Tuohesta puhelinkirjaan

Sakari Pälsi: Eräelämän perinteitä (WSOY, 1944) 

Motoksi sopii vaikkapa virtuaaliystävä Timon blogillaan joskus menneisyydessä laukaisema:

"Tahattoman kirjallisuuden päivät Tahattomien kirjailijoiden Finlandia Tahattomille kirjailijoille."

Uusi blogituttava Taas yksi kirjablogi kirjoitti lastussaan Rutto meissä mm. näin:

“Rutto on kunnianhimoinen romaani...”

Ja mikäpä siinä. Kunnianhimoinen romaanihan se onkin ja luettu ensimmäisen kerran joskus ahmimisiässä niin kuin se on parasta ensiksi lukeakin. Jos sitä ei silloin lue, voi käydä niin, että ei löydy mitään syytä lukea sitä elämänsä myöhemmissä vaiheissa, ja koko elämä jää siltä osin köyhemmäksi.

 Jokaista kirjaa voisi hyvin kutsua kunnianhimoiseksi. Tai ehkä kirja itse ei ole kovin kunnianhimoinen, mutta sen kirjoittaja on. Näin näyttää, jos sieluketjua ’kirjoittaja-lukija’ rupeaa oikein vasiten ajattelemaan: Joku minulle täysin tai kokolailla tuntematon henkilö kirjoittaa omia ajatuksiaan kokonaisen kirjan verran ja lopulta, introvertin kunnianhimonsa puuskassa, vaivautuu lähettämään houkuttavaksi koristellun kirjansa minua lähellä olevaan kirjakauppaan tai kirjastoon, että huomaisin sen ja nappaisin käteeni ja alkaisin lukea tarinaa sen vieraan henkilön luomasta uudesta, oudosta, mutta kumminkin tutusta maailmasta, kertoohan se ihmisistä, vaikka puhuisi eläimistä.

Jopa ns. tietokirjat ovat kertomuksia muista, kenties uusista maailmoista. Ajatellaan vaikkapa hyllystäni löytyvää kirjaa Eräelämän perinteitä (kuva lastun alussa).

Sakari Pälsi ja ratsupalvelija Dardza Mongoliassa. Kuva C.J. Ramstedt. Museovirasto. 

Sakari Pälsi, kirjan kirjoittaja, ottaa oppimiaan historiallisia ja kansatieteellisiä tosiasioita ja sekoittaa niistä tarinan, joka ei ole fiktiivinen mutta jossa tuntuu olevan kovasti päätä ja häntää, vaikka olen varma, että pitkät pätkät tekstiä ovat totta vain tässä Pälsin luomassa oudontutussa maailmassa, joka on minulle uusi (tai vanha tässä ajassa sitä lukiessani, mutta uusi silloin ensimmäisellä kerralla).

Eikä sitä mitenkään lasketa Pälsille viaksi.

Päinvastoin, uskomme mielihyvin jollakin mielen tasolla, että asiat, joista kirjoitetaan, ovat totista totta sen lisäksi, että ovat kauniissa kirjallisessa paketissa. Pälsi kertoo sivulla 34 mm. tulenkäytöstä Aasian aroalueella tähän tapaan:

”...Argalia, kuivattua eläimenlantaa, kootaan siellä kesällä ja varataan talviksi kasoihin ulkosalle, missä sateeton syksy ja kuivaluminen talvi säilyttävät tämän omalaatuisen polttoturpeen syttyvänä...”

Ja heti jo variksenjalkoja silmiensä ympärille kasvattaneen, entisen metsä- ja arosuomalaisen jälkeläisen päähän välähtää kuvia omista esi-isistään kantamassa mammutin, alkuhärän ja biisonin lantaa lähelle mammutinluista asumustansa, kuivattavaksi ja käytettäväksi tulevana talvena pitkänpirtin lämmittämiseen, kun ulkona paukkuu lähes viidenkymmenen asteen pakkanen ja puuttomalla jääkauden arolla puhaltavat vimmatusti ulvovat tuulet.

Pälsin kirja, kokoelma kiteytyneitä, kirjoitetuiksi koodattuja ajatuskuvia, herätti uuden ajatuskuvan.

Kirjoitus, on kaikkien aikojen pitkäikäisin ja menestyksekkäin kulttuurin abstraktioiden visualisoimisen tekniikka. Mutta ennen kirjaa oli muita tekniikoita, jotka tekivät kirjalle tilaa ja joita ilman ihminen ei edes olisi se ihminen, joksi se on aikojensa aikana kasvanut ja joka ajattelee nekin ajatukset, joita tulvii jossakin pääni sisällä.

Jotkut kirjoitukset saattavat olla jopa taidetta.

Jossakin tuolla aikaisempien lastujeni joukossa on virtuaaliystävä Stockholm Slender kirjoittanut:

”...kirjoittaminen, estetiikka, on ainakin itselleni myös mysteeri. Miten, millä oikeudella oikein muodostamme tekstien hierarkian? Sen kuitenkin teemme, suorastaan automaattisesti, ikään kuin olisi olemassa jonkinlainen esteettinen aisti. Impulssin sisältö tulee epäilemättä kontekstista, mutta se, että sille on valmiiksi olemassa luonteva tila, lienee merkittävää: taide, sen nauttiminen, on kuin hengittäisi, yhtä luonnollista ja inhimillistä.”

Ensin oli tietysti pelkkä sana. Ja siitä on aikaa ehkä parisataa vuosituhatta, tai voi olla pari miljoonaa vuotta; eihän meillä ole luotettavaa menetelmää päätellä, milloin puhekielestä syntyi abstrakteja ajatuksia jatkuvasti puiva kielisampo.

Lopulta sanoja oli niin paljon, että niistä saatiin aikaiseksi viihdyttävänopettavaisia kertomuksia, kuvaelmia (vaikka ei kai sellaista sanaa vielä edes oltu keksitty), joita jokainen kynnelle kykenevä halusi toistella sekä oppiakseen että viihtyäkseen hyvin jossakin mammuttien aikaisella lumiaavalla mammutinluisissa, lumenpeittämissä taloissa, paskatulien lämmittäessä mukavasti pakkasen puremia jäseniä. Tai todennäköisemmin jo Afrikan savannilla piikkisistä risuista tehdyn aitauksen turvassa ulvovilta hyeenoilta ja karjuvilta leijonilta, lehväskattoisessa majassa, joita siellä näkee vielä tänäkin päivänä.

Kuvaelmat kertoivat pääosin metsästysretkistä – sotaa ja sen taitoja ei ehkä vielä oltu edes keksitty – ja siitä, kuinka suuria metsästäjäsankareita heimon miehet itseasiassa, tyttäriensä, anoppiensa ja vaimojensa tietämättä, todellisuudessa olivat. Äidit totuuden tietysti tiesivät.

Niin syntyi, hiljakseen ja tahattomasti, taidetta sanoista ja kuvaelmista, ensin tahattomasti sitten tahallisesti, ja intohimoisesti. Syntyi taiteen tila, esteettistä kokemusta himoitseva ihmismieli, taiteen ekokolo; kuuluisa ja kaunis, niin kuin Kalevala opettaa heti ensimmäisessä runossaan:

... Veänkö vilusta virret, / lapan laulut pakkasesta, / tuon tupahan vakkaseni, / rasian rahin nenähän, / alle kuulun kurkihirren, / alle kaunihin katoksen ...

Meille uskotellaan, että kirjoitustaito syntyi Sumerissa viitisentuhatta vuotta sitten. Näin ei tietenkään ollut asian laita.

Jo ikivanhojen luolamaalausten joukossa on omituisia koukeroita, joita kukaan ei ole ymmärtänyt pariinkymmeneen vuosituhanteen. Koukerot ovat tietysti symboleita, kirjoitusta siis.

Sumerilaisten kirjoitustaito on todistettavissa, koska he, viisaita kun olivat, älysivät kirjoittaa tekstinsä tuoreelle savelle, joka kuivuttuaan säilytti meidän päiviimme saakka suuria ajatuksia kaupankännistä, veloista, viljelyksistä ja sen sellaisista.

Pojoisemmat ihmisryhmät kirjoittivat tyhmyyksissään häviäville medioille: tuohelle, eläimennahalle, luille, vuolupuille. Heidän suorana jälkeläisenään voinkin vakuuttaa koko muulle maailmalle, että he kertoivat ja kirjoittivat alkuesseitä, alkunäytelmiä, alkurunoja ja alkurunoelmia. He loivat rakenteita sille tilalle, jossa taide muhi, ja jossa kirja elää vielä tänäkin päivänä. Voisin haastaa maailman todistamaan väitteeni vääriksi, mutta, kunnianhimottomasti, en viitsi.

Lopulta päädyimme hävinneen tuohitekstin, savitaulun, kirjakäärön ja koodeksin kautta siihen kannettavaan puhelinkirjaan, jota tänä aamuna vieressäni Chadstonen ostosparatiisin penkillä luki seitsemissäkymmenissä oleva aasialaisnainen, jonka jalkojen juuressa oli ruoasta täysi ALDIn muovikassi.

Puhelinkirjankin kulttuuripolku on lähes yhtä vanha kuin taivas, tai ainakin niin vanha kuin ihminen sellaisena, että sillä voi varmuudella sanoa olevan oikean sielun, joka heijastaa toisten sielujen kunnianhimoisten ajatusten kunnianhimoisia häilähdyksiä kuin varjoja.

Lopuksi Prosperon muistuttamana: Lohduttaudu Haavikolla (Loistava Puhallus):

"Kirjat jäävät, kun muutan lintu maailmasta, / kirjat, muutossa hankalat, / ovat kirjeitä vailla osoitteita, tuuli repii, / ja kun kirja on luettu, sen lehdet ovat lehtiä."

Suomensukuisista

Kuva: Meldovan tsasouna Setumaassa Viron ja Venäjän rajoilla

Muutamassa edellisessä lastussa puhuttiin karjalaisista, inkerikoista ja muistakin suomensukuisista kansoista. Sen jatkeeksi laitan tähän alle muutaman niihin liittyvän linkin.

Inkerin Kulttuuriseura ry - inkeriläisen kulttuurin edistäjä ja elvyttäjä pitää yllä monipuolisia Inkeri-sivuja.

On olemassa myös kaksikielinen (suomi, venäjä) Virtuaali-Inkeri, joka on myös Inkerin Kulttuuriseuran ylläpitämä sivusto. Sivuilla voit "tutustua entisen, mutta myös nykyisen Inkerin maisemiin ja kadonneiden suomalaiskylien asukkaisiin. Matkaevääksi saat vankan annoksen tietoa historiallisesta Inkeristä".

Virolainen Tuglas-seura tekee Viron kulttuuria, kieltä ja yhteiskuntaa tunnetuksi Suomessa.

Lajka - rajatonta mediaa Karjalasta käsittelee karjalaista kulttuuria sekä venäjäksi että suomeksi, saitilta löytyy myös kaksikielinen kulttuurilehti Lajka näköispainoksena (tämä saitti on melko hidas)

Setukaiset eli setot ovat kaakkois-Viron ja Venäjän rajan tuntumassa elävä pieni virolainen heimo. Setukaisten ystävät -yhdistys edistää setukaisten kielen, kulttuurin, perinteiden ja yhteiskuntaolojen tuntemusta Suomessa. Yhdistys pyrkii tukemaan kaikenlaista Setumaahan ja setukaisiin liittyvää tutkimusta ja edistämään setukaisten oman elämänmuodon, kielen, laulujen, perinteiden, tapojen ja uskomusten säilymistä.

Suomalais-ugrilaisten kansojen informaatiokeskus (Soomi-Ugri Rahvaste Infokeskus eli SURI) on virolainen viron-, venäjän- ja englanninkielinen saitti, jolta löytyy tietoa ugrilaisista kansoista.

Juminkeko on suomalainen Kalevalan ja karjalaisen kulttuurin informaatiokeskus. Saitti on suomen- ja englanninkielinen

Myös liiviläisillä on oma virtuaaliolemuksensa. Vain englanninkielisenä niin kuin tämä kuvauskin. Virtual Livonia is an on-going project, which over the course of the last eight years has sought to establish an online presence for the Livonian people, as well as, educate the world about this nation, its language, and its culture.

Cad, Rogue, Trombenik tai pelkkä supisuomalainen kanerva

Kuva: presidentti Kekkonen diplomaattisella kalamatkalla

Motto: … ”He söivät mitä saivat ja joivat tuutingin, ja tyttö poltti sydämens, mutt Roope – sikarin…”

Otsikossa on ensin pari englanninkielistä sanaa, jotka päällisin puolin näyttävät viattomilta haukkumanimiltä huonolle ihmiselle, seuraava jiddišinkielinen sana on avoimen halveksiva, vaikka tarkoittaakin jollakin tasolla samaa asiaa kuin kaksi ensimmäistä. Suomalaisesta ”kanervasta” voisi pahalla tahdolla tulla näitä vastaava sana, ja voi olla, että se onkin jo sitä ”kansanmielessä”, vaikka ei ehkä vielä siltä muuten näytä.

Sanat tarkoittavat henkilöitä, yleensä miehiä, jotka ovat sydämettömän välinpitämättömiä sydämenmurskaajia, paatuneita jopa psykopaattisia rakkauden metsästäjiä sellaisia kuin legendojen Don Juan (alun perin Tirso do Molina ’n ”El burlador de Sevilla y convidado de piedra”, suomeksi "Sevillan pilkkaaja ja kivinen vieras"), Giacomo Casanova, suomalaislaulujen merirosvo Rosvo Roope tai jopa häntä SF-leffassa (1949) näytellyt Tauno Palo ”parhaimmillaan”.

Arvoisa Lukija on tietysti lukenut austeninsa ja brontensa tuiki tarkkaan, ainakin ahmimisiässään. Ja tähän kanervankuvailijoiden luetteloon voisi laittaa muitakin kirjailijoita – jopa miehiä, kuten Thomas Hughes (Flashman ’in luoja romaanissa Tom Brownin kouluvuodet, jota luin ahneen toiveikkaasti teini-iän alimmilla askelmilla, toivoin pääsyä englantilaiseen sisäoppilaitokseen, vaikkapa Tomin ja Flashmanin Rugby'in), George Macdonald Fraser (joka puolestaan teki samasta koulukiusaaja Flashmanista vielä kuuluisamman aikuisen sotilaan, seikkailijan ja naissankarin eli kanervan), Ian Flemming (James Bond on tappaja ja tyypillinen psykopaattinen naistennielijä), Juhani Aho (Juhan Shemeikka ja Papin rouvan Olavi suomenkielisen kulttuurin proto-kanervina), Väinö Linna (Tuntemattoman Rahikainen, tyypillinen kansankanerva, jos kukaan), Mauri Sariola (Armfelt), Pentti Haanpää (Taivalvaaran näyttelijä), Dostojevski (Karamasovin veljesten isä-Fjodor ja veljeksistä vanhin, Dmitri) jne, ad nauseam, eli kai lähes jokainen kirja, jossa käsitellään sydämen asioita. "Kaikki" ovat kirjoittaneet cadeista, roguesta, trombenikeistä ja kanervista.

Raamatusta voisi ehkä ottaa runsaslukuisista tarjokkaista esimerkiksi kuningas Salomonin, selvästi kanerva, vaikka olikin muuten ”hieno mies”.

Useissa 1800-luvun naiskirjailijoiden (oman aikansa chick lit-kirjoittajien) teoksissa kuvataan ”hyvää naista”, joka on ”huonon miehen” pauloissa, vaikka nainen useimmiten pelastuu jonkun hyvän ja turvallisen – ja erityisen tavallisenpitkäveteisen – miehen aviosiipaksi, tai tuhoutuu henkisesti, puhdistuu kuolemalla hyveelliseksi tai tappaa itsensä.

Onnellisia loppuja suosivan Jane Austenin, kaikkien aikojen merkittävimmän chick lit –kirjailijan, Ylpeyden ja ennakkoluulon Wickham on puhdasverinen kanerva, samoin Järki ja tunteet –teoksen Willoughby.

Kiinnostavia rakkaustarinoita pelkästään hyvistä ihmisistä on kovin vähän, lauseen paino sanalla ”kiinnostavia”. Ja siihen on kovin yksinkertainen syy. Hyvät ihmiset ovat rakkaudessaan kovin kuivia ja pitkäveteisiä kirjojen sivuilla. Heille ei yleensä tapahdu juuri mitään jännittävää, ainakaan sellaista, joka myisi kirjoja. Tarinaan tarvitaan elämääsuurempi, elämäärakastava ja elämänhaluinen konna, kanerva siis.

Useimmat lukijat – vaikka väittäisivätkin ehkä toista – haluavat jollakin tasolla samastua juuri näihin kanerviin.

Katsotaan vaikka suomalaisen kanerva-kirjallisuuden pääteosta Juhani Ahon Juhaa.

En voi oikein kuvitella sellaista, edes suomalaista, miestä, joka tyytyväisenä samastuisi kirjan päähenkilöön, jota kuvaavat sanat: pitkäselkä, rohdinparta, virsujalka. Eivät edes sellaiset miehet, me, ylivoimainen enemmistö, rakkauselämän purunkuiva keskiluokka (tietysti ensimmäisen vuoden aivottoman julmettua kaninelämän kolkutusta lukuun ottamatta), joihin nämä sanat hyvin sopisivat. Naiset sen sijaan löytänevät paljon yhtymäkohteita Juhan vaimon, Marjan, kanssa, elämän pitkäveteisyyden, romantiikan puutteen, läpeensä kyllästymisen (tämä viimemainittu saattaa sopia miestenkin osalle ensimmäisten aviovuosien jälkeen). Merkittävästi Marja onkin kirjan päähenkilö, vaikka teos kantaa Juhan nimeä. Miehenä lipevä (tai sellaiseksi tämä varmasti puritaanilla suomalais-luterilaisella mielikuvituksella tuomitaan, vaikka ortodoksit ehkä näkevät vain "tavallisen" iloluontoisen miehen) ja meidän tavallisten suomalaismiesten syvästi vihaama (ja salaa kadehtima) Shemeikka viihdyttää mielikuvitusta enemmän. Satu olisi tietysti tarpeeton ilman Shemeikaa; Marja ja Juha olisivat elelleet elämänsä metsiensä keskellä ja järviensä partailla hiljaisesti, pitkäveteisen onnettomina, hamaan loppuunsa saakka.

Merkittäviä suomalaisia kanervia on muitakin.

Katsotaan sitten vaikka Kalevalaa, jossa Lemminkäisen hahmo on kuin suoraan kanervien käsikirjasta napattu. Entä waka, wanha itse, Aino episodi saattaa harhauttaa ajattelemaan kanervaa hänestäkin, mutta todellisuus on tietysti toinen: Wäinämöinen on vain tavallinen, tosin suurivoimainen ja selvinpäinkin hyvinlaulava, rautakauden suomalaisen rakkauden keskiluokan penis-kateinen proto-mies. Kanervia on siis tarvittu naisten viehtymykseksi ja tavallisten miesten kiusaksi kaikkina aikoina.

Suomen kansan syntyhetkistä löytyy Gustaf Mauritz (eli suomalaisittain Kustaa Mauri) Armfelt, joka on Suomen itsenäistymisen historian merkittävin mies ja josta toinen (tosin vaatimattomampi) kanerva, Mauri Sariola, (Suomen Hemingway, ja Papa-Doc oli tietysti itsekin kanerva) kirjoitti erinomaisen kaksiosaisen kuvauksen (Suomalainen ratsastaja, 1977 ja Suomalainen kavaljeeri, 1978).

Minulla on sellainen hytinä, että suomalaisista 1800-luvun kirjailijoista ainakin Aleksis Kivi ja Juhani Aho voitaisiin lukea kanerva-katraaseen kuuluviksi. Ensimmäisen osalta traagiseksi kanonisoitu nerous ja kohtalo (”…eli vain syksystä jouluun…”) ehkä torjuu tällaisen itsestään selvältä näyttävän tulkinnan, sen sijaan Juhani Ahon kanervamaisuutta ei ole mitenkään syytä epäillä. Välirikko Minnan Canthin kanssa johtui juuri tästä asiasta. Lievästi huvittavaa riidassa on, että Canth kirjoitti näistä kanervamaisista miehistä, jotka yleensä tarinan lopussa saavat synninpäästön ja Minnan luomat naiset saavat aina kantaa rakkauden rangaistukset.

Mannerheim on tietysti monilla tantereilla jyllännyt kunniakas suomalainen kanerva. Armfeltin kanssa he eivät muodosta vain kahta kolmasosaa Suomen historian merkittävimpien miesten triumviraattista, vaan mallin kaikille kanervan uraa ajatteleville miehenpuolille hienostuneesta, mutta huonotapaisesta ja sliipatusta maailmanmiehestä, kavaljeerista ja naisten päiväunien Satumaan prinssistä, joilla monista muista kanervista poiketen oli sen lisäksi sekä fyysistä että moraalista rohkeutta silloin kun tällaisia miehisiä kulutushyödykkeitä tarvittiin.

Kolmannen osan tästä suomalaisten pyhästä kanerva-kolmikosta muodostaa tietysti pitkäaikainen mini-diktaattorimme Urho Kaleva Kekkonen, joka oli myös todellinen perus-kanerva. Hän eli lisäksi aikana, jolloin itsesensuurin pelosta polvillaan vapiseva lehdistömme (yltiöpäisen vapisematonta ja usein salakielisen vihjailevaa samizdat-lehteämme, Hufvudstadsbladetia, ehkä lukuun ottamatta) täytyi ohjaamalla ohjata paljastamaan – tosin hyvin varovasti – koko kansan ihailtavaksi viriilin, mutta samalla salaa kulissinsa takana rapistuvan, presidenttimme kanervamaisia naisseikkailuja, joiksi niitä ei tietysti siihen aikaan kutsuttu. Näin mm. nimet Slior, Snellman ja Hallama tulivat vaivihkaa rahvaan tietoisuuteen.

Poliitikkojen joukossa kanervia onkin yllin kyllin, näennäinenkin valta näyttää toimivan afrodisiakana. Todellisesta vallasta puhumattakaan.

J.F. Kennedy on tietysti politiikan kanervien Loistava Apollo. Siinä missä tavallinen poliittinen kanerva joutuu etsimään naisiaan supermarkettien kassoilta, Kennedy voi valita Hollywoodin yltäkylläisestä hunajakeosta. Bill Clinton oli myös tietysti kanerva, sen sijaan Busheja ja Reagania tai muita sodanjälkeisiä Amerikan presidenttejä ei ehkä ole kukaan kanerviksi kutsunut. Tosin Eisenhowerilla oli sodanaikainen suhde autonkuljettajansa kanssa, mutta häneltä puuttui tärkeä kanervamainen ominaisuus, välinpitämättömyys seurauksista ja tekojen sarjamaisuus.

Suomessa on tietysti myös poliittisia kanervia Kekkosen lisäksi.

Osoittautuu, että pääministeri Vanhanen on nupullaan mutta jo aukeamaisillaan oleva kanerva. Hän ehkä lopulta valmistuu opinnoiltaan kiehtovaa tuoksukutsuaan ylettömästi tuhlaavaksi kanervaksi – vielä nyt näyttää siltä, että pääministeriltä puuttuu tarvittavan kova välinpitämättömyys, mutta hän aloitti kanerva-opintonsa vasta kovin iäkkäänä (tiettävästi), vasta opittuaan, että valta tekee vähäisestäkin kanervasta väkevän. Tosin emmehän tiedä mitään aikaisemmasta Matti Vanhasesta, vasta pääministeriys teki hänen seksielämästään kiinnostavan. Mielenkiintoista on se, että tuskin kukaan on tiedonhaluinen hänen poliittisesta sanomastaan. Ainoa mieltäkiehtova asia hänessä näyttääkin olevan hänen tyttöystävänsä, ja tämä ehkä kertoo Vanhasesta kaiken, mitä on tarpeellista kertoa.

Kuva: ikinuori kanerva, Warren Beatty, nuolaisee himokkaana sensuelleja huuliaan

Ja onhan meillä vielä se turkulainen kansanedustaja, mikäs sen nimi nyt? no se tekstailija! Jolla kuulemma on joku ruumiinosa niin iso, että eduskunnan vessanpönttöjä on jouduttu syventämään kuudella tuumalla. Mutta tämä saattaa olla vain pahaa panettelua tai Urbaani Legenda.

Vielä loppuun on kuitenkin mainittava kanervien kanerva, vastikään 70 vuotta täyttänyt Warren Beatty, joka on käynyt läpi "kaikki" Hollywoodin naiset kanerva-urallaan. Tosin hänelle kävi lopussa niin kuin Rosvo Roopelle, joka "...lesken eessä nöyrtyi ja joutui naimisiin, ja sillä lailla Rosvo-Roope hiljaa hirtettiiiiin." Beattyn iki-ihana vaimo, Annette Bening, joka näytteli Michael Douglas'in, täydellinen kanerva tietysti, leskimies-presidentin lemmenkohdetta elokuvassa The American President, ei taida kuitenkaan olla leski vaan eronnut. Mutta hällä väliä.

Tarina: nainen tarinassa

Kuva: Anita Konkan kirjan Samaa sukua kansikuva (Tammi, 1985, päällys Harri Manner, loppuunmyyty).

Minä kuulun siihen sukupolveen, jossa miehen velvollisuus oli pitää naisestaan huolta tai vaihtoehtoisesti pelätä pahanpäiväisesti.

Jopa näinä poliittisesti korrekteina aikoina käännän niskani sijoiltaan nähdäkseni onko takanani naisia, joita voisin päästää sisään ovista ennen itseäni ja joille voisin aukaista oven hymyillen suojelevaista hymyä, ettei heidän itsensä tarvitsisi liata hentoja, valkoisia käsiään bakteerimereen, joka peittää kaikkia ovenkahvoja. Lisäksi kommentoin positiivisesti uusia vaatteita ja kampauksia, joita naiset eteeni heittävät. Ja menisin jopa heikoille jäille ennen kaikkia naisia – onnekseni sellaisia tilanteita tulee valitettavan harvoin eteen nykyisinä superturvallisina aikoina.

Olen yleensä hämmästynyt ja hämmentynyt, kun jotkut erityisen emansipoidut naiset moittivat käytöstäni seksistiseksi ja vähätteleväksi kiiteltyään ensin asuaan koskevia ihailevan positiivisia arvioitani – tai aukaistua ovea.

Käytöksestäni voin onneksi syyttää ensisijassa äitiäni. Ja toisekseen kaikkia lukemattomia ja luettuja kirjoja, joissa on annettu hyvinkin omaan maailmankuvaani limittyvä kuva naisista. Usein kirjojen nainen on tiukasti stereotyypillinen, jopa kirjoissa, joita naiset itse ovat kirjoittaneet, puhumattakaan Mika Waltarin ja muiden mieskirjailijoiden naiskuvista, jotka kumpuavat miehisten päiväunien syövereistä: toiveista, himoista ja peloista.

Ilmiselvästi Nainen on miestä vaikeampi kirjoitettavaksi tarinoihin.

Miehen kirjoittaminen on suoraviivaista. Tarinoiden mies on tietysti dynaaminen sankari, hyvään tai pahaan taipuvainen, jolle kaikki tapahtuu, joka kohtaa ongelmansa kuin mies, ja joka muuttuu tarinan vanhetessa, paremmaksi tai pahemmaksi. Nainen puolestaan usein vain on, sellainen kuin on. Jopa Olkikoirien (Sam Peckinpah: Strawdogs) tyypillinen miehennynnerö (Dustin Hoffman) muuttuu tappavaksi sankariksi, kun hänen naistansa vahingoitetaan. Ja vielä tavalla, joka on yleisesti hyväksytty ”kuolemaakin pahemmaksi kohtaloksi” kaikille tarinoiden haavoittuville ja helposti katkeaville, mutta hyvältä tuoksuville Saaronin liljoille.

Kalevalassa on kolme mieliinpainuvaa naishahmoa: Pohjan Akka, Lemminkäisen Äiti ja Aino. Kaikki muut naishahmot ovat vain rekvisiittaa miesten seikkailuille: erityisesti miehisten kosteiden unien oivallisen esikuvan, Lemminkäisen, joka kävi levittämässä ennakkotietoa suuresta suomalaisesta rakastajasta virolaisten naisten keskuudessa jossakin paikassa, jota kutsuttiin Saareksi.

Lemminkäinen itse on tyypillinen tarinoiden mieshahmo, dynaaminen seikkailija, haihatteleva aikaansaaja, jota ei edes kappaleiksi paneminen voinut lopullisesti tappaa. Nyt tietysti ymmärtää, että Lemminkäisen hajoaminen oli allegoria suorituspaineiden kurimuksessa kamppailevasta (nyky)miehestä, jonka mielen äidin lämmin syli paranteli uudestaan kokonaiseksi ja valmiiksi uusiin naisseikkailuihin. Pääministeri Matti Vanhasessa näyttää olevan juuri samanlaista poikamaisen herkkää ja naisiin vetoavaa haavoittuvuutta. Ja monilukuiset naiset ovat joutuneet ja joutuvat vahvistamaan hänen mielensä pääministeriyteen sopivaksi kerta kerran jälkeen ilman, että pääministerin uskottavuus poliitikkona menisi. Onneksi hän ei ole nainen.

Väinämöinenkin, ja Ilmarinen, ovat tyypillisiä miessankareita, jotka käyvät Manalassa ja kyntävät kyisiä peltoja. Ja Kullervokin, joka vain kuvaa toisenlaisen mieshahmon, antisankarin, synnynnäisen häviäjän, jonka häviämiselle on selkeästi ymmärrettävät syyt, ja käyttäytymiselle hyväksyttävä selitys. Kullervon näkee tietysti Aki Kaurismäen elokuvissa esimerkiksi Pellonpääksi naamioituna. Pellonpää ei tosin ehkä tarvinnut osaansa mitään naamioitia.

Kalevalan merkittävät naiset ovat kaikki keskenään erilaisia, mutta muussa kirjallisuudessa vankasti edustettuja.

Pohjan Akka on yliluonnollisilla voimilla varustettu noita, kaikin tavoin miesten veroinen. Mutta pelkästään yliluonnollisten voimiensa vuoksi. Tällaiset voimat tekivät Väinämöisestä ja Ilmarisesta dynaamisia jumalia, Pohjan Akasta taas tarinoiden muuttumattoman pahanilmanlinnun. Omaa lukijanurani alkuvaihetta kehysti jäljennös Gallen-Kallelan maalauksesta Sammon puolustus, jossa Pohjan Akka oli suunnattomaksi, riippurintaiseksi kotkaksi muuttuneena kantanut selässään joukon vähäpätöisiä Pohjan sotilaita, joita Väinämöinen uhkasi pitkällä miekallaan. Väinämöinen voitti ja säilytti henkensä, mutta menetti Sammon meren syvyyteen, tosin sen opin tietämään vasta, kun olin valmis, paljon myöhemmin, lukemaan oikean kohdan Kalevalasta.

Lemminkäisen Äiti on hyvän ruumiillistuma, joka pelastaa tarinan Sankarin, Lemminkäisen, kuolemalta (Gallen-Kallela: Lemminkäisen äiti). Pelastamisen päävälineenä ovat harava, vetoaminen jumaliin ja tietysti suunnaton äidinrakkaus. Muuten hänestä emme mitään tiedäkään. Koska hän on naishahmo, emme edes odota, että tietäisimme. Hän on ytimeltään hyvä ja sillä hyvä.

Niin kuin on tarinataiteen dynaamisimman mieshahmon, Jeesuksen, äiti Maria, tai Martta tai jopa Maria Magdalena. Raamattu ei naisten osalta juuri poikkea kalevalaisista tarinoista. Paavalin vaatimus naisen vaikenemisesta seurakunnasta toteutuu kerta toisensa jälkeen. Merkittävästi Juditin kirjaa ei ole hyväksytty Vanhan Testamentin kaanoniin. Judithan oli nainen, joka, Jumalan armosta suoritti itse ilman muuta mihistä tukea miesmäisiä tekoja ja kehittyi. Hänellä oli oma tahtonsa niin kuin miessankareilla, ja hän loi oman asemansa ja kohtalonsa omilla dynaamisilla teoillaan, jotka eivät olleet naiselle sopivia. Eivätkä hyväksyttäviä, ainakaan miespuolisille papeille, jotka panivat kokoon Vanhan Testamentin vanhoista juutalaistarinoista.

Aino esittää tarinoiden yleisintä naishahmoa (Gallen-Kallela: Aino -triptyykki, joka on itselleni ensimmäinen tietoisen seksuaalisesti vetoava kuva, jonka muistan jäljennöksenä lukukamarini seinältä): voimatonta, alistuvaa ja alistettua liljaa, joka sulaa ja hukkuu miehisen ylivoiman edessä. Näitä hahmoja ovat tarinat täynnä. Tarinoiden Sankari, Mies, pelastaa hänet, syöksee hänet turmioon, menee hänen kanssaan naimisiin tai vain panee hänet paksuksi. Ja pelastuksen, avioliiton, edellytyksenä on, että nainen alistuu miehensä valtaan. Jos hän panee miehelle hanttii, tulee turpiin ja hänet tuhotaan. Tietysti hänet tuhotaan joka tapauksessa, mutta sitä ei usein onnellisen lopun kirjoissa näe sanottavan.

Tarinoiden mies on siis runollinen sankari, nainen tämän eteerisen hyveellinen muusa, tai vaihtoehtoisesti vaarallinen ja paheellinen viettelijä, Seireeni tai Kirke oman aikansa valeasussa.

Olenkin juuri nautiskellen lueskellut Antwerpenin merimieskirkon kirjatorilta löytämääni, ja luettavaksi pelastamaani, Anita Konkan kirjaa Samaa sukua, jossa Anitaa muistuttava, suomalainen mutta isänsä puolelta inkeriläissukuinen nainen palaa juurilleen rakastellakseen Kasimovkan saunan lattialla serkkunsa Aljošan kanssa ”kuin kaksi rahisevaa heinäsirkkaa” (kirja oli lukemisen arvoinen jo pelkästään tämän kielikuvan vuoksi). Kirja onkin kaikin puolin suositeltava jopa miesten luettavaksi, vaikka onkin naisen kirjoittama.

Sivulla 213 Taina, kirjan päähenkilö, ajattelee näin katsoessaan jäähyväisiksi Aljošaa junan ikkunan läpi:

…Sieluni, hän ajattelee. Venäjäksi se tarkoittaa samaa kuin rakkaani. Rakkaakseen voi elämänsä aikana sanoa muutamaa miestä, sielukseen vain yhtä. Hänestä tuntuu kuin sydän nykäistäisiin irti, kun Aljošan kasvot etääntyvät ja katoavat. Jäljelle jää tyhjä paikka. Hän seisoo käytävällä. Kaupunki lipuu ohitse. Alkaa tumma metsä, jonka latvoja viimeiset auringonsäteet punaavat…

Taina katselee junassa (kirjan samalla sivulla) rakastunutta venäläispariskuntaa, jonka kanssa jakaa saman hytin, ja ajattelee (kateellisena):

…Parin onnettomasti päättyvä rakkaustarina on kirjoitettu kasvoihin. Miehellä on älyä, mielikuvitusta ja viehätysvoimaa. Naiselta ne puuttuvat. Sen näkee silmistä, jotka ovat tyhmät ja laiskat...

George Elliot (oikealta nimeltään Mary Ann Evans) kirjoitti mm. kirjan Mylly joen rannalla, jonka päähenkilö Maggie Tulliver oli kasvavana naisena vilkas, eloisa ja älykäs keskustelija ja kirjojen ahmija, tyypillinen nainen siis, josta kehittyi osaansa alistuen tyytyväinen raamatullinen Martta. Hän hylkää lopussa mahdollisuuden lähteä lätkimään, miehen mukana tietysti, uhkaavasta naisenelämästään, ja täyttää sen sijaan velvollisuutensa: perheensä ja oman luonnollisen asemansa vaatimukset.

Maggie Tulliver siis hukuttautuu osaansa niin kuin Kalevalan Aino viileisiin vesiin. Ja Anita Konkan kuvaama Tainakin tulevan elämänsä pitkään alakuloon. ”…polttaako kesken jäänyt rakkaus vielä kahdeksankymmentävuotiaanakin kuihtuneita suonia…”

George Elliot ja Anita Konkka ovat tässä tyypillisiä naiskirjailijoita, jotka eivät halua piirtää roolimallia nuorille naislukijoilleen vaan kuvaavat elämää sellaisena kuin se on. Muutenhan heidän kirjojensa uskottavuus ehkä menisi - jopa naislukijoiden keskuudessa, miehistä puhumattakaan.