rakennetussa harvassa verkossa.

Tämä taideteos visualisoi internetiä. Teemat ja sanat vaihtuvat jatkuvasti. Ja, periaatteessa, näyttölaitteilta näkee mitkä teemat, kiinnostuksen kohteet, milläkin hetkellä ovat vallalla internetfoorumeiden osanottajien sanankäytössä: kuva kollektiivisesta tietoisuudesta siis, intressitoppografiasta. Tietenkin hyvin rajoitettu kuva, 231 näyttölaitetta ei ole kovin suuri määrä informaatiopinnaksi.

Samat taiteilijat asensivat New York Timesin toimitiloihin teoksen nimeltä Movable Type (kuva lastun lopussa). Teos toimii periaatteessa samalla tavalla kuin The Listening Post. ”Kuuntelun” kohteena on Times’in oma tietokanta: koko lehden juttuarkisto, internet-saitin materiaali ja lukijoiden lähettämät viestit ja etsintäsanat, joita tietokannan kyselyissä käytetään. Eli tiedot ovat sekä pysyviä että tosiajassa muuttuvia. Taustalla ”soi” toimituksen kirjoituskoneiden naputtelu, sekin anakronismi ja artefakti. Tekijöidensä mukaan seuraamalla jonkin aikaa teoksen näyttölaitteita voi päätellä, mitkä uutisaiheet ovat ajankohtaisia ja mistä lukijat ovat erityisen kiinnostuneita.

Movable Typen voi kuvitella visualisoivan New York Times’in menneisyyttä ja nykyisyyttä ja osoittavan, kuinka tekijä tulee erotetuksi teoksestaan, rajapintana on medium, jonka toisella puolella tuntematon tulkitsija kääntää teoksen sanomaa omalle kielelleen välineinä taiteilijan ajatuksen raapaisut ja tulkitsijan oma aikaan ja paikkaan sidottu ymmärrys.

Tanssia yli ajan ja paikan ilman päätä tai häntää.

Kuva New Yor Times; Movable type, artikkelista: News Flows, Consciousness Streams: The Headwaters of a River of Words