Isien jalanjälkiä

Kuva Jaakko Häkkinen, Uralilainen sukupuu, 2007, kilpaileva kuva löytyy täältä

Peilistä katsoo totisena vastaan pari vaalean siniharmaita surumielisiä silmiä, kulmissa miljoonien hymyjen auraama vakojen verkosto, otsa ei ole sileä, laihat posket, lyhyeksi leikattu parta ja viikset, kahden millin siilitukka – ja korkeat poskipäät, jotka antavat selvän vihjeen siitä, mistä päin maailmaa pitäisi etsiä isiensä jalanjälkiä. 

Vastakaadettujen mammuttien vierestä veriseltä jäältä puuttomalla aavalla lähellä mammutinluista rakennettua vähätaloista kylää kolmenkymmenen vuosituhannen takaa. Ja kulkemassa Dneprin tai Volgan rantoja metsästämässä keihäällä monimetristä sampea jossakin Valdain tai Vologdan ylängöllä kahdenkymmenen tuhannen vuoden takana. Tai yli kymmenen tuhatta vuotta sitten muuttamassa perheensä kanssa kohti pohjoista tai luodetta seuraten lämpiävässä ilmastossa vinkuvassa jäälakeuden viimassa hitaasti kohti supistuvaa jäämassaa laahustavia viimeisiä mammutteja, elinehtoja. Metsästämässä poroja Vienanmeren ja Laatokan välisellä kannaksella ja belugavalaita monisoutuisilla nahkaveneillä Vienanmerellä tai hylkeitä Itämerenaltaan hyisellä jäällä jossakin nykyisen Rautalammin ja Saarijärven välistä merenrantaa.

Silmät ovat samat silmät kuin kaikilla isillä, keho on parhaassa lihasvoimassa lähes viiteenkymmeneen vuoteen, mutta pelko estäisi lähtemästä noille metsästysretkille; perhe jäisi ruokkimatta, koko esi-isien ketju siittämättä ja peilikuva häviäisi, koska ei voisi olla olemassa. Toisaalta siinä se on, ja tottumushan olisi toinen luonto.

***

Jokin nostalgianhiukkanen houkutteli hyppäämään syvälle ajatusten kuravelliin ja hypistelemään taas Donnerin Elämänkuvia (Kirjapaja, 2004, suom. Laura Voipio).

Kirjassa Donner pähkäilee samojen kysymysten kanssa kuin kuka tahansa tavallinen tavis. Pohjavirtana ehkä pohdiskelu siitä, mikä on ollut oman olemassaolon ja siinä eletyn elämän tarkoitus. Vastauskin muistuttaa kovasti taviksen vastausta (eli rajusti yksinkertaistaen: no, enpä tiiä).

Suoraa tietä on Donnerin elämänkuvissa kovin vähän. Sivulta 192 luinkin, että:

”Ihailen avoimesti ihmisiä, joiden ura on ollut suora putki opiskeluajoista...joilla on ollut kyky keskittyä vain yhteen asiaan, elää tasaista perhe-elämää...vaimo...lapset onnellisia, hymyileviä ihmisiä...Unelma vakaasta elämästä...Kun sitä vastoin minun todellisuuteni heittelehtii.”

Kuulostaa jotenkin tutulta varmasti monelle muullekin kuin minulle.

Kai Donner Jörn Donnerin kirjan Isän jalanjäljillä kansikuvassa 
(suom. Anna Paljakka, 2006)

Jörn D:n isä, etnohistorioitsija ja tutkimusmatkailija Kai Donner, kertoo päiväkirjassaan ennen Siperian matkoja 1911-1914 (Suomen Kuvalehti 32/2006):

"Nautin suunnattomasti siitä, että vihdoin pääsisin syventymään seutuihin, joita sivistys ei vielä milloinkaan ole koskettanut, joiden maaperää ei yksikään kulttuuri-ihminen ole polkenut."

Tossa on tarttuvaa ihkauuden hurmaa kosolti, mutta siinä on myös mustempi piirre, jossakin syvemmällä, vaikea tarttua, mikä lienee. Ehkä sanan ’kulttuuri’ käyttö puhumaan meistä vastakohtana ’kulttuurittomista’ siperialaisista tökkii nykyajassa.

Siinä ei välttämättä ole pahanilkisestä erottelusta tai kulttuurirasismista kysymys, vaan meidän ihmisten luonnollisesta ja yhteisestä uskosta, että oma kulttuuri, jumala, kansa tai aika on ylivoimainen muihin verrattuna. Mitä kauempana arvosteltava kulttuuri sijaitsee ajallisesti, maantieteellisesti tai ’kultuurisesti’, sitä enemmän uskotaan oman kulttuurin ylivertaisuuteen; sitä kutsutaan jopa nimellä ’sivilisaatio’ ja ’toisia’ nimitellään ’barbaareiksi’. Tätä ilmiötä voi itse kukin maistella ajattelemalla eurooppalaisten vähättelevää naureskelua USA:n amerikkalaistuneesta eurooppalais-kulttuurista, joka on sentään tuottanut Philip Rothin, Saul Bellow’n ja Kurt Vonnegutin puhumattakaan Marilyn Monroesta.

Kilpailussa kirjallisesta kuolemattomuudesta kulttuuriaikalaiset Euroopasta saattavat luiskahdella ojista allikoihin.

Kai D. kävi tutkimassa YLE:n Elävän arkiston mukaan ’suomensukuisia samojedeja’. Miten nämä ovat ’suomensukuisia’ on vieläkin minulta hämärän peitossa.

Kuva Samojedi talviasussa

Samojedeihin kai lasketaan joukko samojedinkielisiä kulttuureita, nykyisessä ajassamme suurelta osin entisiä paimentolaisia (nenetsejä, otsakkeja, tavgeja, jne), jotka vielä Kai D:n aikaan jotostelivat porojensa jäljessä jossakin Uralin ja Jenisein välisissä metsissä. Nykyisin heilläkin on kai pysyvämpiä asuinsijoja, apunaan moottorikulkuneuvoja, jopa helikoptereita, helpottamassa poronpaimennusta ja oikea-aikaisten poronpurenta rituaalien järjestämistä äkkirikkaiden venäläisten öljypohattojen ja näiden kuvankauniiden naisystävien iloksi.

Samojedien kielissä on paljon ainakin muiden uralilaisten kielten vaikutteita (kts esim Jaakko Häkkinen, gradu, Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa) vaikka suomalais-ugrilaiset vaikutteet saattavat olla vähäisempiä.

Isien jalanjälkien seuraajalle kieltä tärkeäpiä ovat tietysti ihmiset itse.

Geneetiset esi-isämme eivät ole muuttaneet tänne ’tiuhaan’ vaihtuvien kulttuuriensa mukana suurina ryhminä vaan ovat pääosin asustaneet täällä sitten jääkauden viimeisen maksimin ja puhelleet mitä kieltä milloinkin ovat osanneet: jälkeläistensä mukaan eteläsaamea, itämerensuomea, ja lopulta suomea (ja jos karjalankielelle annetaan sille kuuluva kieliarvonsa, myös karjalankieltä, tärkeästä savonkielestä puhumattakaan).

Geneettisesti samojedit eivät ole suomalaissukuisia, eivätkä vältttämättä edes kielellisesti.

Kieliryhmät ovat kuin rotuja, ne on luotu meidän luokittelutarpeemme tyydyttämiseksi. Ei ole ongelmia sanoa, että meidän oma lähipiirimme puhuu samaa kieltä, sopimuksesta kutsumme sitä suomenkieleksi, vaikka joku Pihtiputaan mummo ja pääkaupungin akateeminen kulttuurileijona eivät todennäköisesti puhu läheskään samaa kieltä. Mitä kauempana vertailua tehdään ajassa ja paikassa, sitä vaikeampi on osua oikeaan.

Erityisesti raja-alueilla saattaa ryhmittely olla kovin vaikeaa. Ns. uralilainen kieliryhmä kuulostaa juuri tällaiselta raja-alueen mukavuudesta tehdyltä määritykseltä. Vielä vaikeampi on uskoa uralilaisen kieliryhmän suomalais- tai ugrilaiskieliä vanhempaa olemassaoloa. Yhtä hyvin voitaisiin todeta, että monet Uralin alueen kielet ovat vaikuttaneet toisiinsa, sulauttaneet toisia kieliä ja kuolleet sukupuutteen tarpeettomina ja vain vähän ääntä päästäneenä. Ihmiset ja näiden geenit ovat kuitenkin jatkaneet elämää kuin mitään merkittävää ei olisi tapahtunut.

Jos kieli on tarpeeton, se on tarpeeton. Jos kielelle on olemassa tarve, se on elävä kieli.

DNA-tutkimuksetkaan eivät tue ’uralilaisen kieliryhmän’ olemassaloa (vrt kuitenkin mm. Häkkinen ja Tapani Salminen). Geenitutkimuksen tulosten tulkinta on kai lähes yhtä vaikeaa kuin kielentutkimus. Tutkimusten perusteella tehdyt ihmiskunnan muuttovirtojen arviot ovat kai vielä koko lailla lapsen kengissä. Vielä vuosi pari sitten väitettiin kiivaasti, että aikaisemmat eri alueiden ihmislajit (erectus, neandertalis, jne) eivät voi olla modernin ihmislajin esi-isiä, nykyisin asiasta kai ollaan toista mieltä, mutta tutkimus jatkuu.

Näitä tällaisen ajan takaisia kieliä puhuneiden ihmisten määrät, suomalaistenkin, ovat jääkauden päättymisen jälkeen olleet niin pieniä, että nykyajassa niistä puhuttaisiin uhanalaisina kielinä (niin kuin tietysti puhutaankin). Tämä tekee kielivaikutuksen (ja kielen muuttumisen) helpommaksi, jopa todennäköiseksi, kaikki kielethän ovat jatkuvan muutoksen alaisia.

Häkkinen sanoo mm.:

”Äänteenmuutosten valossa jyrkin kuilu erottaa juuri ugrilais-samojedilaiset kielet suomalais-permiläisistä...Voidaan siis melko luotettavasti sanoa, että kantauralin ensimmäinen murreraja on syntynyt juuri tähän kohtaan, vaikka jo melko pian tämän jälkeen länsiurali (> itämerensuomi, saame, mordva ja mahdolliset kuolleet kielihaarat) on eriytynyt keskiuralista (> mari, permi).”

’Ensimmäisen murrerajan’ tilalla voisi tuossa aivan hyvin puhua kielirajasta (joka tietysti on yhtä ongelmallinen sana kuin kieliryhmäkin).

Salminen sanoo kirjoituksessaan ’Problems in the taxonomy of the Uralic languages in the light of modern comparative studies’ mm.:

“...it must be carefully examined whether all of the traditionally assumed proto-languages qualify as distinct genetic units, or whether they are either based on very few diagnostic features that do not make them notably different from their parent languages, or whether the features attributed to them are actually better explained by areal influences...”

Häkkisen essee(Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa) vuodelta 2009 toteaa paljonpuhuvan sujuvasti:

”Soveltamani levikkikriteerin perusteella kantauraliin palautettavan sanan täytyy esiintyä ainakin yhdessä läntisimmistä (itämeren suomi, saame ja mordva) ja yhdessä itäisimmistä kielihaaroista (mansi, hanti, samojedi ja pienin varauksin unkari). Tiukempiakin levikkikriteerejä on esitetty (esim. K[aisa] Häkkinen 1983), mutta nähdäkseni uralilainen äännehistoria on viime vuosikymmeninä siinä määrin tarkentunut, että aukkoinenkin levikki riittää, kunhan äännevastaavuus on säännöllinen...”

Kielten välisiä suhteita on tuhansien vuosien pituisen aikakauden yli vaikea luotettavasti päätellä. Ääntämisen kehitys, ja kielten välinen sukulaisuus, tehdään vertaamalla nykykieltä suhteessa kielitieteilijän omaan käsitykseen protokielien sanastosta, äänneasusta ja syntaksista. Tutkijat esittävät toisistaan rajusti eroavia käsityksiä lähes jokaisesta asiasta, ero fiktioon on lähes olematon.

DNA-tutkimus on luonnollisesti paljon luotettavampaa (vaikka tulosten tulkintaa täytyy siinäkin tehdä tiedemiehen mielikuvituksen perusteella).

DNA-tutkimusten valossa samojedit ja itämeren-suomalaiset eivät ole läheistä ’sukua’ toisilleen (kts. esim. Kalevi Wiikin Suomalaisten juuret, Atena, 2004). Mutta mistäpä senkin voi varmuudella sanoa.

Pienet kansakunnat ja kieliryhmät ovat aina olleet ja tulevat kai aina olemaankin historian häviäjiä. Joko pakotettuja elämään jossakin periferiassa, henkisen Kehä III:n tuolla puolen, tai häviämään kokonaan maailman kartalta niin kuin on käynyt monille suomenkielisille ryhmille ja tietysti samojedeille, vaikka kulttuuri-ihmiset M.A. Castrenista lähtien ovat yrittäneet näitä pelastaa suomalaisugrilaiseen perheeseen, ehkä enemmän tunnesyistä kuin tosiasioihin perustuen.

Suomenkieltä puhuville tullee jossakin tulevaisuudessa tapahtumaan samoin. Me ehkä vaihdamme kielemme uuteen latinaan, jonkinlaiseen euro-englantiin, ja sulaudumme vaivihkaa euroopplaiseen perheeseen, johon kai jo pääosin kuulummekin DNA:mme perusteella.

***

Peilissä vaalean siniharmaat silmät tuijottavat yhtä alakuloisina takaisin omiin silmiini, joiden väristä tai olemuksesta en tiedä muuten kuin väärinpäin heijastetun peilinkuvan perusteella. Poskipääni ovat yhtä korkeat kuin silloin kuin aloitin tämän kirjoituksen. Jääaavat kutsuvat kaukaisuudesta hyvinvoivaa pelkuria. Mutta kutsu kaikuu kuuroille korville ja sanat ovat tuntemattomalla kielellä sanottuja...

***

P.S. Tämä oli tarkoitus julkaista kesäkuussa, mutta unohtui keskeneräiseksi bittiavaruuden näkymättömän kuran keskelle näkymättömien voimien puristukseen.

Eivätkö tiedemiehet olekin merkillisiä: näkevät näkymättömiä ja syyttelevät uskovia ja toisiaan samasta asiasta.

Siniset silmät ja ...

Kuva: Fotosearch

Arvoisa Lukija on ehkä jo huomannut uutisen, että siniset silmät johtuvat mutaatiosta OCA2-geenin vieressä sijaitsevassa DNA:ssa.

Ruskeasilmäisyys on ihmiskunnassa ylivoimasesti yleisimmin esiintyvä ominaisuus ja on ilmeisesti ihmisen alkuperäinen silmien väri. Vain jotakin 8 %:n verran ihmisistä kantaa otsansa alla sinisiä silmiä, suomalaisista ns. sinisilmäisiä taitaa olla 90 %:n verran.

Tiedemiehet ovat nyt todenneet, että kaikki sinisilmäiset ovat saaneet silmänsä yhdeltä ainoalta henkilöltä, joka eli jossakin Mustanmeren pohjoispuolisissa metsissä kymmenisentuhatta vuotta sitten tai niillä main. Jostakin tuntemattomasta syystä hänen OCA2-geeninsä oli muuttunut niin, että silmässä tietyllä paikalla olevat solut eivät pystyneet tulkitsemaan geeniin koodattua tietoa silmien luonnollisesta ruskeasta väristä ja henkilöstä olikin tullut ilokseen sinisilmäinen.

Tämä uutinen panee ajattelemaan monia asioita.

Muun muassa, ja jossakin määrin vahingoniloisesti, sitä, kuinka huonosti varsinkin kielitieteilijät ovat suhtautuneet turkulaiseen emerituskielitieteilijä-professoriin nimeltä Kalevi Wiik. Tieteessä tapahtuu -lehdessä on aivan viime aikoinakin tölvitty Wiik-parkaa niin, että, jos tämä olisi kukko tai hanhi, viimeisetkin sulat olisivat hävinneet miesparan ihoa koristamasta.

Wiik on arvellut, että suomalaisten enemmistön kantaisät asustelivat jääkauden edellisen maksimin aikana juuri siellä Mustanmeren pohjoispuolisissa metsissä pureksimassa porojensa munaskuita, tai mitä sitten tekivätkään jään ja lumen keskellä. Ja jääkauden loputtua suomalaiset - ja silloin (tietysti) samaa suomensukuista kieltä puhuneet ruotsalaiset ja tanskalaiset myös - päättivät yksissä tuumin lähteä jäänreunan mukana pohjoisemmaksi ja päätyivät lopulta nykyisille sijoilleen mm. Suomenniemelle ajettuaan edellään sinne pulkkineen ja rumpuineen ehtineet ruskeasilmäiset saamelaisjoukot vielä kaemmaksi pohjoiseen, maahan, jota sittemmin nimittivät Finnmarkiksi.

Eli Kalevi Wiik taisi sittenkin olla oikeassa suomalaisten lähtökodista puhuessaan huolimatta vastustajiensa raivokkaista vastalauseista.

Eniten ääntä Wiikiä vastaan on viime aikoina pitänyt kielitieteitä tutkiva Jaakko Häkkinen, mm. Tieteessä tapahtuu -lehdessä (6/2007, Jälleen suomalaisten juurilla) arvostellessaan Wiikin viimeisintä kirjaa Mistä suomalaiset ovat tulleet? (Pilot-kustannus Oy, Tampere 2007). Häkkinen arvelee kirjoituksessaan tiedemiehille ominaisen ystävällisesti, että Wiik ei ole vain tietämätön vaan myös tyhmä. Wiik on puolustellut omaa kirjaansa saman lehden myöhemässä numerossa otsikolla Vielä vähän suomalaisten juurista (TT 8/2007)

Geenitutkijat puolestaan arvelevat, että sinisilmäiset blondit ovat saaneet heti ilmestymisestään alkaen pitää enemmän hauskaa, erityisesti vällyjen tai karhuntaljojen välissä, kuin muun värisillä silmillä ja tukalla varustetut siskonsa. Muuten ei ole helposti selitettävissä, että vaaleasta sinisilmäisyydestä on tullut niin hallitseva ominaisuus pohjoisten kansojen keskuudessa.

Miehet ovat ilmeisesti jo silloin pitäneet enemmän blondeista (vaikka ovat ehkä naineet innoissaan brunettejakin).

Syy tähän preferenssiin on varmasti ollut pelkästään fyysinen. Sehän ei pidä paikkaansa, että blondit olisivat muita naisia tyhmempiä ja että miehet tämän vuoksi pitäisivät blondeja parempina tai edes sopuisampina.

Uutinen ei kerro olisiko naisten nauravaisen suunkin syynä joku geneettinen mutaatio, vai ovatko muuten vaan ja jo luonnostaankin niin nauravaisia. Monet entiset iloluontoiset tytöt saattavat naurahtaa - tai ainakin hymyillä vinosti - vielä useita viikkoja kestäneen avioliittoajankin jälkeen.

Mieltä jää jonkin verran häiritsemään uutista seuraava ajatus, että me sinisilmäiset olemme siis jotenkin sisäsiittoisesti siinneitä. Mutta aikaa mutaatiosta on kuitenkin kulunut jo sen verran, että ei enää ihan helpolla tule vahingossa naineeksi serkkuaan tai edes pikkuserkkuaan. Joten sinisilmäisyysasian ei pidä antaa turhaan vaikuttaa iloiseen seuraelämäänsä.

Vähän Elsassin Berg'eistä ja muistakin sukujuurista

Kuva: Jean M. Auel'in Maan lapset-sarjan ensimmäinen osa The Clan of the Cave Bear, 1980

Kesäkuun 26, 2006 kirjoitin otsikolla Hakkaa päälle ja sitä rataa mm. näin:

"Olen tainnut ennenkin mainita ensimmäisen ranskankielen opettajani täällä Brysselissä. Hänen sukunimensä oli Berg ja hän kertoi sukunsa isälinjan olevan jonkun Vaasan seudulta lähtöisin olevan hakkapeliitan alenevaa polvea. Tämä oli haavoittunut jossakin kahakassa – ehkä juuri linnan valtauksessa – ja jäänyt asustelemaan Elsassiin parannuttuaan ja saanut jälkeläisiä"

Sitten pari päivää sitten sain (eläköön lukijapalaute!) tällaisen mielenkiintoisen sähköpostin yhdeltä Pertiltä:

"Tervehdys
Olen ymmärtääkseni yksi mainitun Berg -suvun jälkeläinen. Suvun juuret näyttävät johtavan Bernadotten suvun kotiseudulle (Pau) "Pausta, Ranskasta kotoisin olevan prokuraattori Henri Bernadotten (1711–1780) ja Jeanne St. Jean (1725–1809) poika sai kasteessa nimet Jean Baptiste. " sekä Elsassin Irmstett:iin (Johannes Salomon *1631, Odile Berg*1656)
DNA ja sukututkimuksen vuoksi netissä "seikkaillessani" tuli esiin yo. teksti. Mitenkähän saisin yhteyttä ranskanopettajaanne? "

Valitettavasti EU Komission kielikoulu, jossa tapasin ranskankielenopettajani sukunimeltään Berg, on suljettu jo kymmenen vuotta sitten (meidän organisatiomme lopetti ilmaiset ranskanopinnot huomattuaan, että niistä ei ollut juuri mitään apua). Siksi en todennäköisesti voi auttaa Perttiä ottamaan yhteyttä sukunsa elsassilaiseen haaraan. Mutta yritän kuitenkin ja kerron Pertille, jos saan tähän viehättävään Ms Bergiin yhteyttä. Hän oli pienikokoinen ja jäntevä mustatukkainen nainen, jolla oli soma hymy ja silmät, joihin helposti saattoi vaikka hukkua koko oppitunnin ajaksi. Ranskaa en kovin paljoa oppinut, vaikka ei se ollut tämän opettajan syytä, uneksivan ajatukset eivät ole kovin otollisia oppimisille.

Muuten ja à propos, suomalaisten geeniperimä on miesten osalta pääosin itäeurooppalaista perua ja naisten yllättävästi suurelta osalta länsieurooppalaista perua.

Kalevi Wiikin mukaan suuri osa miehistämme on lähtöisin Ukrainan alueelta, jossa oli jääkauden pahimman kauden aikaan (n. 18,000-20,000 vuotta sitten) suomalaisesi-isien turvapaikka pakkasilta. Siihen aikaan Ukraina oli arktisen metsän peitossa ja pohjoispuolisilla nykyisen Venäjän tasangoilla oli aukeaa ruohoaavikkoa, jolla laidunsi biisoneita, poroja, jättiläishirviä, mammutteja ja sen sellaista riistaa, josta esi-isämme kilpailivat luolaleijonien, karhujen ja susilaumojen kanssa. Tästä ajasta kertoo Jean Untinen-Auel Aila-kirjoissaan, erityisesti Maan lapset-sarjan kolmessa ensimmäisessä osasassa (kaikissa suomentajana Erkki Hakala: Luolakarhun klaani (1981), Hevosten laakso (1982) ja Mammutin metsästäjät (1988).

Suomalaisten naisten jääkaudenaikaiset turvapaikat ovat siis olleet lännemmässä. Sielläpäin oli silloin Wiikin mukaan useampiakin turvapaikkoja. Yksi oli nykyisessä Kreikassa, toinen Italiassa ja kolmas baskialueella Ranskan eteläosissa ja Iberian niemimaalla, jonka eteläosissa silloin vielä asui jopa neandertaalilaisia "homoja". Syytä naisten ja miesten osaksi eri suunnilta tulleille geeneille ei tiedetä.

Arvoisat Lukijat saattavat myös muistaa Oxfordin proffan nimeltä Bryan Sykes, joka muutama vuosi sitten julkaisi kirjan Seven daughters of Eve (Corgi Books, 2001, ei liene suomennettu). Kirjassa Sykes väitti, laajoihin Eurooppalaisten geenejä luodanneisiin tutkimuksiinsa vedoten, että kaikki eurooppalaiset ovat seitsemän jääkaudenaikaisen naisen jälkeläisiä. Hän kutsui naisia kovin eksoottisilla nimillä Ursula, Xenia, Helena, Velda, Tara, Katrine ja Jasmine (täältä näkee refugien ajat ja paikat). Nämä ovat eläneet 10,000-45,000 vuotta sitten pienillä alueilla eri puolilla Eurooppaa Etelä-Venäjältä Iberiaan saakka.

Kirja oli mielenkiintoinen, vaikka en pitänytkään Sykesin fiktiivisistä pätkistä tutkimuksen seassa. Fiktiolla hän yritti kuvailla näiden esiäitiemme kovaa elämää jääkauden armoilla, ja sellaista elämä varmasti olikin, mutta se osa tekstistä oli jotenkin lukion ainekirjoituksen tasoista ja häiritsevää muuten jämäkän tieteellisen tekstin seassa. Makuasia tietysti.

Wiik on viime aikoina joutunut uusien hyökkäysten kohteeksi erityisesti indoeurooppalaisia tutkivien suomalaislingvistikkojen taholta "radikaalien" mielipiteidensä vuoksi. Maallikolle indoeuroopikkojen mielipiteet kuulostavat siltä, kuin suomalaiset olisivat pullahtaneet yllättäen maasta valmiina suomalaisina tai vaihtoehtoisesti olivat sukua samojeedeille ja muille Uralin seudulla ja takana asuville poronpurijoille. Wiik ei tällaista kantaa hyväksy. Saattaa olla, että tuossa vähän liian kärjekkäästi yksinkertaistin indoeuroopikkojen tulisia mielipiteitä, mutta sodassa ja rakkaudessahan on kaikki luvallista, en tosin tiedä miksi, enkä varmuudella edes kummaksi tätä tekstinosaa sanoisin.

Itse olen kuitenkin Wiikin kannalla. Ainakin hänellä on loogiselta vaikuttava teoria sekä suomaisen kulttuurimme ja suomenkielen että geeniemme selitykseksi. Indoeuroopikot taas toistavat periaatteessa sitä mantraa, jonka ovat perineet ruotsalais-kolonialistisilta rasistitiedemiehiltä. Nämänhän väittivät, että suomalaiset ovat mongolien jälkeläisiä ja ruotsalaisiin verrattuna alempaa rotua. Kantaa opetettiin ruotsalaisissa kouluissa vielä sotien jälkeenkin ja voidaan opettaa vieläkin, mistäpä senkin tietää. Taisi tulla taas langettua yksinkertaistamisen ylen mustaan syntiin.

Mutta Pertin sanomasta siis piti puhua. Valitettavasti en voinut auttaa tämän sukututkimuksia tällä erää, mutta yritetään "my level best" niin kuin kenialaiset sanovat ja ovat näyttäneet viime aikoina yrittävänkin.

Rotujen erottelusta

Kuva Barnes and Nobles: Avoid boring People

Tässä lastussa käsitellään rotua ja älykkyyttä.

Valitettavasti kumpaakaan ei pystytä tieteellisesti määrittämään ilman jumalatonta riitaa.

Rotu käsitetään "kansanomaisesti" lähinnä ulkoisiin eroihin liittyväksi: ihon väriin, silmäpoimuihin, kokoon. Älykkyyttä ei voida sen kummemmin määrittää, vaikka sen osa-alueiden mittaamiseksi on olemassa menetelmiä. Mittaustulokset näyttävät selittävän hyvin, miksi ihmiset menestyvät paremmin tai huonommin päättelyä vaativissa tehtävissä, yksinkertaistettuna: korkeampi älykkyysosamäärä – parempi päättelykyky.

Mutta vieraillaan pikaisesti urheiluareenoilla ennen kuin juttu jatkuu.

Ja siellä huomaamme, että jokaisen kansainvälisen miesten sadan metrin kilpailun lähtöpaikalla verryttelee joukko toinen toistaan komeampia, mustia, isomuskelisia miehiä.

Me valkoiset tavismiehet katsomme kadehtien heidän komeuttaan ajatellen naama vihreänä, että tuo ulkonainen koreus saattaa hyvinkin korreloida positiivisesti miesten tuuriin naisten keskuudessa.

Kyse tässä(kin) kateudessa on siis seksistä ja sen epätasaisesta ja epäreilusta saatavuudesta. (Tälle on olemassa oikein kaksiosainen, pseudotieteellinen termikin, jonka ensimmäinen osa alkaa kirjaimella p ja sointuu killua-verbin jonkun imperatiivin kanssa ja toisen osan muodostaa sana kateus. Mutta jääköön nyt tässä sanomatta.)

Monetkaan meistä eivät valittele sitä, että nämä mustat urhot ovat geeniperimänsä vuoksi maailman nopeimpia miehiä. Heillä on enemmän nopeita lihassoluja, ehkä siksi, että afrikkalaisten lajinsäilymisstrategiana on ollut juosta pakoon saalistavia kissaeläimiä, jotka ovat lyhyillä matkoilla kovin nopeita. Meillä poronpurijoiden jälkeläisillä taas on enemmän hitaita lihassoluja, koska esi-isät jutasivat pitkiä matkoja lumihangissa porojensa lihan perässä ja siirsivät sitkeyttä jälkeläisilleen geeniensä välityksellä.

Mutta tästä me valkoiset miehet emme ole kovin otettuja. Sen sijaan jokaisella ohutjäsenisellä miehenpuolella käy mielessä se, kuinka komeaa olisi astua vaikkapa Marskin baarin testosteroni-näyttämölle kello yksi yöllä ja näyttää siltä kuin nämä musta puolijumalat näyttävät nopeine lihassoluineen.

Kilpailu seksistä on kovaa jopa sivistyksellä silattujen miesten kesken, ja aiheuttaa tappeluita, puukotuksia ja muuta toistensa klohmimista.

Mikään ei kaivele miestä sen enempää, kuin toiselle miehelle lankeava seksionni. Ei mikään, paitsi se, että toisella on tai hänellä oletetaan olevan suuremmat miehiset seksityökalut, mukaan lukien pään sisällä hyrräävä harmaa aivomassa.

Luen The Independent-lehteä lähes päivittäin. Ja hyvä lehti se onkin, saa useimpina aamuina veren kiertämään mukavan kiihkeästi joko tyytyväisen hyrinän tai kiukkuisen korinan säestyksellä.

Tiistaiaamuna The Independent kertoi etusivullaan DNA:n salaisuuksien paljastajasta nimeltä James Watson, joka on tullut Amerikasta Englantiin luennoimaan DNA:sta, sen keksimisestä ja siitä saadusta Nobelin lääketieteen palkinnosta, ja buffaamaan juuri ilmestynyttä kirjaansa nimeltä Avoid Boring People; Lessons from a Life in Science.

Arvoisa Lukija saattaa vankan elämänkokemuksensa turvin olla vakaasti sitä mieltä, että tiedemiesten välttäminen pitää saman tien huolen pitkäveteisten ihmisten kohtaamisongelmasta. Ja Lukija saattaa olla tässä arviossaan melko oikeassa.

Watsonin ensimmäisen luennon piti olla tänä iltana Lontoon tiedemuseossa, mutta museo peruutti täyteen buukatun luennon häthätään eilen illalla vedoten rasismin vastaisiin mielipiteisiinsä, joiden arvelevat olevan ristiriidassa tohtori Watsonin mielipiteiden kanssa. Tiedemuseo siis sensuroi DNA-tohtoria väittäen tämän olevan rasistin.

Nimittäin viime viikonvaihteen Sunday Times julkaisi haastatteluartikkelin professori Watsonista (The elementary DNA of Dr Watson) ja tiistainen The Independent –lehti artikkelin otsikkolla Fury at DNA pioneer's theory: Africans are less intelligent than Westerners, ja niiden molempien.mukaan Dr. Watson sanoo mustasta rodusta mm. näin:

“…all our social policies are based on the fact that their (siis mustien “rotuna”) intelligence is the same as ours – whereas all the testing says not really…”

Wikipedia, tuo laiskojen lastunikkareiden ehtymätön aarreaitta, pitää sisällään mm. sivun, jonka otsikko on ”Race and Intelligence”. Parantumattomana laiskurina hypähdin tietysti sinne luettuani The Independent’iä. Ja siellä tapahtui kummia.

Ensimmäisellä lukukerralla sivulla oli viitenumero 28, joka viittasi tuohon Sunday Times’in artikkeliin. Toisella lukukerralla se oli salaperäisesti hävinnyt. Kolmannella kerralla viite oli pantu takaisin. Ja lopulta viimeisellä lukukerralla se oli taas hävinnyt kuin taikauskosta. Wikipedia varottaa sivun yläreunassa lukijoitaan ilmoittamalla, että ” The neutrality of this article is disputed. Please see the discussion on the talk page. Please do not remove this message until the dispute is resolved.”

Lievää vahingoniloa tuntien totesin siellä myös viittauksen (numero 50) Tatu Matinisä Vanhasen älykkääseen julkaisuun nimeltään IQ and the wealth of nations ja viitteen (numero 27) kirjaa koskevaan Helsingin Sanomien kansainvälisen sivun artikkeliin ”Comments in interview could bring charges of inciting racism against PM Vanhanen's father”. Kirjassa esitettiin arvelu, että Afrikan ja Euroopan materiaalisen hyvinvoinnin erot voidaan selittää afrikkalaisten alemmalla keskimääräisellä älykkyydellä. Arvoisa Lukija ymmärtänee, että yllä mainittu vahingonilo liittyy lastussa aikaisemmin mainittuun miesten väliseen seksikateuteen ja kohdistuu pääministeri Vanhasen näennäisesti ehtymättömään onneen naismaailmassa.

Mutta onhan tällä älykkyys ja geenit -asialla moraalisia puoliakin.

Mikä on tiedemiesten oikeus tutkia ihmisten genomia ja julkistaa tutkimustensa tuloksia? Onko oikein, että tiedämme olevamme geneettisesti erilaisia? Mitä on rasismi?

Tämän aamuisessa The Independent-lehdessä tohtori Watson julkaisee oman puheenvuoronsa asiassa (James Watson: To question genetic intelligence is not racism). Siinä hän sanoo mm. näin:

…
I have always fiercely defended the position that we should base our view of the world on the state of our knowledge, on fact, and not on what we would like it to be. This is why genetics is so important… we shall also be able to understand how genes influence intellectual capacities… In some cases, how these genes function may help us to understand variations in IQ, or why some people excel at poetry but are terrible at mathematics… We do not yet adequately understand the way in which the different environments in the world have selected over time the genes which determine our capacity to do different things. The overwhelming desire of society today is to assume that equal powers of reason are a universal heritage of humanity. It may well be. But simply wanting this to be the case is not enough. This is not science…

Suomeksi jotenkin että:

…Olen aina tiukasti puolustanut sitä kantaa, että meidän tulisi perustaa näkemyksemme maailmasta tietoon, tosiasioihin, eikä siihen miten haluaisimme asioiden olevan. Siksi genetiikka on niin tärkeää…me opimme ymmärtämään kuinka geenit vaikuttavat älykkyyteen…Joissakin tapauksessa geenien funktio voi auttaa meitä ymmärtämään älykkyysosamäärien eroja, tai sitä, miksi jotkut ihmiset ovat hyviä runoilijoita mutta surkeita matemaatikkoja…Me emme ymmrrä vielä riittävästi miten erilaiset ympäristöt ovat vaikuttaneet aikojen kuluessa niiden geenien valintaan, jotka vaikuttavat kykyymme tehdä erilaisia asioita. Nykyisin meidän ihmisyhteisömme ylivoimaisena haluna on olettaa, että ihmisten universaali perintönä on samanlainen päättelykyky. Näin saattaa ollakin. Mutta tämän pelkkä haluaminen ei ole kylliksi. Se ei ole tiedettä…

Tohtori Watson on BBC:n uutisten mukaan tänään erotettu toistaiseksi 50 vuotta johtamastaan tutkimuskeskuksesta (Lab suspends DNA pioneer Watson). Tosin jo 79-vuotiaana hän on tuskin asiasta kovin otettu.

Jostakin syystä kukaan ei ole niin nokonuuka tai nosta melua, jos joku väittää, että alussa mainitut, mustat sadanmetrin juoksijat ovat geneettisesti ohjelmoituja olemaan valkoisia satasen pyrähtäjiä nopeampia. Harvoin tosin on puhetta heidän älykkyydestään. Mistäköhän sekin omalaatuisuus johtuu!

Omalta osaltani voin sanoa, että haluan ehdottomasti tietää olenko tyhmä geeniperimäni vuoksi vai kasvatuksen vaikutuksesta (tosin, onnekkaasti, molemmissa tapauksessa voin syyttää vanhempiani). Uskon, että monet muut ajattelevat tästä samalla tavalla. Toisaalta en ole erityisen halukas tietämään, jos seksionneni on ennalta ohjelmoitu kovin vajavaiseksi, vaikka salaa epäilen näin olevankin. Tietämättömässä toivossa on siinä suhteessa parempi elää, eikä yrittänyttä laiteta (mitä se sitten tarkoittaakin).

Afrikan suhteen tiedämme jo nyt, että avustusrahan jakaminen sinne ei auta huolimatta rokkarifilosofien kuten Bono ja Geldoff aktivismista. On valittava joku muu strategia tai jättettävä koko maanosa rauhaan. Rauhaanjättäminen ei globaalissa maailmassa ole mahdollista, joten strategiaa on jotenkin muutettava.

Siitä, onko geeneillä tämän asian kanssa mitään tekemistä, en tosin osaa ajatella sitä enkä tätä.

Mutta, niin kuin lähes jokaisessa mutkikkaassa asiassa, vastaus on tieteen tuloksissa, joita saa kai aikaiseksi vain tutkimalla asiaa. Ja vastauksen haluan tietää oikein kovasti.

P.S. James Watson on ensimmäinen ihminen, jonka koko genoomi on selvitetty. Tämän voi lukea vaikkapa The Independet'in artikkelista Gene structure: It's life, Jim.

Mistäs tulet, kustas tulet?

Kuva: Pähkinäsaaren rauhan raja poikki Suomenniemen

Luin Yliopisto-lehdestä 1/2007 jonkun irlantilaisen, Renvall-instituutissa vierailevan lehtorin, nimeltä Gavan Titley (suvun entinen nimi O’Titley, "O'-"osuus oli jonkun esi-isän toimesta "myyty" englantilaisille valloittajille) pakinaa Lähellä mutta niin kaukana, jonka viimeiset lauseet kuuluivat näin:

…”Isänmaallisuuden ilmaukset muuntuvat siirtyessään toisaalle, ja siirtyessään ne väistämättä aktivoivat magneettikentän, joka samaan aikaan hylkii ja vetää puoleensa. Se ei miksikään muutu, vaikka ihmiset kuinka vakuuttaisivat thai-suupalojen ääressä, miten homogeeninen maa Suomi on”.

Lauseethan ovat lähes käsittämättömiä, niin että niiden ei pitäisi edes satunnaiselle suomalaiselle patriootille aiheuttaa ärtymyksen häivääkään.

En tiedä, miksi tuosta piti vetäistä kevyet herneet nenäänsä, tosin lehtori Titley oli sitä ennen kertonut siitä, miten heikosti suomalaiset olivat jossakin joulujuhlassa Irlannissa osanneet puhua tunteistaan olla suomalaisia. No, totuushan on, että verrattuna yltiönationalistisiin irlantilaisiin, meillä suomalaisilla nationalismi on paremmin pullotettua, ja korkki pysyy yleensä tiiviisti kiinni.

Mikä onkin ihan oikein, muuten me olisimme tehneet samaa kuin Irlannin tasavallan irlantilaiset ja Brittien Ulsterin irlantilaiset, joiden nationalistinäkemykset ovat yltiöpäisen raivokkaita, mutta toisilleen täysin vastakkaisia. Toisen osapuolen tunteita ei suostuta hyväksymään mistään hinnasta, mieluummin näitä toisia on vaikka tapettu, ja ohrapeltojen tähkät ovat heiluneet muustakin kuin tuulesta; vähän niin kuin Kansallisteatterin verhot Tšehovin Kolmen sisaren jumalointitaputusten tuulenpyörteissä. Kansallisen Kolmen sisaren yleisöllä ja kansallismielisillä irlantilaisilla yltiöpäillä on sikälikin yhteistä, että molemmat ryhmät ovat nähneet saman näytelmän monia kertoja, ja katselleet itseään näytelmän peilistä, ja jokaisella ”esityskerralla” kurkkuun nousevat samat tunteet, jotka puretaan samalla lailla. Da capo, da capo…!

Suomalaisille tällainen yltiönationalismi on tietysti vähintäänkin outoa.

Vaikka voisi tietysti olla toisinkin. Onhan Suomessakin vanhat jäänteet kolonialismin vaikutuksesta: omistava, 20-perheinen yläluokka on vieläkin paljolti ruotsalainen, mutta suomalaisena sitä ajattelee, että no olkoon, pirut, minkäs kohtalolle mahtaa!

Mutta silti kai useimmilla suomalaisilla on jatkuvasti, päivittäin, tunti tunnilta ahdistavana polttona kansallismieltä painamassa kysymys: kusta tänne on tultu?

Suomalaisten geenejä on tutkittu sillä silmällä ulkomaistenkin toimesta, mm. italialaissyntyinen Stanfordin proffa (emeritus, active???) Luigi Cavalli-Sforza on laskenut sitä, kuinka paljon suomalaisten geenit (noin 50 markkerilla mitattuna) eroavat "eurooppalaisten" keskimääräisistä geeneistä. Tuo keskimääräinen "eurooppalainen" on lähes "spot-on" belgialainen, hollantilainen tai saksalainen, kaikki tietysti germaanien jälkeläisiä, jotka lisäksi hakkasivat roomalaisjoukot jossakin Teutoburgien metsässä vuonna 8 ja estivät näin antiikin sivistävän vaikutuksen leviämästä germaanimetsiin liian aikaisessa vaiheessa. Me suomalaiset olimme silloinkin piilossa germaaien selän takana rauhallisissa pohjoismaisissa ja pohjoisvenäläisissä ikimetsissä yltäkylläisten kalastusvesien ja metsästysmaiden keskellä luistavine lylyinemme, karhunnahkapohjaisine kalhuinemme ja viehättävine rantasaunoinemme, joissa ei kai vielä silloin ollut punamullanpunaisia seiniä valkoisin kulmalaudoin, vaikka muuten varmaan olivat silmälle kevyenkauniita.

Joka tapauksessa Cavalli-Sforza totesi, (huom. tuo linkki vie suomalaiselle jumalasuomi-saitille, jossa on turhanpäiväisiä popup-mainoksia katsojan kiusana) että suomalaiset eivät ole kovinkaan kauaksi eronneet geeneiltään parhaista eurooppalaisista, mutta kuka nyt itallialaisten tietoihin luottaisi.

Onneksi suomalaiset itse, joihin tietysti voi luottaa kuin vuoreen, ovat kaivelleet geenikasaamme ja katselleet sitä myös alueellisten eli heimo-geenierojen löytämiseksi. Ehkä useimmilla meistä – ja geenitutkijoistakin kenties – on salaisena ajatuksena, että geenit todistaisivat meidät yhtenä homogeenisenä ryhmänä eurooppalaisiksi eikä aasialaisiksi huolimatta siitä, mitä jotkut indoeurooppalaisten kielten tutkijat, ruotsalaiset kolonialistit ja saamelaisaktivistit asiasta sanovat.

Minulla on ruotsalaisia ystäviä, joiden kanssa tulee usein puhuttua kielistä ja etnologiasta. Kunnon salavihaisen suomalaisen tavoin tietysti haluan puhua näiden kanssa vain englantia, erityisesti kuullakseni heidän sanovan seuraavan lauseen:

Jumping Jack just judged Joyful John to be a gypping jerk.

Tätä kuulee kuitenkin valitettavan harvoin. No, jääköön suomalaisen ylemmyyden tunne tällä erää tähän.

Sen sijaan voin kertoa, että yhden entisen jäntevän tennispartnerini (hävisin aina), malmöläisen Bo H’n suku on hänen omien sanojensa mukaan äidinäidin kautta jotakin epämääräistä sukua suomalaisille Armfelteille. Bo H. on naimisissa natsien jaloista Ruotsiin pelastuneen itävallanjuutalaisen taiteilijan kanssa, jolla on, iästään huolimatta, runsas, pitkä ja kauniinkiiltävä tukka melkein kuin joogan opettajalla, vaikka ei joogasta mitään tiedäkään. Sen lisäksi hän väittää, että korkeista (korkeistA! KORKEISTA!!!) poskipäistäni näkyy selvästi, että suomalaiset ovat mongolien sukua. Minä en itse tätä näe, ja mielestäni omat poskipääni ovat yhtä plastisen litteät kuin tämän taiteilijan itsensä, nenänikin on yhtä suuri, vaikka ei olekaan niin kyömyinen.

Mutta sen verran asia aina kiusaa, että geeniperimästä on enemmän ja enemmän kiinnostunut ja tilaisuuden tullen yrittää lueskella, mitä tutkijat asioista sanovat.

Olen viimeaikoina tavaillut suomalaisen tutkijaryhmän (Tuuli Lappalainen, Satu Koivumaki, Elina Salmela, Kirsi Huoponen, Pertti Sistonen, Marja-Liisa Savontaus, ja Päivi Lahermo) Science Direct –saitilla julkaisemaa paperia, kirjoitettu vuonna 2005, julkaistu vuosi sitten, nimeltä Regional differences among the Finns: A Y-chromosomal perspective (Helsingin ja Turun yliopistojen yhteistyötä), joka on nähtävissä täällä pdf-muotoisena. Sitä on myös melko myönteisesti kommentoitu joidenkin geenitutkijoiden blogeilla; mm. täällä ja täällä.

Huolimatta siitä, että Suomen kansan geneettinen perimä on aikaisemmin oletettu jyrkän homogeeniseksi, osoittautuukin, että olemme paremminkin heteroita, ja meitä suomalaisia on selkeästi kahta erilaista ryhmää: länsisuomalaiset ja itäsuomalaiset.

Tämä saattaa tulla yllättävänä shokkina Arvoisalle Lukijalle. Siihen on kuitenkin uskottava, koska geenit näin kertovat.

Lisäksi, mikä ei voi olla sattumanvarainen tila, tämä geeniraja kulkee suomen poikki vinosti jostakin Lappeenrannan tienoilta Oulun eteläpuolelle Oulaisten seudulle tai sinne päin. Arvoisa Valistunut Lukija tietysti yhdistää tämän viivan heti vuoteen 1323 ja Pähkinäsaaren rauhaan. (Muuten tuo vuosiluku taitaa olla suomalaisilla yhtä hyvin mielessä kuin 1066 tai 1666 englantilaisille: ensimmäisenä William Valloittaja voitti Englannin aikaisemmat saksilaiset maahantunkeutujat Hastingsin taistelussa ja toisena tapahtui Lontoon suurpalo.

Kuva: Pähkinäsaari Neva-joen niskassa Laatokan reunalla

Pähkinäsaaren (inkeriksi Lyyssinä) Pähkinälinnassa solmitussa rauhassa Novgorodin (eli karjalaisittain Uusilinnan) ”kauppatasavallan” (sekä Moskovan ja Vladimirin) ruhtinas Juri Danilovitš ja ruotsalaisten kuningas Maunu Eerikinpoika (vain 7 vuotias tehdessään tämän suomalaisia silmäänkusseen rauhansopimuksen) sopivat Ruotsin itärajasta, joka kulki Kannaksen Siestarjoesta Rautalammin kautta Pohjanmaalle Pattijokeen.

Ja tämä Jurin ja Maunun sopima raja siis vaikuttaa vielä nykyisessä atomiajassa elävien suomalaismiesten munaskuissa kiikkuvien siittiöiden jakautumiseen kahteen toisistaan selvästi erilaiseen geeniryhmään. Sensijaan naisten epäillään kuuluvan homogeenisesti samaan länsieurooppalaiseen tyttökatraaseen joten tässä lastussa ei heistä tarvitse sen enempää kirjoitella.

Länsisuomalaissen miehen tunnistaa erityisesti vallitsevasta haploryhmä I1a:sta ja itäsuomalaiset puolestaan haploryhmästä nimeltä N3.

Mielenkiintoiseksi on, että länsisuomalainen pysyvä asutus on argeologian langettamassa valossa Suomenniemen vanhinta pysyvää asutusta. Itä-Suomen pysyvä asutus on jonkin verran nuorempaa perua. Itäsuomalaiset asuivat selvästi erilaisissa olosuhteissa myös: länsisuomalaisilla oli enemmän kylämäistä asutusta, itäsuomalaisilla pysyvät talot olivat suurempia ja rakennettu avarakatseisen komeiden kukkuloiden päälle tai viehättävien järvien rannoille.

Toinen mielenkiintoinen tähän liittyvä seikka on sukunimien historia. Itäsuomalaisilla on ”aina” ollut oma sukuun liittyvä nimensä: sellaiset nimet kuin Karhunen, Kääriäinen, Kärkkäinen, Kauppinen jne. ovat vanhoja nimiä ja esiintyvät jo ensimmäisissä kirjallisissa lähteissä, kuten oikeudenkäyntipöytäkirjoissa. (Oma ensimmäinen tunnistettava isänpuolen esi-isäni on vuodelta 1505 ja kiusalliselta etunimeltään Juntti.) Sen sijaan länsisuomalaiset olivat usein ilman suvun nimeä ja kulkivat jonkun – yleensä isänsä, jos sellainen oli tiedossa – poikina tai tyttärinä skandinaaviseen tapaan.

Ilmiselvästi ruotsalaisten kuninkaat katselivat Östermarkiaan asutuksen jakautumisen mukaan.

Näin ollen Ruotsin itärajan ensimmäiseksi määrittänyt rauhansopimus Pähkinäsaaressa ei piirtynyt sattumalta siihen kohtaa kuin piirtyi. Ruotsin hallitseva luokka tunsi ehkä läheistä yhteenkuuluvuutta varsinaisiin ja pohjalaisiin suomalaisiin, itäsuomalaiset ajateltiin muukalaisiksi, eiväthän he edes puhuneet ruotsia niin kuin kunnon suomalaiset rannikkoalueilla ja sen läheisyydessä.

Valittaen on myös pääteltävä, että Suomenniemen ensimmäinen pysyvät jäljet jättänyt asuttamien tapahtui etelästä ja lännestä. Myöhemmin tänne eksyneet N3-haploryhmää lisää levittelevät itäjuntit puolestaan tulivat kaakosta.

Tässä lastussa lueskeltu tutkimus ei pysty sanomaan mitään geenisukulaisuudesta nykysuomalaisten ja suomalaisugrilaisten itäisten ryhmien välillä. Syynä on yksinkertaisesti se, että niistä itäisistä ryhmistä ei ole geneettistä tietoa saatavilla. Saattaa olla, että sitä ei edes tule koskaan saataville, koska Venäjän populaatio on sekoittunut niin paljon, että puhtaasti suomalaisugrilaisia ryhmiä ei enää ole Venäjänmaalta löydettävissä.

Tämän tutkimuksen tehnyt tutkijaryhmä näyttää kannattavan Suomen asuttamisessa jatkuvan pienen lisäasutuksen mallia ja katsovat joukkomuuttojen – kansainvaellusten – olevan pois laskuista.

Eli malli saattaisi olla semmoinen, että aluksi tänne eksyi, heti jääkauden päättyessä, vähäinen joukko saaliseläinten perässä vaeltelevaa alku-ugrilaista N3-porukkaa (heitä kutsuttiin myöhemmin lappalaisiksi, huom! ei saamelaisia, joita jo asui Jäämeren rannalla).

Sitten tuli lisää samoja geenejä kantavia ihmisiä, uudemman kampakeraamisen kulttuurin suomalaisugrilaista porukkaa – isommalla joukolla, metsästäjiä ja kalastajia, miehiä, pussit pullollaan haploryhmän N3 siittiöitä, ja naisia – jostakin etelän suunnalta. Samaa geeniryhmää kaikki kuin aikaisemmin tänne tulleet.

Uudisasukkaat levisivät koko maahan ja erityisesti naiset päättivät jäädä niille sijoilleen. Silloiset suomalaisyhteisöt saattoivat olla matriarkaalisia ja miehiä naitiin sukuihin tarvittavalla kiihkeydellä. Ylijäämämiehet saivat painua johonkin muualle norkoilemaan ja päätyivät hiljalleen vielä pohjoisemmaksi, ehkä Lapin perukoille, saamelaiskotien kynnyksille saakka.

Lounais-Suomessa ja Pohjanmaan rannikkoalueella vielä vähän Vaasasta pohjoiseenkin jöröt ugrilaismiehet korvattiin hiljalleen sujuvakäytöksisillä ruotsalais- ja virolaismiehillä (nämä leimat eivät tietysti vielä olleet käytössä, he olivat vain miehiä, joiden pusseissa lellui pääasiassa haploryhmän I1a -siemeniä) alkaen muutama tuhat vuotta sitten. Suomeen tunkeutuminen johtui ehkä siitä, että he joutuivat siirtymään omilta asuinsijoiltaan Itämeren rannoilla pois etelästä tunkeutuvien kiukkuisten indoeurooppalaisten germaani-maanviljelijöiden tieltä.

Itäsuomalaiset saivat lisämiehitystä pieninä joukkoina, ehkä jopa yksitellen, jostakin Laatokan takaa ja etelämpääkin. He olivat kuulleet kauniista, mukavaluonteisista ja siistinoloisista suomalaisnaisista järvenranta-asuntoineen ja makealöylyisine saunoineen, ja päättäneet, että näiden vierellä olisi hyvä köllötellä pitempäänkin. Miesten veljet ja serkut kuulivat myös huhuja näistä ihanista naisista ja päättivät seurata sukulaistensa perässä. Jotkut pelokkaammat toivat tullessaan jopa kiukkuisia karjalaisakkojaan ja ihania inkerikkoja, joita eivät saaneet tai malttaneet jättää aikaisemmille asuinsijoille tai halusivat muuten pysyä naistavaran suhteen omavaraisena.

Ja lopulta meitä on tullut tänne tarpeeksi saakka niin, että olemme voineet perustaa jopa suurempia kaupunkeja – kuten Lieksa ja Kajaani – pienistä kyläpahasista puhumattakaan – sellaisista kuin Tohmajärvi, josta esimerkiksi iki-ihana karjalaisneito Katri-Helena on alun pitäen lähtöisin.

Ja myöhemmin mutta vähäisemmässä määrin samanlaista liikettä on tapahtunut I1a- ja muitakin germaanigeenejä mukanaan tuovien lisämiesten toimesta. On lounaasta saattanut tulla jopa tanskalaisiakin ja teutoniritarikunnan aikaan rohkeita ritareita jopa Preussista saakka.

Pienenä ihmeenä voidaan pitää sitä, että indoeurooppalaisten (eli arjalaisten) germaanien ja slaavien paine ei ole kokonaan tuhonnut suomalaiskielistä kulttuuria Karjalassa, Virossa ja Suomessa. Ehkä suuret salot, metsästys- ja kalastuskulttuurin säilyminen ja huonot mahdollisuudet maanviljelykseen ja karjanhoitoon (sikojenkasvatusta lukuunottamatta) ovat olleet alkuperäisasutuksen turvana.

Oli miten oli, täällä ollaan kuin lintukodossa Euroopan Unionin peräkylissä, ja saatetaan säilyä vielä monien seuraavien sukupolvienkin ajan, elleivät kuumuutta pakoon pohjoisemmaksi tunkevat uudet indoeurooppalaislaumat pääse sotkemaan asioita täälläkin.

Tosin onhan täällä vielä paljon tilaa, Euroopan harvaanasutuimmassa maassa, vaikka väki ei olekaan niin homogeenista kuin aluksi luulin.

Ihmisen uudelleenluominen – human re-design ja designer-vauvat

Strasbourg kehuu hyvien elsassilaisten viinien lietsomalla ranskalaisella paatoksella olevansa Euroopan pääkaupunki, ja tavallaan olisikin, ellei otettaisi huomioon sitä kiusallista tosiasiaa, että Bryssel on Euroopan pääkaupunki. Strasbourgissa on kuitenkin Euroopan parlamentin toinen koti, moderni lasista ja teräksestä koottu talorumilus, jonka arkkitehti pitäisi vetää hirteen miehisistä killuttimistaan, jos on mies. Jos taas on nainen niin olkoon.

Parlamenttitalon Ill-joen puoleisella seinällä on muun propagandahömpän lisäksi kaikilla Unionin kielillä mainos Euroopan jo syntyessään kuolleesta perustuslaista, jonka viimeisin hyväksyjä on Suomen kansa, tosin suurelta osalta tietämättään, hehän, siis kansa, eivät ole saaneet sananvaltaa tämän pikkuasian – kansallisen itsenäisyytensä menettämisen – hyväksymisessä. Eduskunta päätti asiasta kansansa puolesta, joka tietysti jollakin salakavalalla edustuksellisen demokratian tasolla on ihan oikein.

Suomalaisia meppejä ei sattunut silmään. Jos olisi sattunut, olisin kysynyt heidän kantaansa ihmisen uudelleen luomisesta, joka on tulossa aina vain ajankohtaisemmaksi, mitä pidemmälle tiede edistyy. Mutta yhtään heistä en siis Strasbourgissa tavannut – en meppejä enkä edes eurooppalaisia tiedemiehiä.

Sen sijaan asuin kaupungin ulkopuolella, Epfig’issä, samassa ”villassa” yhden Stanford’in yliopiston johtavan biologian proffan, nimeltään Marcus, ja yhden New Yorkin yliopiston lakiproffan, nimeltään Mikah, kanssa. Ja kävin kiivaan, useita päiviä, öitä ja Chivas Regal –viskejä (itse olen enemmän yhden-maltaan ystäviä, vaikka en mihinkään viskilasiin malta millään sylkeä) kestäneen keskustelun tieteen ihmisiä jalostavasta vaikutuksesta, tiedemiesten moraalista ja vapaiden tieteiden tutkimusohjelmien laillisuudesta, joista juuri en sattumoisin tiedäkään mitään.

Ja kuinka ollakaan, kotiin Brysseliin palattuani näin maanantain The Independent –sanomalehden artikkelin samasta aiheesta (lehti kirjoittaa siitä vielä tänäänkin) ja New Scientist on kirjoittanut samasta asiasta usein mm. jo 30.4.2006. Nimittäin Englannissa on aloitettu kaikkien sikiöiden (niin kuin me kutsumme äitinsä masussa vielä tyytyväisenä loikoilevaa vauvaa) geneettinen seulonta perinnöllisten sairauksien varalta, jos vanhemmat niin haluavat.

Mutta ennen kuin kirjoitan tästä enempää, puhun 64-vuotiaista miehistä, vaikka itse olenkin merkittävästi tätä nuorempi.

Arvoisa Lukija tietysti juhlisti viikonvaihdetta laulamalla Paul McCartney’n kunniaksi Beatles-rallia, jonka nimi on kai When I’m sixty four. Ehkä omaksi yllätyksekseen Beatle-Paul ei olekaan kalju eikä vietä aikaansa puutarhatöissä niin kuin ennusti laulussaan neljä vuosikymmentä sitten – 24-vuotiaana. Sen sijaan hän on kiivaassa avioerotaistelussa yksijalkaisesta vaimostaan, joka on entinen soft-porn-malli ja ties mitä muuta. Mutta se ei kuulu tämän jutun piiriin, koska jalan menetys tapahtui yhteentörmäyksessä moottoripyöräpoliisin kanssa eikä geneettisen sairauden vuoksi.

Toinen 64-vuotias, josta haluan nimenomaan tässä puhua, ei myöskään tee puutarhatöitä, ei soita bassokitaraa väärin päin, eikä ole edes kalju.

Sen sijaan hän istuu pyörätuolissa perinnöllisen lihassairauden vuoksi liikunta- ja puhekyvyttömänä ja kommunikoi ajatuksiaan puhekykyisen tietokoneensa välityksellä. Itseni kaltainen, vapaastitulkiten, keski-ikäinen ja vielä hyvin aktiivinen (sanoisin myös mielelläni ”viriili”, mutta se saattaa olla liian kaukana valheen rajan väärällä puolella) mies kuvittelee helposti, että tämän viimemainitun 64-vuotiaan elämä ei ole elämisen arvoista. Mutta samanaikaisesti tunnen häntä kohtaan suurta kateutta, joka on itse asiassa vielä suurempaa kuin kateus, jota tunnen McCartneyn elämästä, vaikka olenkin itse onnellisessa avioliitossa.

Arvoisa Lukija on tietysti jo arvannut, että pyörätuolimies on Stephen Hawking, kosmoslogisti, fyysikko ja muutenkin harvinainen ihmisälyn jättiläinen.

Sen lisäksi hän sairastaa perinnöllistä motoneuroni (MND)-sairautta, joka on sitonut hänet pyörätuoliinsa suurimmaksi osaksi elämäänsä ja lopulta vienyt jopa puhekyvyn. Silti häneltä on juuri ilmestynyt uusi kirja nimeltään The Briefer History of Time, joka selittää vähempiälyisille miten universumi tikittää ja muutakin mielenkiintoista. Suomellahan on myös vastaavanlainen, ainakin ulkomuodollisesti jossakin määrin rajoitteinen ”hullun tiedemiehen” malli, joka on julkaissut kaikenkattavan selityksen maailmankaikkeudelle ja on jopa saanut siitä tieto-Finlandia-palkinnon vaivojensa palkkana.

Tämän lastun kannalta merkittävää on se, että MND-sairauksiakin voidaan seuloa geneettisillä tutkimuksilla siinä toivossa, että vanhemmat päättäisivät annetaanko raskauden jatkua vai lopetetaanko raskaus kesken (eli lopetetaan sikiön jo alkanut ihmiselämä). Huonolla (tai hyvällä !) onnella sikiö-Stephen’in vanhemmat olisivat voineet lopettaa jälkeläisensä elämän. Tosin Stephenillä on nyt kolme lasta ja yksi lapsenlapsi, jotka eivät ehkä mielihyvin näkisi Stepheniä puuttumassa esi-isiensä ketjusta. Eivätkä tietysti näkisikään, koska heitä ei olisi edes olemassa, mikä on tietysti vain keskeislyyrinen ongelma, joka esiintyisi vain heidän omassa olemattomassa napareiässään (käyttääkseni Jouni Tossavaisen runollista kieltä täysin asiayhteydestään irrotettuna).

Tämä kysymys on tietysti moraalikysymyksistä suurimpia. Kenenkään "tavallisen" vanhemman ei liene helppoa päättää lapsensa – edes sikiöasteella olevan – tappamisesta, vaikka toisena vaihtoehtona onkin mahdollisuus sille, että lapsen elämä tulisi olemaan kovempaa kuin elämä ihmisenä yleensä on.

Tällä asialla, niin kuin moraalikysymyksillä aina, on tietysti toinenkin puolensa. Geneettinen seulonta antaa mahdollisuuden monenlaisten vikojen ja ”vikojen” seulontaan ja syntyvän lapsen valintaan. Jos ja kun tämä mahdollisuus on olemassa, sitä tullaan myös käyttämään. Abortin teon piti olla äärimmäinen ratkaisu silloin, kun abortin sallivasta lainsäädännöstä väiteltiin (jos väiteltiin) eduskunnassa. Nyt siitä on tullut yksi ehkäisyn muoto niille vanhemmille, jotka ovat liian pölvästejä käyttämään kondomeja tai pillereitä ja jotka näin tulevat ”vahingossa” raskaaksi ja mieluummin surmaavat sikiönsä kuin huonontavat elintasoaan.

Mutta elintasoabortit ovat toisen luokan moraalinen kysymys, vaikka olisi kuinka epämiellyttävä ajatuksena, ihmisen evoluution rinnalla.

Genetiikka sallii tietysti paljon enemmän kuin vain parikohtaisen elintason säilyttämisen. Pidämmekö samettisilmistä enemmän kuin vedenharmaista suomalaissilmistä, entä pyylevyydestä vähemmän kuin solakkuudesta, tai tenniksenpeluutaidosta enemmän kuin matemaattisesta lahjakkuudesta. Teoriassa kaikki valinta on mahdollista ainakin siinä vaiheessa, kun ymmärrämme geneettistä koodiamme enemmän. Ja näin Jumalan ei enää tarvitse heittää meidän puolestamme noppaa, teemme sen ihan itse koko ihmislajin tulevaisuuden kannalta.

Ja sana enemmän on tuossa ylåäpuolella erityisen merkityksellinen. Geenithän eivät vaikuttane vain yhden ominaisuuden syntymiseen (geenejä on ihmisellä vain joku 30,000-100,000 tai sitä luokkaa) vaan geenien yhdistelmät vaikuttavat toistaiseksi arvaamattomalla tavalla. Tosin tiedemiesten mukaan on löydetty yli 4000 yhden geenin aiheuttamaa poikkeamaa ”normaalista”, ja näiden geenien tarkka paikka on pystytty määrittämään johonkin ihmisen 23 kromosomista.

Ihmiset ovat tietysti jo kauan osanneet käyttää syntyvyyden säännöstelyä hyväkseen. Pilleri keksittiin juuri sopivasti 60-luvulle tultaessa, joten ajan muu vapautuminen johti myös sukupuolimoraalin vapautumiseen, joka puolestaan johti räjähdysmäiseen sukupuolitautien lisääntymiseen. Glamydia tai ainakin sen pelko ei liene täysin tuntematon asia Arvoisille Lukijoillekaan, vaikka ovatkin tietysti muuten moraaliltaan erityisen esimerkillistä joukkoa.

Muistamme myös, että Kiinan ehdoton ja tehokkaaksi osoittautunut syntyvyydensäännöstely on johtanut nuorempien sukupolvien sukupuolijakautuman muuttumiseen yhteiskunnan kannalta katsottuna epätoivotulla tavalla. Kiinalaisvanhemmat haluavat mieluummin poikia kuin tyttöjä lapsikseen ja tyttösikiöitä on lopetettu sankoin joukoin laittomilla aborteilla ja syntyneitä tyttöjä on surmattu, jotta saataisiin lupa uuteen raskauteen, jossa syntyisi poikalapsi. Tämä on ainakin oman moraalikäsitykseni kannalta täysin kestämätöntä, vaikka ei uskoisikaan Italian juuri vaalit hävinneen pääministerin, Silvio Berlusconin väitettä, että surmattuja vastasyntyneitä on jauhettu lannoitteeksi Kiinan laihoille riisipelloille.

Ensimmäinen löydetty yhden geenin aiheuttama poikkeama oli Huntingtonin sairaus, jonka geeni paikannettiin jo 1980-luvulla. Mielenkiintoista on, että monet Huntington-sukujen jäsenet ovat kieltäytyneet geeniseulonnasta, koska eivät halua tietää omaa tai lastensa tulevaa kohtaloa. Vaikka ehkä suurin osa meistä ainakin aavistelee, että elämää seuraa välttämättä myös kuolema, sen ajankohdan tietäminen saattaa meistä useimmille olla epätoivotun tarpeetonta liikatietoa.

Tällaista pelko-rajoitetta ei kuitenkaan ole niillä henkilöillä, jotka haluavat designer-vauvan Guccin laukkujensa, Levi-farkkujensa, Churchin kenkiensä ja Davidoff’in perfumiensa jatkeeksi istumaan Volvon suunnittelemaan turvatuoliin bemarinsa takapenkillä.

Niistä Strasbourgin kuumien öiden ja päivien keskusteluista vielä sen verran, että Marcus, vaikka onkin alansa johtavia asiantuntijoita, suhtautuu vielä epäluulolla geenimanipulaatioon, mutta se saattaa olla ikäkysymys, nimittäin hänkin on sattumalta juuri 64-vuotias. Alle neljäkymppinen Mikah taas oli sitä mieltä, että lakimiesten täytyy jotenkin olla mukana vanhempien sikiövaiheen päätöksissä – muuten lakimiesten ansiotaso ei kasvaisi toivotulla tavalla.

Itselläni ei ole asiassa oikein selvää kantaa, paitsi diletanteille yleensä ominainen epäselvä ajatus, että asian moraalissa on jokin tärkeä puoli, josta olisi hyvä jotakin ymmärtää. Mutta eettinen äly tökkii tässäkin asiassa kovin pahasti.