Kuva: New York Times, Kurt Vonnegut työhuoneessaanViimeyönä oli taas terävän kirkas tähtitaivas ihailtavana jopa Brysselin valomeren himmentämässä yössä. Kävin lukutauolla terassilla Kafkan novellien parista ja yritin laskea taivaan tähtiä.
Kaikki isot tutut talviyön tähdet olivat helposti laskettavissa ja Saturnus köllötti viikkokausia pitämällään paikalla Reguluksen rinnalla, vaikka onkin liukunut vähän länteen päin niin kuin sen vaeltajantapoihin kuuluu. Maapallo ajaa taas hitaammin kulkevan Saturnuksen ohi omalla, paljon lyhyemmällä kiertoradallaan.
Nopeasti terassilta laskien tähtiä näkyi yhteensä vain nelisenkymmentä, joka ei ole kovin paljoa, vaikka näenkin sieltä vain ehkä 35 % koko taivaankannesta. Mutta onpahan kuitenkin enemmän kuin ei yhtään, Brysselissä pitäisi kirkkaassa yössä näkyä koko taivaanlaella sadasta pariinsataan tähteä. Mustarastas kuului harjoittelevan vaimennetulla äänellä kevätlaulujaan. Se taisi olla jossakin Justus Lipsiuksen talon katolla tai siellä päin. Yöllä sitä on lähes mahdotonta nähdä, onhan se yksi ainoista kokonaan (oranssia nokkaa ja silmänympäryksiä tietysti lukuun ottamatta) mustista linnuista Euroopassa. Tunnetuin näistä mustista linnuista on korppi.
Yritin muistella mustarastaan nimeä saksaksi, ja tulihan se sieltä – ansern – sillä on joku toinenkin nimi zwart-jotakin, mutta ei muistunut mieleen. Mutta muistui sen sijaan yksi toinen sana – Schwellenangst. Älä Arvoisa Lukija kysy? Ajatuksistaan ei kai Pirukaan ota selvää.
Saksan kielessä on käytössä – sanan angst lisäksi –sen johdannaisiakin tai yhdyssanoja. Schwellenangst on yksi niistä, ja se onkin oikein hyödyllinen sana. Suomeksi sen voisi kääntää sananmukaisesti esimerkiksi kynnyspeloksi, liittyy myös sanaan kynnyskysymys.
Lienee yleisesti hyväksytty totuus, että suurimmalla osalla tavallisia värisilmänsä puolesta vammaisia ja muutenkin huonostipukeutuvia heteromiehiä, schwellenangs ilmenee esimerkiksi muotiliikkeiden ulko-ovien edessä, samoin kenkäkauppojen, naisten alusvaateliikkeiden, kukkakauppojen ja monien muiden samantapaisten liikkeiden ovilla – jopa kauniistikoristeltujen suklaakauppojen kynnyksillä, vaikka suklaa kuinka maistuisi suussa.
Alkon oven takana ei vastaavaa kynnyspelkoa ehkä nykyisin ilmene. Vaikka vielä joskus iloisella 60-luvulla, kun Alkossa täytyi todistaa olevansa hyvämaineinen, alkoholia juomaton ja täysi-ikäinen (21 vuotta) Suomen kansalainen, joka lisäksi oli ostotilanteessa selvinpäin, schwellenangst oli kovinkin yleistä miesten keskuudessa. Pääosalla naisia tämä oli todellinen kynnyskysymys, niin, että Alkon kynnyksen yli ei hyvämaineinen nainen voinut edes ajatella astuvansa, ellei samalla kovalla äänellä selittänyt minkä miehen puolesta oli kauppaan tullut.
Mutta ilmenee schwellenangstia muuallakin. Esimerkiksi kirjoittajilla ja kai muillakin luovilla taiteilijoilla. Itselläni sitä ilmenee kaikissa kirjoitusvaiheissa: ensimmäiseksi uuden työn aloittamisessa ja vähän väliä kirjoitustyön kestäessä, myös lopettaminen saattaa olla yhtä vaikeaa. Kirjoittajan blokki on kai tuttu useimmille kirjoittajille – niin ammattilaisille kuin harrastelijoille, niin työkseen asiatekstiä puurtaville kuin kaunokirjallisia taivaita takoville.
Minusta näyttää kovasti, että kirjoittajan blokiksi kutsutaan yleisimmin sitä, kun kirjoitta on saanut loistavan idean, löytänyt mahtavan ensimmäisen lauseen, keksinyt todella kiinnostavan päähenkilön ja aloittanut työnsä ilman sen kummempaa tarinasuunnitelmaa (ei ollut muka aikaa istahtaa ajattelemaan, koska luovuuden lähteet pulppusivat kuin teurassian katkaistu kaulavaltimo), on sitten päässyt toiseen tai kolmanteen lukuun ja – kaboom – kirjoitusenergia on kuin taikaiskusta kadonnut taivaan tuuliin.
Itse asiassa useimmilla meistä tavisskribeltäjistä on sellainen kuva, että ammattilaisten kirjoitusprosessi on juuri tuollainen taistelu.
Kynnet verellä ja verestävin silmänvalkuaisin ja votkapullon tai kahvipannun (jos on jo joutunut kuivuteltavaksi) avulla paksussa tupakansavussa eteenpäin raahautuvaa rimpuilua paikalta karkaavien muusien (tässä tarjotaan sanan muusa monikon genetiiviä eikä suinkaan vähemmän romanttisen muusi-sanan vastaavaa muotoa; vanhanaikaisessa kielessä ei tällaista ongelmaa ollut, koska voi ilman sen kummempaa omantunnontuskaa käyttää muotoa ”muusain”, tosin sen voi puolestaan sotkea jonkinlaiseen laitteeseen, jolla muusataan jotakin, eli muusaimeen, mutta olkoon, kun edes Wordin sanasto ei tunne sanaa muusain tässä mielessä), siis kirjoittaminen on paikalta karkaavien muusain tai modernimpien muusien kanssa taistelua.
Tästä meillä lukijoilla on paljon hyviä todistuskappaleita; Ernst Hemingwaystä Mika Waltarin kautta Pentti Saarikoskeen ja vielä nuorempiinkin klassikkoaspirantteihin saakka!
Jotkut ovat kärsineet schwellenangstistaan niin paljon, että ovat lopettaneet kirjoittamisen kokonaan, ja jos siihen ei voimaa löytynyt, lopettaneet koko elämisen.
Hemingway käytti siihen haulikkoa, Woolf kivillä täytettyjä taskuja, Aldous Huxley yliannosta LSD:tä (jonka ja meskaliininkin voimalla hän oli muutenkin kirjoitellut), 17-vuotias runoilija Thomas Chatterton syömättömyyttä, jne,”so it goes”.
Kurt Vonnegut ’in äiti, joka oli myös kirjailija (jotakin pulp fiction'ia kai), otti yliannoksen unilääkkeitä ja jopa Vonnegut itse yritti lopettaa päivänsä 1984 siinä onnistumatta.
Vain vähän nimeltään tunnettu kirjailija Robert E. Howard päätti päivänsä ampumalla. Hänen työnsä tunnetaan hyvin ”Conan the Barbarian” –tarinasta ja ”Red Sonja’sta”, joiden tunnetuksi tekemisessä on ollut erityisen avulias Kalifornian kuvernööri Arnold Swarzenegger lihasmassansa kanssa ja tietysti televisio.
Japanilainen kirjailija Yasunari Kawabata käytti kaasua kuollakseen. Häneltä on suomeksi julkaistu ainakin: Lumen maa (suom. Yrjö Kivimies), Tuhat kurkea (suom. Eeva-Liisa Manner), Kioto (suom. Eeva-Liisa Manner) ja Kämmenenkokoisia tarinoita (suom. Kai Nieminen).
Miesten mies Jack London otti yliannoksen morfiinia ja amfetamiinia. Ruotsalainen Harry Martinson (ehkä parhaiten tunnettu eeppisestä runoteoksestaan Aniara) leikkasi itsensä kuoliaaksi saksilla, koska ei kestänyt Nobel-palkinnon jälkeistä kritisismiä, vuoden 1974 palkinnon suosikkien joukossa olivat mm. Graham Greene (no hän oli siellä kai lähes joka vuosi), Saul Bellow ja Vladimir Nabokov joten kritiikki ei ehkä ollut aivan aiheetonta.
Kuva: neuvostorunoilijat Vladimir Majakovski ja Lilia BrikValalankumousrunoilija Vladimir Majakovski ampui itsensä, mutta kirjoitti jälkipolville muistutukseksi: ”en suosittele tätä muille”. Stalin kirjoitti Majakovskin kuoleman jälkeen sisäasiain kansankomissaarille ja NKVD:n (KGB:n edeltäjä) pomolle Nikolai Ježov ’ille runoilijasta näin:
”Toveri Jesov, pidä huolta Brik ’in kirjeestä (toim.huom. jossa tämä oli valittanut Stalinille Majakovskin mollimisesta). Majakovski on edelleen Neuvostoliiton aikakauden paras ja lahjakkain runoilija. Hänen kulttuuriperintönsä ylenkatsominen on rikos. Brik ’in valitus asissa on, minun mielestäni, perusteltua.”Ensimmäisen tunnetun romaanin, satiirin Satyricon, kirjoittaja Petronius Arbiter päätti päivänsä Rooman keisarin käskystä mutta hitaanlaisesti. Hän nimittäin aukaisi rannevaltimonsa ja sulki ne taas useaan kertaan kuunnellen samalla runojen lausuntaa, kunnes aamun valjetessa ja voipuneena jätti ne lopulta auki. Satyriconista ei ole kuin pätkiä jäljellä, pisin yhtenäinen katkelma on nimeltään Trimalkion pidot.
Sylvia Plath käytti itsemurhaansa kaasua, niin kuin monien naisten tapana on niissä maissa, joissa kaasu-uunit ovat yleisiä, väkivaltaiset miehet puolestaan käyttävät hommaan pyssyjä. Plath on ehkä tunnetumpi runoilijana, mutta suomeksikin on julkaistu romaani The Bell Jar (suom. Mirja Rutanen, Lasikellon alla, Otava, 1997).
Lähteistä ei löytynyt onko varsinainen schwellenangst näytellyt näissä tapauksissa minkäänlaista osaa. Mutta tietysti täytyy epäillä, että näin asianlaita saattaa olla.
Weltschmertz on toinen saksankielen sana, joka sopinee tähän yhteyteen. Sen parhaaksi kuvaukseksi taas menettelee John Steinbeck ’in romaani Tyytymättömyyden talvi, (Tammen keltainen kirjasto, 1962, sorry, en löydä suomentajan nimeä mistään), joka sopiikin oikein hyvin jokaisen monopolaarin depressiivisen henkilön vakiolukemiseksi, niin kuin tämän lastunikkarin, joka tulee pitkästä jonosta monopolaareja miehiä, jotka ovat sattuman jostakin oikusta vahingossa luiskahtaneet geenien jaossa juuri sille depressiiviselle puolelle.
Itsensä monopolaarisen depressiiviseksi fatalistiksi tunnustanut Kurt Vonnegut sanoo päähenkilöstään Billy Pilgrim ’istä Teurastamo 5:ssä:
”Among the things Billy Pilgrim could not change were the past, the present, and the future.”
suomeksi kai jotenkin, että
"Niiden asioiden joukossa, joita Billy Pilgrim ei voinut muuttaa, olivat menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus."
Huh, ei sitä aluksi tiedä kuinka synkäksi tai riemukkaaksi teksti tulee, kun elää saa. Ei tiedä ennen kuin on tekstin lopussa, joka näyttää olevan tämän tekstin osalta tässä näin.
