Toimiva demokratia vai Eurooppa

Kuva Independent.ie:ltä, irlantilaiset ääntenlaskijat sekoittamassa eurooppalaista edistystä

Kumpaakin näistä ei voi saada samanaikaisesti, on joko unohdettava toimiva demokratia tai erottava Euroopasta.

Miten demokratian voisi parhaiten määrittää. Ehkä se sisältäisi jotenkin tällaista:

Demokratia on asioita ymmärtämättömän vähemmistön tekemiä päätöksiä välinpitämättömän enemmistön asioista.

Mitä vieraampi vallan keskus, sitä suurempi välinpitämättömyys.

Irlanti on puhunut.

Äänestettyään ensin Euroviisuedustajakseen kalkkunan, irlalantilaiset päättivät äänestää koko Euroopan kohtalosta, joka Unionin merkillisten vanhojen sääntöjen perusteella oli pudonnut irlantilaisten käsiin. Heistä äänestyskoppiin vaivaitui alle 50 %, joista karvan verran yli puolet äänesti Lissabonin sopimuksen kumoon (näin ainakin näyttää tätä naputellessani).

Tämä tapahtui maassa, joka vähän yli kolmessa vuosikymmenessä on muiden eurooppalaisten veronmaksajien rahoilla raahattu väkisin samalle vuosisadalle meidän muiden kanssa ja kustannettu perunoita kaluavasta maatalousyhteiskunnasta teollisuuden ja kaupankäynnin mestariluokkaan. Ja lisäksi Eurooppa on lähettänyt heidän joukkoonsa rauhankyyhkyjä, kuten Harri Holkerin, houkuttelemaan irlantilaisia olemaan tappamatta toisiaan enempää kuin on eurooppalaisen tavoitetason mukaan suotavaa ja kohtuullista.

Puolet Irlannissa äänestäneistä on jotakin 0.5 % eurooppalaisten äänestäjien yhteismäärästä. Eli 0.25 % eurooppalaisäänestäjistä päätti loppujen puolesta, että Lissabonin sopimus ei ole Euroopan asukkaiden kannalta riittävän hyvä asia. Heistä ehkä viisi tai kuusi oli lukenut sopimuksen, kukapa viitsisi tosissaan kahlata läpi 270-sivuista asiakirjaa, joka on kirjoitettu jollakin oudolla kielellä, joka muistuttaa erehdyttävästi englantia.

Toisaalta, voisin yrittää lyödä vetoa, jos olisi rahaa vedonlyöntiin, että juuri Suomen eduskunnassa sopimuksen puolesta äänestäneiden enemmistö ei ollut vaivautunut lukemaan sopimusta, eikä tule lukemaankaan.

Tämä ei ole luottamattomuutta poliitikkoihin ja demokraattiseen parlamenttiin. Päinvastoin. Se osoittaa, että luotan heihin sokeasti, ja luottavaisesti tiedän, että tämä sopimus, niin kuin monet muutkin äänestetyt tärkeät paperit, on jäänyt lukematta. Vain todelliset poliittiset geekit kuten ulkoministeri Stubb ja entinen ulkoministeri Tuomioja ja sen sellaiset, joko innokkaat tai muuten idealistiset poliitikot, viitsivät näitä lukea. Ja joka tapauksessa kansanedustajien äänestyssormea käyttävät poliittiset puolueet, joiden päättäjistä suurin osa on myös jättänyt nämä paperit lukematta, mutta puolueella kuin puolueella on asiasta puoluepoliittinen päätös, jota kaikkien on tietenkin noudatettava.

Mitä pirua demokratia oikein on.

Kaikki maat käyvät määrävälein äänestyskopeissa äänestämässä itselleen edustajat parlamentteihin ympäri Eurooppaa ja sitten heihin ei luoteta. Äänestysprosenteista toki tiedämme, että suuri osa kansalaisista ei ole kiinnostunut yhteisten asioiden hoidosta. He ovat kiinnostuneita tärkeämmistä asioista, kuten julkkisten rakkauselämästä, potkupallotuloksista, ja Linda Lampeniuksen rintakupin koosta. Ja tietysti siitä, että saavat ostettua ruokaa, voivat lentää aurinkorannoille silloin tällöin ja pystyvät vaihtamaan ylihintaisen autonsa uuteen kahden tai mahdollisesti kolmen vuoden välein, eikä satasenttinen litteä tv'kään olisi pahitteeksi.

On kai erityisen typerää olettaa, vaikka olen kyllä kieltämättä näin itsekin monet kerrat olettanut, että 'tavallinen kansalainen' ymmärtäisi politiikasta enempää kuin pääministeri Vanhanen ihmissuhteista.

Parlamentit valitaan ajamaan yhteisiä asioita seuraaviin vaaleihin saakka. Poliitikot tehkööt päätökset äänestäjiensä puolesta, eikös tätä eurooppalaista demokratiaa kutsuta myös edustukselliseksi kansanvallaksi. Tuskin poliitikkojen päätökset ovat paljoakaan huonompia, tai parempia, kuin 'tavallisten kansalaisten', joten vaihtoehtoa ei taida demokratian puitteissa olla. Tietysti on suuri joukko 'tavallisia kansalaisia' (heitä tapaa erityisesti blogeilla, häpeäkseni on sanottava, että tälläkin itseasiassa, ja lehtien yleisönosastoilla), jotka usein olettavat pysytyvänsä hoitamaan asioita paremmin kuin julkkispoliitikot, entiset mallit ja urheilijat. Nämä menkööt ehdolle vaaleihin, jos haluavat demokraattisia päätöksiä tehdä, ja, jos tulevat valituiksi, tehkööt sitten päätöksiä omantuntonsa mukaan meidän tyhmempien puolesta.

Tai toisaalta voimme unissamme vaeltaa ruusunpunaiseen Utopiaan, Uuteen Uljaaseen Eurooppaan, jota toimivan demokratian puutteessa vallitsevat 'asiantuntijat'.

Ja Platonin esimerkin mukaan valtaapitävässä joukossa ei saa olla runoilijoita.

Kevätpäivien kimallusta

Koko viime viikonvaihteen, kun itse olin palelemassa Knokken lähellä Belgian rannikolla, paikassa nimeltä Het Zwin, joka on yksi Euroopan parhaita lintupaikkoja – ei tosin enää tähän aikaan, jopa Liminganlahti saattaa olla parempi – Pariisissa paloivat autot ja muut barrikadit. Ranskalaiset olivat taas marssilla.

Oli vuosi 1968 – 120 vuotta Euroopan hullusta vuodesta 1848, jolloin Pariisissa paloivat kai hevosajoneuvot – ja Pariisissa mellakoi opiskelijoiden ja työläisten demokraattinen ja solidaarinen rintama polttaen autoja, ryöstellen aikansa kuluksi liikkeitä ja rikkoen kaikkea käsiinsä sattuvaa irtainta ja kiinteää omaisuutta. Kiehuen kateuden öljyssä ajattelen kitkeränä (todellista) ystävääni Willem’iä, Wim'iä, joka jossakin vasemman rannan murjussa monisti lentolehtisiä näille 60-luvun toivorikkaille riehujille, vallankumouksentekijöille, ja siinä sivussa yritti päästä niin monien naisten alushousujen sisään kuin oli inhimillisesti ottaen mahdollista. En tiedä kummasta hommasta olen enemmän kateellinen, mutta eipä sillä enää ole järin suurta merkitystä.


Kuva: Jan Hus roviolla

Pariisissa 60-luvulla riehuneessa joukossa johtajana oli Dani Le Rouge, Punainen Dani, sakasalainen Daniel Cohn-Bendit, josta tuli sittemmin kai kirjastonhoitaja tai joku muu virkamies ja vielä myöhemmin vihreä euroedustaja. Vaikka myöhempi homma ei ollut ollenkaan huono tai näkymätön niin Danin 15-minuuttinen julkisuuden auringossa taisi olla ja mennä silloin optimistisella, kauniilla ja kukkien tuoksuisella 60-luvulla. Ja mikäpä siinä, on kai parempi palaa roihuavalla liekillä kuin kyteäkitua hiilloksella. Jan Hus tai Jean d’Arc ynnä muut tulennielemät voisivat ehkä sanoa, ellei uskonnon nimissä riehunut tuli olisi vienyt sanomisvälineitä.

Suomessa on tietysti oma Daniel Cohn Bendit ministerinä – oikein ulkoministerinä – joten meillä poliittinen taistelu kantoi hedelmää – ja ministerinsalkkuja – ainakin joillekin osallistujille. Mikä on tietysti aivan oikein ja kohtuullista.

Tällä kertaa kenestäkään Ranskan mellakoiden osallistujasta ei näytä tulleen julkkista Danny Le Rougen tapaan, tosin onhan tässä vielä aikaa. Blogi johon oli linkki edellisessäkin lastussa on mielenkiintoinen seurattavaksi myös tästä syystä. Tunteet käyvät kuumina molemmin puolin. Dominique de Villepin ehkä menetti perintöprinssin asemansa ensi vuoden presidentin vaaleissa. Hänhän on nyt poliitikko (entinen diplomaatti), jolla on mandaatti vain yhdeltä äänestäjältä: presidenttiltään Jacques Chiracilta.

Mutta jostakin perverssistä syystä johtuen Pariisin riehumiset toivat mieleen sekä siirtolaisuuden että huumeidenvastaisen sodan. Sitä käydään joka puolella maailmaa – jopa sivutuotteena Afganistanissa, jossa maailman herruus, öljyn loppuminen ja kiista siitä kenen jumala on se oikea jumala, ovat sodan todellisina syinä.

The Independent –lehdestä luen, että Englannissa on puolisen miljoonaa laitonta siirtolaista. Jos heidän annettaisiin olla maassa ja elää rauhassa ja laillisesti, he toisivat arviolta yhden miljardin punnan edestä tuloja yhteiskunnalle maksamiensa verojen muodossa. Samaan aikaan Amerikassa laittomat siirtolaiset tulevat ulos orjankopeistaan ja kloseteistaan vaatien itselleen oikeuksia. Orjankopit ovat itse asiassa näitä laittomia täynnä – heitä lienee siellä varovasti arvioiden 13 miljoonaa (and counting). Nyt he eivät tietysti maksa veroja, sosiaaliturvamaksuja sun muita nykyaikaisen yhteiskunnan vaatimia uhrauksia Solidaarisuuden alttarille.

Huumeiden käyttö ja taloudellinen siirtolaisuus pitäisi vapauttaa pannastaan.

Molemmat toimivat rahanlähteenä rikolliskartelleille, joiden kaukaloissa on virkamiesten ja poliitikkojen kärsiä vankoin joukoin. Mitä suurempi mahdollisuus on kummastakin joutua kiinni, sitä kalliimpia ovat niiden tuotteet: huumeet ja ihmisten salakuljetus. Ja maksajina eivät ole parhaiten toimeentulevat ihmiset.

Mutta poliitikot eivät poista ihmisten rajoituksia ilman pakkoa. Päinvastoin uusilla tekosyillä ja uhkailemalla terrorismilla vapauksia tullaan rajoittamaan yhä enemmän. Totalitaarinen järjestelmä (minimitassa myls Suomessa vallinnut Kekkoslovakia, jota Sediksen mukaan edes Hertta Kuusinen ei puheissaan kannattanut) on korvautumassa totalitääris-globaalilla yhtiöjärjestyksellä, jolla on lisäkuristusote ihmisiin omistukseensa haalittujen työpaikkojen avulla, joita jaetaan niin kuin niukkuutta ainakin.

Poliisivaltioon on näistä vain suhteellisen lyhyt askel.

Muistetaan vaikka tapahtumia Suomessa ETYK:in loppukokouksen ajoilta, ampumisuhkineen, kieltoaluineen ja liikkumiskieltoineen, (kokouksen 30-vuotisrääppiäisissä puhui Matti Tatunpoika Vanhanen viimevuoden toukokuussa) kaukana iloisensurullisella 70-luvulla, jolloin 60-luvun ilo, toivo ja vapaus olivat enää vain uusi, alakuloisen kyyneleen kaivama ryppy hitaasti lahoavilla, kaihon-punansa menettäneillä poskilla.