Pietarilaista ylellisyyttä ja muuta munakasta

Kuva Daily Mail: "Yllättäen" löytynyt Fabergén "Rothschildin kellomuna" on myynnissä Lontoon Christie'n huutokauppakamarilla

Motoksi tähän lastuun sopii hyvin vaikkapa Sokrateen suuhun pantu lause:

Ylellisyys on keinotekoista köyhyyttä.

No, tuota lausetta jos alkaa analysoida, se liukenee helposti sisällöttömäksi. Joten ehkä sen sijaan voisi motota elokuvaohjaaja John Boormanin lauseella

Elokuva muuttaa rahaa valoksi.

Muistattehan, Arvoisat Lukijat, käsikirjoittaja-ohjaaja Boormanin erinomaisen neo-noir-elokuvan Point Blank (suomeksi Tappajan jäljet, on se nyt yhtä pirua, että suomeksi ei keksitä osuvia nimiä elokuville!) vuodelta 1967? Elokuvan noir-hohto sen kun kirkastuu ajan kanssa, niin kuin pääosan esittäjä Lee Marvininkin, mitä ei kovin monista kuvista tai näyttelijöistä voi sanoa; edes Brian Helgelandin myöhemmin ohjaama uusintaversio Payback (suomeksi Payback – tilinteko) ei yltänyt parempaan, vaikka pääosassa oli taskukokoinen seksipommi Mel Gibson.

Boormanin lauseesta voi muotoilla paraphrasiksen tämän lastun käyttöön esimerkiksi, että:

Ylellisyysesine muuttaa rahaa valohoidoksi.

Australialainen kulttuuriesseisti Clive James sanoi hiljan Times Literary Supplement:issa, esseessä brittiläisestä elokuvasta, jotenkin, että ” In cinema, money might not be everything, but it is always the first thing”. Eli suomeksi, että ”Elokuvanteolle raha ei ehkä ole tärkein mutta aina ensimmäinen tekijä”. Vähän niin kuin oikeassakin elämässä. Vanhan kliseen mukaa raha ei teekään onnelliseksi, vaikka köyhänä helposti niin ajattelisi, vaan rauhalliseksi.

Toisaalta ra(u)hattomuus tekee kokijansa usein onnettomaksi.

Ja à propos TLS, jonka tämän viikon numerossa kirjailija, esseisti ja konservatiivinen poliitikko Ferdinand Mount (joka onkin tähän juttuun sopivasti perinnöllinen aatelismies, baronet, eli Sir William Robert Ferdinand Mount, 3rd Baronet) sanoo historiasta ja antiikkitavaroista otsikolla The thinginess of history, että:

We are no longer so confident of being able to identify a dominant historical narrative and relegate the rubbish to the dustbin of history.

Eli suomeksi jotenkin, että: "Emme ole enää kovin varmoja kyvystämme tunnistaa historian tärkeintä narratiivia ja hylätä sen kuonaa roskakoppaan".

Ja siitä rohkaistuna voinkin sujuvasti kävellä huojuvaa aasinsiltaa nykyisinkin harvainrahassa kylpevään Pietariin ja puhua sen historian "thinginess'ista".

Pietarissa käynti ei taida olla erityinen ylellisyyden multihuipentuma, ei ole ollut sitä enää pitkään aikaan. Itse asiassa ei sitten tsaarien ja heidän aikansa yhteisen kansan dostojevskilaisen kurjuuden päivien, vaikka ajat ovat varmasti kovasti muuttumassa Pietarissakin, Pohjolan Venetsiassa, jonka Pietari Suuri perusti suomalaisten asuttamalle ja epäterveen soiselle alueelle, Nevan suulle, koska oli niin innostunut laivoista ja laivastoista.

Pietari ei olekaan mikä tahansa tavallista elämää viettävä kaupunkipahanen vaan historian pystyynkuollut kulissi. Niin kuin Wien, jossa haisee kuolema, tai Rooma tai Firenze; kaikki kulttuurikäärinliinoja rakennettu kivettyneen ajan viipaleista.

Pietarin raunioilla on tarjottavana kaksikin sielua. Siellä näkee samoissa kulisseissa sekä harvojen ylettömän ylellisyyden että yhä uudelleen petetyn kansan tasa-arvounelman epäonnistumisen rauniot, dostojevskilaisen kurjuuden tasajaon muistomerkit.

Kaksisieluisesta ihmisestä voi tulla joko skitsofreeninen tai luova (tai "juova", kun monet taiteilijaksi aikovat eivät ole ymmärtäneet "luomisen" ja "juomisen" hienonhienoa eroa).

Sama saattaa päteä kaupunkeihinkin. Historian sattumien summana ne voivat kitua tai kukoistaa: ikuista syksyä junnaavan skitso-kaupunki Moskovan tavoin tai häilähtävän luovuudenhullun Dionysos-kevätpäivän eläneen Firenzen.

Nevanlinnan vanhan linnakaupungin paikalle pystytetyn Pietarin nimihistoria heijastaa sen asukkaidenkin kohtaloita: perustajansa hollantilaista laivastokoulutusta kuvastellut ensimmäinen nimi Sinkt Pieterburg, sitten utilitaarinen Pedrograd, pääkaupungista kurjistuvaksi maakuntakaupungiksi muuttunut vallankumouksen toiveikas kehto Leningrad ja lopulta takaisin Pyhän Pietarin nimikkokaupungiksi, uudelleen kristinuskon ja sen rakkaan ottopojan, rahanvallan, alamaiseksi, neo-edistyksen keskukseksi.

Pietarilaisesta ylellisyydestä puhuttaessa tulevat tavalliselle, sekä naisia että kulttuuria hämmentyneenä rakastavalle suomalaiselle ehkä ensimmäiseksi mieleen ihanat pietarilaishuorat ja toiseksi ”venäläiset klassikot”, sitten Talvipalatsi, joka on kai nyt restauroitu lähes alkuperäiseen loistoonsa. Ja Aurora, jonka maine on jopa huikeasti suurempi kuin laiva itse tai edes sen vaikutus venäläisten historiassa.

Mieleen saattaa tulla myös jalokiviseppä Peter Carl Fabergé (oikeasti Carl Gustavovich Fabergé), tsaarin kultamunainen jalokivimestari.

Hän sattui elämään taitojensa kanssa juuri oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa (kuoli maanpaossa 1920), Pietarissa kulta-aikaan, jolloin ylellisyysesineillä oli arvonsa, jonka voi sekä mitata laadussa ja kauneudessa että mittauttaa selvässä rahassa. Peterin isä oli ranskalainen hugenotti Gustave Fabergé, joka oli muuttanut Pohjois-Ranskan Picardien maakunnasta ensin Liivinmaalle ja sittemmin Pietariin pakoon uskonnollisia vainoja Ranskassa. Samaan hugenottikansainvaellukseen otti osaa myös Suomen ilmailuhallinnon entisen pääjohtajan Carl Erik Calas’in esi-isät, mutta he asettuivat ruotsinkieliseen Helsinkiin sivistyneen ranskankielisen Pietarin sijasta.

Fabergén munajumputuksen näyttää aloittaneen vuonna 1885 tsaari Aleksanteri III, joka tilasi koristellun pääsiäismunan tsarinnalleen, tanskalaissyntyiselle Maria Fjodorovnalle, joka oli kastettu kovin poroporvarilliselta kuulostavalla nimellä Dagmar.

Munanhankintaa jatkoi tsaarin poika, Nikolai (myöh. II) ja muu äveriäs Ryssänmaa yritti matkia tsaariperheensä ylellisyyttä ja osti Fabergén munia minkä varoiltaan pystyi, siihen saakka, kun I maailmansota lopetti synnynnäisten aatelisten herruuden Venäjällä ja köyhyydessä kurjistuvat venäläiset tappoivat vuonna 1917 koko roskajoukon tai säikyttivät muuten ulos maasta. Monet ilman muniaan, joista onkin nykyisin kymmenen näytillä Kremlin museossa (puoliso on niitä siellä ihaillutkin sillä aikaa, kun itse istuin hautomassa omia muniani jossakin kansainvälisessä kokouksessa Sheremetjevon lentokentän virallisenkylmissä kokoustiloissa). Jotkut emigrantit pakenivat maasta pesämuniensa kanssa, joiden avulla oli hyvä aloittaa uutta elämää sodanköyhyttämässä Euroopassa.

Fabergén munia tehtiin vähintään 68, mahdollisesti jopa 77, joista Aleksanteri III ja huono-onninen Nikolai II tilasivat yhteensä yli viisikymmentä (10 tehtiin Aleksanterille ja loput Nikolaille). Nikolai tilasi munia sekä äidilleen Maria Fjodorovnalle että kunnon aviomiehen tapaan vaimolleen, hesseniläissyntyiselle tsarinna Alexandra Fjodorovnalle. Tsaarien munista on vielä varmuudella jäljellä 44, tosin niitä epäillään olevan enemmänkin salaisissa kokoelmissa, yhteensä jopa 50.

Munia tehtiin myös ”tavallisille” venäläisille ja jopa ulkomaalaisille. Juuri viime viikolla julkaistiin uutinen, että Lontoon Christie'n huutokauppakamarilla on marraskuun 28. päivänä huudettavana ranskalaisen paronin, Edouard de Rothschildin ja Germaine Alice Halphen'in kihlajaisiin vuonna 1902 valmistunut muna, joka on ollut "kateissa" Rothschildien kaapissa vuosikymmenet (samainen pankkiirisuku on tunnettu myös jumalattoman ylihintaisista Château Lafite Rothschild -viineistä). Jos joku Arvoisista Lukijoista on munista kiinnostunut, niin vaivaisella parillakymmenellä miljoonalla eurolla olisi Lontoosta saatavilla pinkkiä munaa.

Siperialaisten kultakaivosten johtaja, aatelissyntyinen Aleksandr Ferdinandovitš Kelch (sukua on nykyisin mm. Hollannissa ja Belgiassa timanttikauppiaina), tilasi seitsemän munaa rikkaan moskovalaisvaimonsa Varvara Petrovna Bazanovan varoilla (Kelchit asuivat Pietarissa Tshaikovskogo kadun numeron 28 ns. Kelchin talossa, jossa majaillee nykyisin UNESCO, Suomen Pietarin konsulaatti taitaa sattumoisin olla samalla kadulla numerossa 71). Aleksandr Kelch erosi vaimostaan ennen vallankumouksia ja hävisi 1930-luvulla Siperiaan köyhtyneenä ja ajan tapaan tuomittuna Stalinin vainoharhoissa virallisesti irtolaiseksi.

Varvara-vaimo puolestaan muutti omaisuuksineen Pariisiin pakoon vallankumousta ja myi muniaan eniten tarjoaville. Keräilijöitä löytyi hyvin jopa sodan runtelemassa maailmassa. Sodilla ja muilla murrosajoilla taitaakin olla sellainen merkillinen ominaisuus, että ne rikastuttavat rikkaita uskomattomiin mittasuhteisiin ja köyhdyttävät jo muutenkin köyhiä, jotka lisäksi joutuvat toimimaan rikkaiden sodissa tykinruokana. Ei liene ihme, että köyhät vastustavat muutoksia kynsin hampain ja rikkaat keinottelijat taas ottavat ne avosylin vastaan.

Venäjän lähihistoria on murrosaikojen omaisuusihmeestä hyvänä esimerkkinä. Samoin oma kieltolakiaikamme.

Myöhempien aikojen Fabergé-munien keräilijät ovat äveriästä porukkaa.

Keräilijäjoukkoon kuuluu mm. Malcolm Forbes (y’know, rikkaitten pää-äänenkannattaja, The Forbes Magazine). Hänen perikuntansa myi vuonna 2004 koko munakokoelman, yhteensä yhdeksän munaa, entiselle neukkuaikaiselle rautatieinsinöörille, ja nykyisen, Jeltsinin ja Putinin yhteisvoimin luoman liberaalin kauppa-ajan öljy- ja alumiinimiljardöörille nimeltä Viktor Vekselberg. Hänen munansa ovat kierrelleet ympäri maailmaa näytillä, mm. Suomessa, jossa niitä saattoi ihastella ainakin Museokeskus Vapriikissa, Tampereella nääs.

Egyptin ja Sudanin viimeinen varsinainen kuningas ja kansainvälinen playboy Faruk I, arabiaksi Fārūq al-Awwal oli myös munien keräilijä. Hänen perhensä oli siirtynyt 1800-luvun alussa Albaniasta Egyptiin, jossa pääsivät lopulta maan hallitsijoiksi. Playboy-Faruk pakotettiin luopumaan munineen vallasta 1952 Nasserin kapinan kynnyksellä.

Monacon ruhtinasprinssi Rainier Louis Henri Maxence Bertrand Grimaldi keräsi yhden Fabergé-munan lukuisien munasarjojen lisäksi, hänhän oli tunnetusti myös naistenmies. Ranierin muna oli tsarinna Aleksandralle vuonna 1887 tehty Sinisen käärmeen kellomuna.

USA:n kommunistipuolueen perustajan Julius J. Hammerin poika, Armand Hammer oli tarmokas munienkaupustelija. Hän oli Neuvostoliiton julki-salainen agentti ja myi Kremlin ylijäämämunat (yhteensä 14) 1930-luvulla Neuvostoliiton valtionkassan puolesta pääasiassa Amerikan äkkirikkaille. Kremlin uudet, marxilaista Prometheas-uskoa tunnustavat valtijat eivät ymmärtäneet utilitaristisessa kiihkossaan ylellisyysesineiden todellista arvoa vaan näkivät ne vain vanhan vallan dekadenssin hyödyttöminä pölynhiukkasina, historian kuonana.

Hammer oli myös mm. Leninin, Stalinin ja Suomen aurinkopresidentti Kekkosen henkilökohtainen ystävä. Munien myynnin lisäksi Hammer ylösrakensi venäläiseen öljyyn erikoistuneen Occidental Petroleum-yhtiön.

Hammer, amerikkalainen filantrooppi, ynnä hänen öljymiljoonansa ja erityisesti yksityissuihkukoneensa muistetaan Suomessa erityisesti siksi, että demokraattinen ja lahjomaton presidenttimyyrämme Kekkonen matkusteli niillä silloin tällöin ilmaiseksi, mm. Islantiin kalastamaan lohia.

(Suluissa mainittakoon, että entinen varapresidentti Al Gore Jr saa myös kiittää varakkuudestaan tätä samaa öljy-filantrooppia. Nykyisinhän Gore on paremmin tunnettu öljyn vastustajana ja elokuvaksi ylennetystä PowerPoint -esitelmästään Epämiellyttävä totuus, tekijänsä rahasampo, josta saattaa tällä viikolla helistä kassaan jopa Nobelin rauhanpalkinto.)

Minkähänlainen yleinen ja yhtäläinen melu nousisi nykyisin, jos Tarja-presidenttimme harrastaisi Kekkosen tapaista kalastusmatkailua.

”Tempora mutantur, nos et mutamur in illis”!

Ajat muuttuvat ja me ajelehdimme illuusioissa. Tai: ”aikansa kutakin, sanoi koira, kun järsi salvettuja muniaan”.

Kuva: Viimeinen Fabergén muna, Karjalankoivu-muna vuodelta 1917

Viimeisin valmistunut Fabergén muna, 51. tsaarien tilaama (saattoi olla 54. myös, tsaarimunasarjan tarkka luku on eri lähteissä erilainen), on huhtikuulta 1917, muutama viikko helmikuun vallankumouksen jälkeen.

Viimeisin muna liittyy sikäli suomalaisiin, että sen valmistusaineena on karjalainen koivu ja kultaa on käytetty vain koristeena. Muna oli kateissa 1920-luvulta vuoteen 2002, jolloin tuntematon omistaja möi sen (yksityiselle) Venäjän kansallismuseolle. 52. muna ei koskaan valmistunut, kun historialliset tapahtumat pääsivät livahtamaan munasarjan edelle.

Niin katoaa Glooria maailmalle. Tosin Fabergén glooria taitaa vieläkin kasvaa.

On kai mahdoton kuvitella toista ylellisyysesine-sarjaa, joka olisi häikäisevämpi luovuudeltaan, maineeltaan tai nimettömien venäläisten kultaseppätekijöidensä taidoilta.

Kyllä sellaista ”keinotekoista köyhyyttä” pitäisi mielellään omanaan, himmeiksi pureskeltujen Fiskarssin teräsveitsien ja -haarukoiden ja naarmuuntuneiksi juotujen Iittalan Ultima Thule-lasien lisänä!

Lisälukemista:

Munien nykyiset omistajat ja paljon muutakin tietoa näkyy saitilta, jonka nimi on Mieks Fabergé Eggs.

Fabergén tarinaan voi tutustua mm. tällä saitilla, jossa puhutaan muutenkin maailman aarteista, ja tamperelaisen Museokeskus Vapriikin saitilla, jossa esitellään viimevuotista näyttelyä, johon tutustuin itse täällä Brysselissä, nimeltä Fabergén aika.

Ferdinand Mount: The thinginess of history, The Times Literary Supplement, Times online, 10.10.2007.