Elokuun viikkokirjoja

Anita Konkka kirjoitteli parhaillaan lukunsa alla olevista kirjoista ja pani lukumeemin kiertämään.

Mnulla oli sopivasti meneillään kirjojen vaihtoviikonvaihde, vein joitakin pois pitkin viikkoa ja otin toisia tilalle. 'Lukukasassa' ovat nyt:

samuel becket: Echo's Bones, joka sisältää hänen esikoisteoksestaan poisjätetyn novellan, noin 50 sivua, meidän aikalaiskriitikoidemme selityksiä, mm. annotaatiota kaikkiaan 56 sivua, ynnä muuta sellaista. Lukaisin sen heti tukka pystyssä ja syvennyn siihen uudestaan tuota pikaa.

Jo kirjan nimikin on enigma. Lisäksi lähes jokainen lause viittaa johonkin muuhun tekstiin, josta useimmiten - ainakaan tällä lukijalla - ei ole ajatuksen harmainta haituvaakaan, saati sitten itsekoettua tiedonjyvästä. becketin mallilukija lienee hän itse, tai ehkä James Joyce kävisi sellaiseksi. Suomesta kenties joku iästään kolme tai neljä vuosikymmentä kirjojen lukemiseen ja niistä luennointiin tai kirjoittamiseen, tai kenties molempiin, aikansa hukannut kirjallisuuden professori tai kärkeväsanainen kriitikko voisi huomata monia viittauksia, jotka livahtavat tällaisen itseni näköisen lukijan silmien ohi kuin rikas mies ane-passia hikisessä kädessään vilkuttaen roomalaiskatoliseen taivaaseen.

Echo's Bonesia en suosittele herkkähermoisille tai sellaisille, jotka ajattelevat omaa elämäänsä ja varsinkin kuolemaansa liialla huolella. Muille toki sitäkin enemmän.

Alberto Angela: A Day in the Life of Ancient Rome, joka siis kertoo yhden 'tavallisten roomalaisten', rikkaiden ja köyhien, vapaiden ja orjien, tavallisen roomalaispäivän kahdestakymmenestä neljästä tunnista vuonna 115, jolloin roomalainen imperiumi oli voimansa tunnossa, 'koko maailman' valtiaana keskellä Pax Romanaa, jota kesti kai vielä senkin jälkeen kolmisensataa vuotta, tosin liukuen vaarallisemmaksi ja vaarallisemmaksi, kunnes romahti muutamassa vuodessa kokonaan malliksi tuleville imperiumeille, jotka mallista eivät juuri mitään piitanneet.

Kirjoittaja on oikeassa elämässään juontajana, isänsä Pierron kanssa, kahdessa Italian television tiedeohjelmassa: Superquark ja Ulisse.

Tämän kirjan tilalla etsin tuolta lähikirjastoista oikeastaan John Williamsin kirjaa Augustus, mutta en tähän hätään sitä löytänyt, joten tähän on tyytyminen.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän, joka löytyi Suomi Klubin vaatimattomasta kirjastosta Altonan kaupungista, Melbournen länsipuolla. Siellä on myös Juhan esikoisteos silloin tällöin saatavana. Nyt (uudelleen) luvun alla olevalla kirjalla on joitakin erityisiä, mutta hämäriä kosketuskohtia omaan sieluuni, ja siksi, sekä kielen vuoksi tietenkin, sitä lueskelen mielihyvin. Altonan Suomi-talo täyttää syyskuussa 40 vuotta. Talolla on mielenkiintoinen historia ja ulkoakin päin näyttää siltä kuin oikea arkkitehti olisi sen suunnitellut, niin kuin onkin. Talon vihki suomalaisten käyttöön 22.9.1974 Suomen silloinen suurlähettilä Tuure Mentula.

Palautin samalla kuukauden lainassa olleen Yrjö Hosiaisluoman teoksen, Lauri Viljanen, joka täytynee kohtapuoleen ottaa uudelleen lainattavaksi. Opiskelukiireet ovat vähentäneet radikaalisti vuorokautista lukuaikaa.

Ujostellen mainitsen tässä myös neljännen kirjan, jonka taas kerran lainasin oman kylän kirjastosta. Se on Teach Yourself Russian, jonka avulla yritän auttaa itseäni lukemaan Tšehovia ja miksei Dostojevskiäkin tai ehkä jopa Tolstoita tai Gogolia alkukielellä kunhan ennätän, onhan tässä ehkä vielä elämää edessäkin, vaikka onhan sitä jo takanakin riittävästi.

Muuten, viime viikolla palautin latinan oppikirjan samaan Carnegien kirjastoon, ja saan sen ilmeisesti takaisin taas tällä viikolla, ellei joku muu innokkaampi ehdi sitä ottaa. Säännös ovat sellaiset, että lainausten välillä täytyy olla kokonainen viikko odotusaikaa ennen kuin saa kirjan taas omiin odotuksesta kuumiin sormiinsa näpellettäväksi.

Mutta se on, kuten Arvoisa Lukija hyvin arvannee, jo toinen tarina.

Kymmenen kanoottia, 150 keihästä ja 3 vaimoa

HUOM: tämä lastu sisältää elokuvan 10 kanoottia, 150 keihästä ja 3 vaimoa juonen kuvaksen ja on näin ollen ns. spoiler, tosin tämän elokuvan osalta sanoisin, että spoiler ei välttämättä ole mitenkään ertyisen paha asia.

Kuva: Tämän lastun kuvat ovat kaikki Vertigo Productions 'in WEB-saitilta

Kaikki taide riippuu tiukasti omassa mediumissaan – käytettävässä teknologiassa.

Kaunokirjallinen teos on kiinni toisiaan vasten rahisevilla kirjanlehdillä niin kuin ”kaksi parittelevaa heinäsirkkaa” inkeriläisen saunan lattialla kirjassa Samaa sukua (Anita Konkka, Tammi). Ja niin kuin kielletty rakkaus, painettu kirjallisuus – mediumina – elää oman määrätyn aikansa. Kun taiteelle olennaisen teknologian aika on loppu, taideteos häviää, sitä ei enää kukaan kuuntele, katsele eikä lue. Sen aika on ohi: niin kuin luolamaalausten, monimetristen freskojen, akustisen musiikin, ja paperille painetun sanan. Vaikka elää ehkä pitkäänkin museoiden vitriinien alla, tarkasti säädellyssä elinympäristössä, taas vain etuoikeutettujen harvojen herkkuna niin kuin olemassaolonsa alkuvaiheessakin.

Median muutoksella ei ole pienkansallisten tai pienvolyymien kulttuurien kannalta katsottuna pelkästään huonoja seurauksia.

Suomalaisugrilaiset kirjallisuusihmiset ovat kehittämässä aktivistiliikettä, ”etnofuturismia”. Sillä tarkoitetaan yrityksiä yhdistää vanha ja uusi kulttuuri ja ”hyödyntää postmodernin kulttuurin paras osa: simulaatio, tyylisekoitus, venäjäksi polistilistika, intertekstuaalisuus koko ulottuvuudessaan”. Noin määrittää etnofuturismia Kari Sallamaa Oulun yliopistosta esitelmässään ”Etnofuturismin filosofia suomalais-ugrilaisten kansojen säilymisen perustana (Etnofuturismin III maailmankonferenssi, Tartto 5.5.1999)

Otetaan esimerkiksi vaikka Australian aboriginaalien tarinaperinne ja sen tunnettuus. Tietysti tunnet sen perinteen ja kaanonin kuin omat kaloritaulukkosi, jos asut Australiassa ja olet sillä tavalla ehdollistettu. Ilman internetiä meille muille tunteminen on kovan vaivan takana. Sama koskee suomalaisugrilaisia kulttuureja niiden omien asuinalueiden ulkopuolella, ja varmaan osaksi sisäpuolellakin.

Monille Arvoisista Lukijoista on ehkä tullut tutuksi australialainen elokuva Rabbit-proof fence. Se kertoo tarinan kolmesta siskoksesta, ”sekarotuisista” aboriginaalitytöistä, jotka englantilaisten siirtomaaherrojen (tyttöjen ”sekarotuisuus” johtuu tietysti herrojen siemenestä) toimesta kaapataan kodeistaan koulutettaviksi valkoisten siirtolaisten palvelijoiksi, koska hyvää tarkoittavat mutta rasistisen ylemmyydentuntoiset englantilaiset olettavat sen ainoaksi koulutukseksi, joka aboriginaaleille voi yleensä antaa.

Elokuva on oikein hyvä ja suositeltava katsottavaksi, mutta itseäni vaivaa siinä yksi merkillinen seikka. Ja se on sentimentaalisen (ja lisäksi haluaisin kääntää tähän sanan patronising suomeksi, mutta en löydä sopivaa sanaa, ”alentuva” ehkä) voivotteleva ja yliosoitteleva suhtautuminen alkuasukkaisiin, elokuvasta puuttuu todellisen myötäelämisen tuntu, puhuminen vertaisistaan ihmisolennoista.

Toinen Australian aboriginaaleja kuvaava elokuva, jota voi myös varauksin suositella, on vuonna 1980 julkaistu Manganinnie – tulen kantaja, alkuperäiseltä nimeltään Manganinnie, ohjaajana valkoinen tasmanialainen John Honey, perustuu samannimiseen nuortenromaaniin, kirjoittaja tasmanialainen Beth Roberts (kuollut 2001), ja tuotanto Tasmania Film Corporation. Tarina on sijoitettu 1830-luvun Tasmaniaan, jolloin saaren aboriginaalit olivat jo häviämässä (ja ovat ”sukupuuttoon” kuolleita nykyajassa).

Päähenkilö, Manganinnie (australialainen aboriginaali näyttelijä Mawuyul Yathalawuy), on yksinäinen nainen, jäänyt ainoana henkiin heimostaan, englantilaiset sotilaat murhasivat muut heimon jäsenet.

Manganinnie ei osaa tehdä tulta, ja hänen on sen vuoksi kannettava ”ikuista tulta” mukanaan selviytyäkseen hengissä. Hän tapaa valkoisen tytön, joka on eksynyt ja pelastaa tämän hengen samalla, kun etsii omaa kansaansa.

Merkittävä, mutta pitkäveteinen, alun perin kai nuorille tarkoitettu filmi (paremminkin ehkä aikuisille sopiva hitautensa ja teemojensakin vuoksi). Tässä filmi onkin mainittu vain symbolisena eleenä, ja aasinsiltana varsinaiseen lastuun, jossa myös kuvataan ”ikuista tulta”.

Nimittäin, helmikuun viimeisenä viikonloppuna kävimme leffassa, jossa ei paljoakaan tapahtunut ja jossa näyttelijät puhuivat kieltä nimeltä ganalbingu, jota puhutaan Australian Pohjoisen Territorion, Arnhem’in maan, koilliskulman suoalueella nimeltä Arafura. Elokuvan nimi oli 10 canoes, 150 spears and 3 wifes (10 kanoottia, 150 keihästä ja kolme vaimoa), ohjaaja australialainen Rolf De Heer.

Jos filmiä katsoisi ”valkoisin silmin", sitä voisi kutsua surrealistiseksi komediaksi. Siinä on rakkautta, tragediaa, taistelua, jopa kuolemaa, niin kuin meidän kulttuurimme filmeissä, mutta ei tarkoituksetonta väkivaltaa.

Tämä on niitä elokuvia, joista katsojilla on vahvasti kahtia jakautuvat mielipiteet: uteliaanihaileva hyväksyntä tai tylsäksi tekotaiteeksi tuomitseva torjunta.

Elokuvan kertojan, joka puhuu Australian englantia voimakkaalla aboriginaalilla korostuksella, narratiivi alkaa näin:

'Bout time to tell you a story, eh? Then I'll tell you one of ours...

It is longtime ago. It is our time, before you other mob came from cross the ocean...longtime before then. The rains been good and ten of the men go on the swamp, to hunt the eggs of gumang, the magpie goose. One of the men, the young fella, has a wrong love, so the old man tell him a story...a story of the ancient ones, them wild and crazy ancestors who come after the spirit time, after the flood that covered the whole land...

It's a good story, this story I'm gonna be tellin' you 'bout the ancient ones. There's more wrong love in this story, and plenty spears too, and plenty wives...too many wives if you ask me...a beautiful young one and a bit of a jealous one and the older wise one and even more wives than that...’

Elokuvan kertojaäänenä on kuuluisin Australian aboriginaalinäyttelijä, David Gulpilil, joka tuli maansa ulkopuolella erityisen tunnetuksi sympaattisena aboriginaalina, nimeltä Neville Bell, elokuvassa Krokotiili-Dundee. Hänen poikansa, Jamie Gulpilil, esittää elokuvan kahta, eri ajassa elävää nuorta päähenkilöä, nimeltään Dayindi ja Yeeralparil, jotka ovat vahingossa rakastuneet vanhemman veljensä nuorimpaan vaimoon.

Opettaakseen veljelleen oikeita tapoja vanhempi kertoo nuoremmalleen tarinan kolmesta vaimosta, väärästä rakkaudesta, kidnappauksesta, pieleen menneestä kostosta, pelottavasta sotaretkestä ja yleensäkin väärän, eli heimoa suojelevan perinteen vastaisen, käyttäytymisen aiheuttamasta häiriöstä rauhallisessa puolentusinaa risumajaa käsittävässä heimokylässä.

Aboriginaaleilla on meistä, indoeurooppalaisen kulttuurin läpitunkemista eurooppalaisista, poikkeava ajan käsitys, joka ehkä on jotenkin sukua muinaissuomalaisten maailmankuvalle. Heillä on käsite Dreaming, joka kuvaa myyttisiä heijastumia, tarinoita, ajalta kaukana menneisyydessä, ajassa, josta ei voi tietää muuten kuin unien ja suullisen kertomaperinteen avulla. Suomalaisugrilaisina, jos vielä omaisimme kollektiivista heimomuistia Kalevalan tai Kalevipoegin lisäksi, ymmärtäisimme hyvin tällaisen ”uniajan” olemassaolon.

Elokuvassa itsessään on kolme aikatasoa: kertojan aika, nykyajassa niin kuin tuosta yllä olevasta narratiivin pätkästäkin huomataan; tarinan varsinaisen aikataso jossakin epämääräisessä menneisyydessä, ehkä satoja vuosia sitten, ja opetustarinan aika vielä kauempana, primaarisessa ”Uniajassa”, ehkä tuhansien vuosien takana nykyajasta katsottuna.

Elokuvassa nämä aikatasot merkitään katsojaa varten värien käytöllä.

Nykyaika näytetään väreissä: siinä ei ”tapahdu mitään”, eikä esiinny muita henkilöitä kuin kertoja ja hänkin vain äänellään.

Väärän rakkauden aika esitetään mustavalkoisena: siinä ajassa vanhempi veljeksistä kertoo opetustarinan nuoremmalle, tätä kutsutaan siinä ajassa Dayindiksi.

Ja kaukainen ”Dreaming”, ”Uniaika”, eli opetustarina kerrotaan väreissä; siellä nuoremman veljen nimi on Yeeralparil.

Aikatasot sekoittuvat tarinan kerronnassa, mutta niiden kulkua on helppo seurata väriensä vuoksi

Mustavalkoisessa osuudessa nuorempi veljistä, Dayindi, on siis rakastunut vanhemman veljen nuoreen vaimoon, joka on kaunis, seksikäs ja terveen pehmeänpullea. Kylän miehet lähtevät kanootintekomatkalle ja vanhempi veli käyttää tilaisuutta Dayindin opastukseen kertomalla tarinan mystisestä menneisyydestä. Sattumalta sielläkin nuorempi veli, Yeeralparil, oli rakastunut vanhemman veljensä nuorikkoon.

Elokuvassa, ja aboriginaalien keskuudessa muutenkin, naisten ja miesten roolijako on selkeä. Naiset keräilevät, tekevät ruoan ja motkottavat kotoisasti laiskoille miehilleen. Miehet, joilla saattaa olla useita vaimoja, menevät metsälle, rakentavat kanootteja, yöpyvät pysyviksi tilapäisyösijoiksi puunoksille rakennetuilla lavoilla, istuskelevat tulilla, elävät tovereina ja toteavat toisilleen itseensä tyytyväisinä vaimojen käyttäytyvän niin kuin vaimojen kuuluu. Väärää rakkautta ei salata, mutta sitä ei hyväksytäkään. Nuoremman on saatava opetus osatakseen takaisin oikealle tielle.

Uniajassa esi-isät kohtaavat metsästäessään sattumalta miehen vieraasta heimosta ”omalla alueellaan”. Vieras on komea ja miehet pelkäävät oman asemansa puolesta, jos heimon naiset sattuisivat tapaamaan tämän. Tosin yksi miehistä toteaa, että ”älä koskaan luota mieheen, jolla on pienet munat”. Muut ovat samaa mieltä ja vieraan ryhdyttyä tekemään hävyttömästi tarpeitaan heimon pyhälle maalle hänet tapetaan”vahingossa”.

Sitten yksi vanhemman veljen kolmesta vaimosta häviää ja heimo päättelee tämän tulleen kaapatuksi läheisen jokiheimon toimesta kostona tapetusta miehestä. Asia on vakava ja voidaan korjata oikeutetulla sodalla, jossa ”joukkotuhoaseina” ovat pitkät teräviksi tulen avulla hiotut keihäät.

Jokiheimo ei olekaan kaapannut keskimmäistä vaimoa, joka elokuvan lopussa ilmestyy omin päin takaisin kotikonnuille. Rangaistus väärästä käyttäytymisestä, pienimunaisen miehen tappamisesta, on kova: molemmat veljet joutuvat – lakien mukaisesti – toimimaan jokikansan sotureiden keihäänheiton maalitauluina. Heittoetäisyys on tarkasti ikiaikaisen ”heimojenvälisen sotalain” säätelemä. Heittopaikka mitataan yhteistoimin, veljekset asettuvat maaliksi ja väistelevät parhaansa mukaan heitä kohti heitettyjä keihäitä. Lopulta vanhempi veljeksistä saa kuolettavan osuman.

Takaisin kotiin palaavat soturit hautaavat sotasankarinsa. Nuorempi veljeksistä perii sodassa kaatuneen omaisuuden, mukaan lukien kaikki kolme vaimoa. Hän yrittää päästä nuorimman vaimon majaan ansaitsemalleen palkinnolle. Mutta asia ei ole niin yksiviivainen: naiset nimittäin määräävät omassa reviirissään, kotitulilla, perheen sisäisen järjestyksen ja Yeeralparil joutuu ensimmäiseksi jakamaan vuoteen vanhimman vaimon kanssa.

Tarinan opetuksena nuori Yeeralparil saa ansaitsemansa rangaistuksen väärästä rakkaudesta: hääyön ”vanhan” naisen, saattaa olla jo lähes kolmekymppinen, vuoteessa ja joutuu edelleen odottamaan unelmiensa täyttymystä, teini-ikäistä pullukkamorsiantaan, vaikka onnen tiellä ollut vanhempi veli on nyt kuollut.

Omassa ajassaan nuori Dayindi ymmärtää tarinan avulla väärän rakkautensa olevan kiroukseksi ja jopa kuolemaksi rauhalliselle heimolle ja rauha palaa taas Arafuran soille.

Filosofi Henri Bergson on sanonut jotenkin, että ”koominen absurdius on luonteeltaan unien kaltainen”. Se kuvaa hyvin tämän elokuvan luonnetta. Koko tarina on kuin absurdi uni.

Itselleni yllättävää ja silmiä avaavaa on se, että tarina kerrotaan huumorilla. Jotenkin sitä on, sen kummemmin asiaa pohtimatta, tyytynyt sellaiseen ajatukseen, että luonnonkansojen tarinat olisivat totisia haltiasatuja, joissa ei huumorilla ole paljoa tilaa.

Tällaista käsitystä on vahvistamassa Kalevala, josta puuttuu lähes kokonaan koominen kerros, angstia, surua ja murhetta sen sijaan on yllin kyllin. Olen taipuvainen ajattelemaan, että Lönnrot jätti komiikan tarkoituksellisesti pois Iliaan ja Odysseian tosikkojen hengessä. Mutta huumori on suomalaisenkin kulttuurin tärkeimpiä ominaisuuksia. Jos näin on meillä nykyihmisillä, niin täytyy olla myös meitä edeltäneillä tarinankertojilla, emmehän ole sanottavasti muuttuneet ainakaan kymmeniin tuhansiin vuosiin.

Freud on rinnastanut huumorin ja unet piilotajunnan oikotieksi sielun syvimpiin kerroksiin. Ehkä sillä kosketellaan primaarista osaa sielussa, johon ei muuten pääse käsiksi kuin unissa.

10 kanootissa on jopa pieruvitsi, joka riemukkaasti yhdistää aboriginaalit oman kulttuurimme ihmisryhmiin. Pieruvitsi on nimittäin komiikan pohjarakenteeseen punottua perusmateriaalia. Niinkuin vitseistä, Spede Pasasesta ja Ves-Matti Loirista yms. tiedämme, komiikka syntyi ruumiintoimintojen ja vahinkojen, kuten kaatuilun ja muiden pikkuonnettomuuksien, aiheuttamasta myötäelämisen (hyväntahtoisen vahingonilon) mielihyvästä.

Tämä elokuva ei, eivätkä sen henkilötkään, kiiruhda eteenpäin erityisen riehakkaasti. Eri aikatasoilla käytetään jopa täsmälleen samoja, lähes liikkumattomia otoksia, vain värejä ja katsojalle kuuluvaa dialogia vaihdetaan; kohtaukset muistuttavat paikka paikoin enemmän valokuvia kuin elokuvan pätkiä. Tarina etenee pääosin suullisesti: David Gulpilil’in narratiivina (englanniksi) ja pääasiassa Arafuran alueelta palkattujen näyttelijöiden dialogina (ganalbingu-kielellä).

Nykyajan kiireinen katsoja saattaa olla kärsimätön hitaasta etenemisestä, mutta se on oudolla tavalla turvallista ja tyydyttävää: aivan kuin jollakin epämääräisen atavistisella mielentasolla tietäisi, että se on juuri oikeaa ihmisen elämää. Henkilöt seisoskelevat tai istuskelevat kiireettömissä ryhmissä, kanooteissaan tai kotilieden (nuotiotulien) ympärillä, vinoilevat toisilleen ystävällisesti tai kävelevät pitkässä ruodussa keihäät olkapäillään samalla, kun tarina etenee suullisesti.

Tämä on miellyttävä elokuva, jota suosittelee mielellään vaikka muidenkin katsottavaksi.

Tarina: nainen tarinassa

Kuva: Anita Konkan kirjan Samaa sukua kansikuva (Tammi, 1985, päällys Harri Manner, loppuunmyyty).

Minä kuulun siihen sukupolveen, jossa miehen velvollisuus oli pitää naisestaan huolta tai vaihtoehtoisesti pelätä pahanpäiväisesti.

Jopa näinä poliittisesti korrekteina aikoina käännän niskani sijoiltaan nähdäkseni onko takanani naisia, joita voisin päästää sisään ovista ennen itseäni ja joille voisin aukaista oven hymyillen suojelevaista hymyä, ettei heidän itsensä tarvitsisi liata hentoja, valkoisia käsiään bakteerimereen, joka peittää kaikkia ovenkahvoja. Lisäksi kommentoin positiivisesti uusia vaatteita ja kampauksia, joita naiset eteeni heittävät. Ja menisin jopa heikoille jäille ennen kaikkia naisia – onnekseni sellaisia tilanteita tulee valitettavan harvoin eteen nykyisinä superturvallisina aikoina.

Olen yleensä hämmästynyt ja hämmentynyt, kun jotkut erityisen emansipoidut naiset moittivat käytöstäni seksistiseksi ja vähätteleväksi kiiteltyään ensin asuaan koskevia ihailevan positiivisia arvioitani – tai aukaistua ovea.

Käytöksestäni voin onneksi syyttää ensisijassa äitiäni. Ja toisekseen kaikkia lukemattomia ja luettuja kirjoja, joissa on annettu hyvinkin omaan maailmankuvaani limittyvä kuva naisista. Usein kirjojen nainen on tiukasti stereotyypillinen, jopa kirjoissa, joita naiset itse ovat kirjoittaneet, puhumattakaan Mika Waltarin ja muiden mieskirjailijoiden naiskuvista, jotka kumpuavat miehisten päiväunien syövereistä: toiveista, himoista ja peloista.

Ilmiselvästi Nainen on miestä vaikeampi kirjoitettavaksi tarinoihin.

Miehen kirjoittaminen on suoraviivaista. Tarinoiden mies on tietysti dynaaminen sankari, hyvään tai pahaan taipuvainen, jolle kaikki tapahtuu, joka kohtaa ongelmansa kuin mies, ja joka muuttuu tarinan vanhetessa, paremmaksi tai pahemmaksi. Nainen puolestaan usein vain on, sellainen kuin on. Jopa Olkikoirien (Sam Peckinpah: Strawdogs) tyypillinen miehennynnerö (Dustin Hoffman) muuttuu tappavaksi sankariksi, kun hänen naistansa vahingoitetaan. Ja vielä tavalla, joka on yleisesti hyväksytty ”kuolemaakin pahemmaksi kohtaloksi” kaikille tarinoiden haavoittuville ja helposti katkeaville, mutta hyvältä tuoksuville Saaronin liljoille.

Kalevalassa on kolme mieliinpainuvaa naishahmoa: Pohjan Akka, Lemminkäisen Äiti ja Aino. Kaikki muut naishahmot ovat vain rekvisiittaa miesten seikkailuille: erityisesti miehisten kosteiden unien oivallisen esikuvan, Lemminkäisen, joka kävi levittämässä ennakkotietoa suuresta suomalaisesta rakastajasta virolaisten naisten keskuudessa jossakin paikassa, jota kutsuttiin Saareksi.

Lemminkäinen itse on tyypillinen tarinoiden mieshahmo, dynaaminen seikkailija, haihatteleva aikaansaaja, jota ei edes kappaleiksi paneminen voinut lopullisesti tappaa. Nyt tietysti ymmärtää, että Lemminkäisen hajoaminen oli allegoria suorituspaineiden kurimuksessa kamppailevasta (nyky)miehestä, jonka mielen äidin lämmin syli paranteli uudestaan kokonaiseksi ja valmiiksi uusiin naisseikkailuihin. Pääministeri Matti Vanhasessa näyttää olevan juuri samanlaista poikamaisen herkkää ja naisiin vetoavaa haavoittuvuutta. Ja monilukuiset naiset ovat joutuneet ja joutuvat vahvistamaan hänen mielensä pääministeriyteen sopivaksi kerta kerran jälkeen ilman, että pääministerin uskottavuus poliitikkona menisi. Onneksi hän ei ole nainen.

Väinämöinenkin, ja Ilmarinen, ovat tyypillisiä miessankareita, jotka käyvät Manalassa ja kyntävät kyisiä peltoja. Ja Kullervokin, joka vain kuvaa toisenlaisen mieshahmon, antisankarin, synnynnäisen häviäjän, jonka häviämiselle on selkeästi ymmärrettävät syyt, ja käyttäytymiselle hyväksyttävä selitys. Kullervon näkee tietysti Aki Kaurismäen elokuvissa esimerkiksi Pellonpääksi naamioituna. Pellonpää ei tosin ehkä tarvinnut osaansa mitään naamioitia.

Kalevalan merkittävät naiset ovat kaikki keskenään erilaisia, mutta muussa kirjallisuudessa vankasti edustettuja.

Pohjan Akka on yliluonnollisilla voimilla varustettu noita, kaikin tavoin miesten veroinen. Mutta pelkästään yliluonnollisten voimiensa vuoksi. Tällaiset voimat tekivät Väinämöisestä ja Ilmarisesta dynaamisia jumalia, Pohjan Akasta taas tarinoiden muuttumattoman pahanilmanlinnun. Omaa lukijanurani alkuvaihetta kehysti jäljennös Gallen-Kallelan maalauksesta Sammon puolustus, jossa Pohjan Akka oli suunnattomaksi, riippurintaiseksi kotkaksi muuttuneena kantanut selässään joukon vähäpätöisiä Pohjan sotilaita, joita Väinämöinen uhkasi pitkällä miekallaan. Väinämöinen voitti ja säilytti henkensä, mutta menetti Sammon meren syvyyteen, tosin sen opin tietämään vasta, kun olin valmis, paljon myöhemmin, lukemaan oikean kohdan Kalevalasta.

Lemminkäisen Äiti on hyvän ruumiillistuma, joka pelastaa tarinan Sankarin, Lemminkäisen, kuolemalta (Gallen-Kallela: Lemminkäisen äiti). Pelastamisen päävälineenä ovat harava, vetoaminen jumaliin ja tietysti suunnaton äidinrakkaus. Muuten hänestä emme mitään tiedäkään. Koska hän on naishahmo, emme edes odota, että tietäisimme. Hän on ytimeltään hyvä ja sillä hyvä.

Niin kuin on tarinataiteen dynaamisimman mieshahmon, Jeesuksen, äiti Maria, tai Martta tai jopa Maria Magdalena. Raamattu ei naisten osalta juuri poikkea kalevalaisista tarinoista. Paavalin vaatimus naisen vaikenemisesta seurakunnasta toteutuu kerta toisensa jälkeen. Merkittävästi Juditin kirjaa ei ole hyväksytty Vanhan Testamentin kaanoniin. Judithan oli nainen, joka, Jumalan armosta suoritti itse ilman muuta mihistä tukea miesmäisiä tekoja ja kehittyi. Hänellä oli oma tahtonsa niin kuin miessankareilla, ja hän loi oman asemansa ja kohtalonsa omilla dynaamisilla teoillaan, jotka eivät olleet naiselle sopivia. Eivätkä hyväksyttäviä, ainakaan miespuolisille papeille, jotka panivat kokoon Vanhan Testamentin vanhoista juutalaistarinoista.

Aino esittää tarinoiden yleisintä naishahmoa (Gallen-Kallela: Aino -triptyykki, joka on itselleni ensimmäinen tietoisen seksuaalisesti vetoava kuva, jonka muistan jäljennöksenä lukukamarini seinältä): voimatonta, alistuvaa ja alistettua liljaa, joka sulaa ja hukkuu miehisen ylivoiman edessä. Näitä hahmoja ovat tarinat täynnä. Tarinoiden Sankari, Mies, pelastaa hänet, syöksee hänet turmioon, menee hänen kanssaan naimisiin tai vain panee hänet paksuksi. Ja pelastuksen, avioliiton, edellytyksenä on, että nainen alistuu miehensä valtaan. Jos hän panee miehelle hanttii, tulee turpiin ja hänet tuhotaan. Tietysti hänet tuhotaan joka tapauksessa, mutta sitä ei usein onnellisen lopun kirjoissa näe sanottavan.

Tarinoiden mies on siis runollinen sankari, nainen tämän eteerisen hyveellinen muusa, tai vaihtoehtoisesti vaarallinen ja paheellinen viettelijä, Seireeni tai Kirke oman aikansa valeasussa.

Olenkin juuri nautiskellen lueskellut Antwerpenin merimieskirkon kirjatorilta löytämääni, ja luettavaksi pelastamaani, Anita Konkan kirjaa Samaa sukua, jossa Anitaa muistuttava, suomalainen mutta isänsä puolelta inkeriläissukuinen nainen palaa juurilleen rakastellakseen Kasimovkan saunan lattialla serkkunsa Aljošan kanssa ”kuin kaksi rahisevaa heinäsirkkaa” (kirja oli lukemisen arvoinen jo pelkästään tämän kielikuvan vuoksi). Kirja onkin kaikin puolin suositeltava jopa miesten luettavaksi, vaikka onkin naisen kirjoittama.

Sivulla 213 Taina, kirjan päähenkilö, ajattelee näin katsoessaan jäähyväisiksi Aljošaa junan ikkunan läpi:

…Sieluni, hän ajattelee. Venäjäksi se tarkoittaa samaa kuin rakkaani. Rakkaakseen voi elämänsä aikana sanoa muutamaa miestä, sielukseen vain yhtä. Hänestä tuntuu kuin sydän nykäistäisiin irti, kun Aljošan kasvot etääntyvät ja katoavat. Jäljelle jää tyhjä paikka. Hän seisoo käytävällä. Kaupunki lipuu ohitse. Alkaa tumma metsä, jonka latvoja viimeiset auringonsäteet punaavat…

Taina katselee junassa (kirjan samalla sivulla) rakastunutta venäläispariskuntaa, jonka kanssa jakaa saman hytin, ja ajattelee (kateellisena):

…Parin onnettomasti päättyvä rakkaustarina on kirjoitettu kasvoihin. Miehellä on älyä, mielikuvitusta ja viehätysvoimaa. Naiselta ne puuttuvat. Sen näkee silmistä, jotka ovat tyhmät ja laiskat...

George Elliot (oikealta nimeltään Mary Ann Evans) kirjoitti mm. kirjan Mylly joen rannalla, jonka päähenkilö Maggie Tulliver oli kasvavana naisena vilkas, eloisa ja älykäs keskustelija ja kirjojen ahmija, tyypillinen nainen siis, josta kehittyi osaansa alistuen tyytyväinen raamatullinen Martta. Hän hylkää lopussa mahdollisuuden lähteä lätkimään, miehen mukana tietysti, uhkaavasta naisenelämästään, ja täyttää sen sijaan velvollisuutensa: perheensä ja oman luonnollisen asemansa vaatimukset.

Maggie Tulliver siis hukuttautuu osaansa niin kuin Kalevalan Aino viileisiin vesiin. Ja Anita Konkan kuvaama Tainakin tulevan elämänsä pitkään alakuloon. ”…polttaako kesken jäänyt rakkaus vielä kahdeksankymmentävuotiaanakin kuihtuneita suonia…”

George Elliot ja Anita Konkka ovat tässä tyypillisiä naiskirjailijoita, jotka eivät halua piirtää roolimallia nuorille naislukijoilleen vaan kuvaavat elämää sellaisena kuin se on. Muutenhan heidän kirjojensa uskottavuus ehkä menisi - jopa naislukijoiden keskuudessa, miehistä puhumattakaan.

Lapsista ja lapsenlapsen jne. lapsista

Hanhensulan ”afo-aarreaitasta”: Nautittavat hetket maksetaan nauttimalla. Väkinäisten hetkien maksuksi riittää rahakin.

Olen saattanut jo mainita, että kävin Suomessa. Lensin sinne viime viikon keskiviikkona ja painuin moottoritietä minkä valtion saabista lähti Vantaan kentältä Tampereelle ja hotelli Ilvekseen.

Kummasti kaikki hienotkin hotellit ja erityisesti niiden asuinhuoneet muistuttavat jotenkin kylmän kalsealla tavalla toisiaan. On kylpyhuone sisääntulon vieressä, on yksi leveä tai kaksi kapeampaa sänkyä, jotka vievät suurimman osan tilasta. On yksi tuoli. Ja on televisio, josta saa tilata huomaamattomasti ja tarvittaessa laskuun häpeällisiä todisteita liittämättä ”elokuvakanavan” tai katsella ilmaiseksi paikallisia uutisia.

Aina ruotsalaisessa hotellissa majaillessani katson uutisia sillä silmällä, että toteaisin niiden muistuttavan kovasti suomalaisia uutislähetyksiä.

Eikä tässä toiveessa juuri koskaan pääse pettymäänkään. Pukeutuminen, ilmeet, eleet ja puhujan pään muoto eivät juurikaan eroa suomalaisista uutistenlukijoista. Puhe tulee kovin väkinäisen kankeana ja ilmeet ovat totisen osaaottavia ja vakavia. Riippumatta siitä, mistä milloinkin puhutaan.

Nyt Suomessa ehdin yhtenä aamuna katsella sen oikean suomenruotsalaisen kulttuurieläimen, ent. ministerin, pianistin, psykiatrin ja kirjailijan, Claes Andersonin ja sen mikä-sen-nimi-nyt-olikaan, no, sen lakinaisen joka tapauksessa, sykofanttista (ei ole nyt aikaa tarkastaa tuon sanan suomalaista oikeinkirjoitusta) toistensa nuoleskelua joissakin tärkeissä asioissa. Tämä on kuitenkin ja valitettavasti aamuteeveen kohokohta ja kliimaksi. Niin alas näyttää teeveen anti aamuisin vajonneen. Joten Andersonia ja sitä toista täytyy tästä oikein kiitellä.

Heidän vahdikseen on palkattu hento ja hyvännäköinen nuori nainen, joka yrittää aina välillä piipertää kiehtovalla äänellään jotakin, jonka molemmat suurisuiset kulttuurisudet jättävät huomiotta ja näyttävät muutenkin siltä kuin alkaisivat juuri hotkia aamupalakseen tätä punahilkka-parkaa. Ja molemmat näyttävät jo syöneenkin pari punahilkkaa matkalla Lasipalatsiin, jonka toisessa päässä blogiystävämme Saara jo varmaan samanaikaisesti pitää aamusaarnaansa laiskalle ja muutenkin kovakorvaiselle kirjanmyyjäkunnalleen, jos heistä on joku sattunut ylipäätään tulemaan töihin juuri sinä aamuna.

Mutta pääasia Suomen matkalla oli käynti nelivuotiaan pojanpojan synttäreillä, jotka olivatkin oikein mukavat juhlat. Isovanhemman sielulle tekee oikein hyvää lukea iltasatuja, leikkiä salaa lasten leluilla ja lelluttaa jälkikasvujaan käsistä ja jaloista niin, että kartano kaikuu riemun kiljaisuista ja kai vähän kauhunkin. Desibelejä on noin 150 ja äänenkorkeus juuri isovanhemman korvan kuulokyvyn tuntumassa, jossakin 15,000 hertsin paikkella. Eli samoilla lukemilla hyvin tuntemani Fouga Magisterin moottoreiden kiljunnan kanssa: sekä kovuudeltaan että korkeudeltaan.

Ja sitten kotiin tultuani näen, että Ripsa ja Rauno Räsänen ovat keskustelleet lasten saannista tuolla alempana olevan Plotinos-lastuni kommenttiloorassa. RR on lisäksi jatkanut juttua omalla blogillaan samalla kun on kertonut, mitä mieltä minun olisi ollut hyvä olla Plotinoksesta kirjoittaessani. Tällainen täydentäminen onkin todella hyödyllistä ja toivottavaa, ja siitä on muutenkin vain hyvää sanottavaa, niin että tietää seuraavalla kerralla korjata ajatuksiaan oikeanmakuiseen suuntaan.

Mutta piti oikeastaan vain kirjoittaa lasten ja lastenlasten ja lastenlastenlastenten jne ihanuudesta. En kuitenkaan ehdi sitä nyt tässä kiireessä tehdä, joten laitan tähän alle tekstin aikaisemmin (heinäkuussa 2005) kirjoittamastani lastusta, joka päällisin puolin näyttää edelleen olevan yhtäpitävä tämänhetkisten ajatusmöykkyjeni kanssa.

***

Lapsista ja niiden tekemisestä puhutaan näköjään muuallakin kuin vällyjen alla: puolesta (tosi hienosti, vaikka Sediksellä onkin jäänyt pahasti hihna päälle ja sosiaalitieteilijöiden tavoin puhuu pääasiassa asian sivusta, mutta sehän on sosiologian tai siis hänen tapauksessaan historiankirjoituksen todellinen olemus) ja vastaan. On yllättävää, että lapsia tekemättömät vaativat hyökkäävillä puheillaan lapsellisia perustelemaan lastensa elossapitämistä. Sitäpaitsi, jos joku ei pidä sängyssä iloittelusta, niin voihan lapsen tehdä niinkin, ettei nauti siitä ja vaikka silmät kiinni, niin kuin kai useimmat lapset tehdäänkin.

Tälle blogihenkilölle lapsenteko ei ole oikeus vaan armolahja, jonka on antanut esi-isien ketju. Ja henkilölle elämä on aina kuolemaa, tai oleminen olemattomuutta parempi vaihtoehto.

Tietoisesti lapsettomat ovat valinneet omien ajatustensa mukaan olemattomuuden oman aikansa jälkeen. Se on heidän valintansa ja heidän oikeutensa valita. Eikä siihen tulisi kenenkään lapsellisen puuttua. Jos tarpeeksi moni tekee tämän vapaan valinnan, laji haviää olemasta. Ihminen näyttää olevan ainoa tietoinen olio maailmassa. Koska olemassaolo on tietoisuudesta kiinni, ihmisen mukana häviää koko olemassaolo.

Blogihenkilölle tulee tästä mieleen myös itsemurha, koska ”ihminen” ei ole vain se vaivainen, hetken leijuva tomuhiukkanen, johon joku on vahingossa puhaltanut elävän hengen. Vaan jatkumo, joka alkaa jostakin, me kutsumme alkua Aatamiksi ja Eevaksi, ja jatkuu niin kauan kuin eliöketju, josta ihminen pitää paikkaansa omaksi ajakseen, on olemassa.

Yksilöiden, äitien ja isien, ketju on blogihenkilölle päätähuimaava ajatus.

Jokaisen esi-vanhemman kokemukset, tunteet ja ajatukset ovat mukana, ja muodostavat tämän nimenomaisen henkilön. Kukaan muu kuin juuri tämä ei voisi kirjoittaa juuri tässä paikassa ja tällä hetkellä tätä sanaa ”tätäskä”. Älä Arvoisa Lukija kysy merkitystä, henkilö ei tiedä sitä itsekaan, se vain tulla tupsahti tyhjyydestä ehkäpä maailmankaikkeuden pimeän aineen ja näkyvämmän alkukuran avulla henkilön ajatusmaailmaan – ja siinä se nyt on.

Jokainen omassa ajassaan lapsettomuus-ratkaisuaan tekevä yksilö tekee ratkaisunsa kaikkien esi-isiensä ja kaikkien potentiaalisten jälkeläistensä osalta. Ja jos ratkaisu on olemassaoloa vastaan, sitä voidaan kutsua itsekkyydeksi.

Blogihenkilöllä on ollut suunnaton onni syntyä vanhemmaksi ja myös isovanhemmaksi kahdelle pojalle. Oman lapsensa jäljistä maailmassa on suunnattoman ylpeä, henkilön tapauksessa pojan, koska ei ole tyttäriä siunaantunut, vaikka yrittämisestä ei ole syytä henkilöä syyttää. Oman pojan ajatusten lukeminen mm. näillä ja muillakin palstoilla ja hänen muiden luovien ajatustensa tuotteiden näkeminen ja kuuleminen on suuri onni tai jopa jonkinlainen hurmos. Tietysti hän on itsepäinen inttäjä – tullut toiseen vanhempaansa siinä suhteessa – mutta hän elää ja ajattelee ja luo ja puhuu paskaa pöhnässä ollessaan, jopa ylpeän vanhempansa kanssa. Ja hänen edessään on jatkona jo kaksi poikaa, ja jos onni on tämän eliön puolella, heidän edessään muita poikia ja tyttäriä.

Saara sanoi tuolla omassa blogissaan suutuspäisään, että ” Lasten tekeminen ei ole pelkästään lasten tekemistä. Se on ihmisten tekemistä. Lapsi on IHMINEN.” Vaikka Saara onkin kiukkuinen ämmä, niin kirjoittaa se osaa ja joskus sen ajatusten kanssa on oltava samaa mieltä. Niin kuin nyt tuossakin.

Anita Konkka näytti sanovan jossakin blogissaan lastenlastensa kuvan alla näin: ” Lapsenlapset: Alisa, Jyry ja Jeremi vilpolassani eli parvekkeella viime lauantaina. Alisan sylissä on kissa Noora, työtoverini tai pikemminkin työnjohtaja, koska se valvoo tietokoneen vieressä mitä minä teen. Alisalla on yhtä isot etuhampaat kuin mnulla.”

Ja ihan onkin Konkan etuhampaat Alisalla, eli samassa ihmisketjussa he omalla paikallaan kököttelevät. Ja kissaketjun päästä on Konkalle siunaantunut vielä hyvä ystäväkin, tämä Noora.

Rock Around the Clock - tunnista tuntiin tuli Äänekoskelle

Äänekosken kauppalan kaduilla ei vielä ollut asfalttia - ei ollut edes katuja vain risteileviä teitä, joita kunnallisessa hybriksessä kutsuttiin kaduiksi. Mutta siellä oli elokuvateatteri, entisissä teatteritiloissa – olisiko ollut joskus suojeluskunnan talo –”pääkadulla” ja taisi olla nimeltään Hirvi, mutta voi se olla jotakin muutakin.

Kuva: Hyvä on, hyvä on, minä erehdyin. Tämä ei ollut se musiikkielokuva jossa Arthur Rubinstein ja Lily Pons esiintyvät (Piirros: Kari Suomalainen, julk. HS 30.9.56.)

Syksyllä valko-pörrökiharainen ja vähän vaatteistaan ylikasvanut, laiha pojanjuntti jonotti sateessa kylmissään ja ranteet paljaina kovaäänisten ja purkkaajauhavien lättähattujen ja surinasussujen kanssa teatteriin katsomaan elokuvaa, jonka kai jo silloin ymmärrettiin - ja tietysti pelättiin - muuttavan maailmanmenoa johonkin vielä tuntemattomaan suuntaan. Ulkomailla elokuvateattereiden edessä oli ollut spontaaneja nuorisomellakoita, Helsingissä poliisit valvoivat kuvista tulevien järjestystä kovin kourin ja järjestysmieheksi oli palkattu vapaapainin Suomen mestari. Äänekoskella nuoret mellastivat keskustelemalla seuraavan päivän ruotsinkokeista, poliiseita ei paikalla näkynyt.

Kuviin jonotettiin kuuntelemaan Bill Haley and the Comets –yhtyeen musaa, jota hienostelijat kutsuivat kai vielä Rhythm ’n Blues’iksi, tai kai R&B'ksi, mutta tästä koltiainen ei paljon mitään ymmärtänyt. Eikä kai oikein edes Rock ’n rollista, amerikkalaisten mustien muusikoiden sekarotuisesta bluesin, jump bluesin, swingin ja muunkin countryn sekoituksesta, josta tuli kuuluisaa vasta, kun valkoiset muusikot alkoivat esittää sitä. Haleyn versio Rocket 88 –kappaleesta on ensimmäinen varsinainen rock and roll levy, mutta sitä sai kuunnella gramofonista vasta vuosia myöhemmin, kun joku parempiosainen tuttu oli ostanut sen Lontoosta.

”Kuvissa” näytettiin sinä päivänä Äänekoskellakin amerikkalaista elokuvaa nimeltään Rock Around The Clock (levynä kai kaikkien aikojen kolmanneksi eniten myyty sinkku, edellä vain Elton John'in prinsessa Diana tribute Candle in the Wind 1997 ja Irving Berlin'in White Christmas Bing Crosby'n versiona) tai pitäisi tietysti sanoa suomalaisittain Tunnista tuntiin.

Irving Berlin muuten sanoi White Christmas -kappaleesta synnytystä seuraavana aamuna sihteerilleen näin:

Grab your pen and take down this song. I just wrote the best song I've ever written — hell, I just wrote the best song that anybody's ever written!

Tunnista tuntiin oli jo tuttu, ehkä siksi, että ruotsinkielinen ja jo tupakkaa polttava ystävä, Rolffi, oli hommannut sen jostakin. Rolfin isä oli paikallisen sellutehtaan johtajia, yhteiskoulun rehtori vakuutti oppilaille harva se viikko, että tehtaalta koulun pihaan leviävä keltainen saastepilvi oli täysin terveellinen, eikä kai oppilaista kukaan siihen kuollutkaan. Itse pojanjuntti ei olisi saanut levyä ostaa, eikä kai oikein ollut rahaakaan – ne olivat ylellisyystavaraa ja perheen musiikiostoista vastasi yksinomaan yhteisen kukkaron omistaja - isä.

Aikaisemmin Tunnista tuntiin-rokki oli soinut Blackboard Jungle (Älä käännä heille selkääsi)- elokuvan taustalla, mutta sitä nulkki ei ollut päässyt katsomaan ja kantoi siitä pitkään kaunaa koko silloiselle aikuismaailmalle. Kaunasta oli tietysti hyvä ponnistaa seuraavalla vuosikymmenellä hedelmälliseen vittuiluun kaikille vanhoille – yli kolmekymmenvuotiaille – starbuille, kaikesta mahdollisesta – erityisesti kulttuurimausta, pyhistä arvoista ja oikeistolaisuudesta.

Tämä tuli mieleen kahdesta syystä. Anita Konkka, jonka Hullun taivaassa on juuri julkaistu englanniksi nimellä A Fool’s Paradise (on nyt tulossa myyntiin mm. Amazonille), kertoi käynnistää kuvissa (Kun rokki tuli Suomeen) katsomassa Blackboard Jungle’ia. Ja siksi, että The Guardian –sanomalehti kertoi eilen, että Comets’ien pianisti-hanuristi, Johnny Grande on juuri kuollut. Grande taikoi Comets’it hetkeksi uuteen kukoistukseen 2000-luvulla ja esiintyi mm. Liverpoolin Cavern’issä, mikä ei tietysti ole oikeasti se Cavern, jossa Beatles –taru sai alkunsa.

Bill Hayley and His Comets ja Tunnista tuntiin olivat minulle, ja ehkä monelle muulle ikäiselleni, ensimmäinen vihje siitä, että kuului johonkin epämääräiseen joukkoon, jota kutsuttiin nuorisoksi ja että heillä oli oikein oma kulttuurinsa. Tosin kulttuurin taikajuoma, Coca Cola, ei ollut vielä kovin suosittua Helsingin ulkopuolella, sen sijaan juotiin Pyynikin Helmi-nimistä kolajuomaa. Elvis ei ollut kuuluisa ja rokin todellisesta jumalasta, David Bowie'sta, kukaan ei kuullut mitään vielä moniin vuosiin. Suomalainen populäärimusiikki oli vittulanjängältä tai jostain, joko tunteitatihkuvaa tangoa (josta kovin pidin, varsinkin myöhemmin tanssilavoilla), rillumareita tai Annikki Tähden herkästi laulamia balladeja, kuten balladi Savonlinnan muurinkolossa kasvavasta ruususta. Ensimmäinen suomalainen rock-levy, Onni Gideonin Hawaian rock, oli kokonaisen vuoden päässä tulevaisuudessa. Raittisen veljekset nuolivat vielä nenästään räkää jossakin Helsingin takapihoilla. Elviksen nimi oli kyllä jo tullut hämärästi tutuksi.

Elokuvan takia vaadin musiikkikoulutusta, erityisesti kitaransoittoa, mutta, koska pianonsoiton opetusta oli saatavissa ilmaiseksi isän työkaverin vaimolta, niin pianokoulutus alkoi ja jatkui niin kauan kuin sitä ilmaiseksi sai. Koulutus ei mennyt hukkaan, Für Elise menee vieläkin joiltakin osin ulkomuistista, vaikka muut Michael Aaron'in pianovihkojen kappaleet ovat unohtuneet jo kauan sitten. Piano-opettaja oli ensimmäinen rakkaus varttuneeseen naiseen. Jäi tietysti etäiseksi ja yksipuoliseksi, vain silmäkulmista hätäisesti luoduiksi silmäyksiksi hyvin muodostuneeseen metsäteknikon vaimoon. Hän olikin oikein kaunis nainen ellei muistini petä pahasti - varsinkin selkäpuolelta katseltuna, edestä ei oikein tarkasti uskaltanut ihailuaan osoittaa.

Että sellaista oli Äänekoskella, kun rokki tuli kovalla metelillä muualle Suomeen.

Muuten 1: tuo ymmärtämätön pojannulkki oli jo päättänyt joskus ruveta kirjailijaksi luettuaan Kuolleet sielut, ja se päätös on pitänyt tähän päivään saakka. Voi olla, että olisi syytä tarkentaa tuota "joskus" -sanaa jotenkin, ettei aika lopu kesken.

Muuten 2: Bill Haley'llä on oma asteroidi myös, ja sen sijainti näkyy oheisessa kuvassa. Yksinäinen paikka viettää ikuisuutta.

A Fool's Paradise

Anita Konkka kirjoittaa Sanat -blogissaan tänään, tai siis eilen täytyy jo sanoa, otsikolla Toinenkin merkkipäivä suomalaisten kirjojen menestymisestä maailmalla ja antaa linkin The Litterary Saloon'in saitille artikkeliin nimeltä Finland conquering the literary world ?

Hän olisi voinut antaa linkin myös Center for Book Culture.org'n saitille, jossa otsikolla Anita Konkka kerrotaan kirjasta nimeltä A Fool's Paradise.

Siellä sanotaan muun muassa:

...
She is regarded as one of the most important writers of contemporary
Finnish literature.

Saitilla referoidaan myös Reijo Hakalan tekstiä Pohjolan Sanomissa, jossa hän sanoo Anitasta ja kirjasta:

...
She is at once sad, cheerful, ordinary, cultural, witty and ironic.
...It’s good to be in a fool’s paradise.

A Fool's Paradise on Center for Book Culture'n mukaan saatavana myös Amazonilta. Suoritin pikaisen etsinnän sekä USA:n että UK:n Amazonilta eikä kirjaa löytynyt. Sen sijaan Anitan kirjan myynnin kannalta huolestuttavasti löytyi kaksi täsmälleen samannimistä kirjaa: kirjoittajat brooklyniläinen Nancy Flowers Wilson ja minnesotalainen Kevin Kling.

Joka tapauksessa käännös englanniksi on Anita Konkan uusi aluevaltaus.

P.S. Olin viisi viikkoa käytännössä pois tietokoneen ääreltä, joten oli lipsahtanut ohi silmien, että Anita olikin jo kirjoittanut tästä asiasta 30. joulukuuta Sanoissa otsikolla Kukapa kissan hännän nostaa... Mutta kertaushan on, niin kuin sanotaan, opp...jne