Kuva: Humboldt Universität zu Berlin, Computer- und Mediensercive, Blutner/ Philosphy of Mind/ Consciousness
Sitä ajattelee kaikenlaista, kun istuu viskilasi kädessä ja tuijottaa eteensä – tyhjyyteen niin kuin sanotaan, vaikka eihän siinä edessä juuri koskaan pelkkää tyhjyyttä ole.
Tuijotellessa tuntuu siltä, että ajatustoimintaa ei millään saa loppumaan. Itse asiassa mitä enemmän sitä yrittää lopettaa, sitä enemmän se tuntuu tekevän työtä.
Tietysti, jos viskiin liottaisi tyhmyyksissään LSD:tä tai jotakin sen sellaista tyhjyyden sijasta, alkaisi tuijottaa jotakin kovasti värikkäämpää ja huikeampaa; saattaisi vahingossa päätyä takaisin 60-luvulle, ellei olisi varovainen. Mutta silloinkaan ei ajattelua saisi kokonaan toppuuteltua.
Sitä istuu siinä mielipaikallaan tuijottamassa, hokee mantraansa ja tuntee viskilasin kädessään, vaikka ei tuntisi sitä puristavansa, tajuaa maailman ympärillään ja tietää, että maailma ei pelkästään ole siinä ympärillä, vaan on nimenomaan maailman keskipisteen ympärillä. Ja tajuaa siinä keskellä entiteetin, jota kutsuu varmuudella itsekseen.
Eikä pelkästään tajua sitä keskustaa itsekseen, vaan tuntee sen koko narratiivin, ei sivutuotteena (epifenomeenina) vaan niin kuin ilmestyksenä (epifaniana). Eli tietää eläneensä, elävänsä ja elää nyt ja ainakin jonkin hetken tulevaisuudessa. Saattaa epifanian – ja viskin – vaikutuksesta jopa äännähtää, että ”Minä(!) Elän(!)”, ja pistää varmemmaksi vakuudeksi mielessään huutomerkin kummankin sanan perään. Ja ottaa sitten tukevan kulauksen vanhuuttaan savunmakuista viskiä, jota on kypsytelty vanhoissa sherrytynnyreissä vähintään 15 vuotta.
Semmoista sitä helposti ajattelee sielunsa tai päänsä sisällä, jopa joskus ilman viskilasia. Tosin viskilasin kanssa nuo huutomerkit kuuluvat selvästi voimakkaampina.
Sitten sitä yrittää kysyä itseltään, kun muita ei silloin ole paikalla, että missähän tämä maailmannapa – sielu – sijaitsee. Ja siihen täytyy tietämättömän vastata, että ei missään tai kaikkialla (jotka saattanevat tarkoittaa yhtä ja samaa).
Tämän tietää, koska tajuaa äärettömän pienen ja äärettömän suuren samanaikaisesti, ei oikein selvästi, mutta suurin piirtein.
Sitä istuu siinä mielipaikallaan tuijottamassa, hokee mantraansa ja tuntee viskilasin kädessään, vaikka ei tuntisi sitä puristavansa, tajuaa maailman ympärillään ja tietää, että maailma ei pelkästään ole siinä ympärillä, vaan on nimenomaan maailman keskipisteen ympärillä. Ja tajuaa siinä keskellä entiteetin, jota kutsuu varmuudella itsekseen.
Eikä pelkästään tajua sitä keskustaa itsekseen, vaan tuntee sen koko narratiivin, ei sivutuotteena (epifenomeenina) vaan niin kuin ilmestyksenä (epifaniana). Eli tietää eläneensä, elävänsä ja elää nyt ja ainakin jonkin hetken tulevaisuudessa. Saattaa epifanian – ja viskin – vaikutuksesta jopa äännähtää, että ”Minä(!) Elän(!)”, ja pistää varmemmaksi vakuudeksi mielessään huutomerkin kummankin sanan perään. Ja ottaa sitten tukevan kulauksen vanhuuttaan savunmakuista viskiä, jota on kypsytelty vanhoissa sherrytynnyreissä vähintään 15 vuotta.
Semmoista sitä helposti ajattelee sielunsa tai päänsä sisällä, jopa joskus ilman viskilasia. Tosin viskilasin kanssa nuo huutomerkit kuuluvat selvästi voimakkaampina.
Sitten sitä yrittää kysyä itseltään, kun muita ei silloin ole paikalla, että missähän tämä maailmannapa – sielu – sijaitsee. Ja siihen täytyy tietämättömän vastata, että ei missään tai kaikkialla (jotka saattanevat tarkoittaa yhtä ja samaa).
Tämän tietää, koska tajuaa äärettömän pienen ja äärettömän suuren samanaikaisesti, ei oikein selvästi, mutta suurin piirtein.
Usein vielä huomauttaa itselleen, että itseä ei olisi ilman vuorovaikutusta, viestintää, muun maailmankaikkeuden kanssa, ja ajattelee siihen päälle, että näin ollen kehoakaan ei olisi ilman sellaista vuorovaikutusta, olisi kai vain joku kasa alkeishiukkasia epämääräisen somasti lähekkäin asettautuneina, siteenä ehkä pienehkö ämpärillinen universumin pimeää kuraa, joilla ei myös olisi sen kummemmin päätä eikä häntää ilman vuorovaikutusta.
Sitten saattaisi tulla mieleen ajatus hermoverkosta, tai jos haluaa sillä kerralla hienostella, neuroverkosta - varsinkin , jos on tutustunut ruotsalaisen biologin, Jonas Frisénin, ajatuksiin.
Neuroverkko tarkoittaa kai tilaa, jossa on vähintään kaksi (tai ehkä verkkoon tarvittaisiin vähintään kolme) prosessointiin kykenevää, aktiivista neuronia (osapuolta), joiden välillä on toimiva yhteys, synapsi, jossa joku ärsytys siirtyy osapuolelta toiselle (eli tapahtuu viestintää).
Aivotutkijat väittävät, että koko elävän olennon sieluksi kutsuttu ilmiö voidaan selittää aivojen neuronien ja synapsien avulla. Se on tietysti hienompi tapa sanoa, että sielua ei aivotutkijoiden mukaan ole olemassa omana entiteettinään. Samojen tutkijoiden mielestä psykologiaa – sielutiedettä – tieteenä ei oikeasti voisi edes olla, koska ei ole sieluakaan, jota se tutkisi.
Tavallisena yltiödualistisena taviksena sitä on suunnattomia vaikeuksia uskoa, että oma sielu, minä, voidaan selittää olemattomaksi, koska tietäähän vastaansanomattomalla varmuudella sielun olevan olemassa, koska ajattelee niin olevan.
OK, OK, nykyisin tämän ajatuksen sovellukset ovat vähän kliseisiä eivätkä kovin vakuuttavia. Alkuperäisenä ajatus ei tietysti ollut kliseinen, kun ranskalainen Renatus Cartesius sanoi sen ensimmäisenä. Hän taisi sittemmin kuolla nuhaan suomalaistenkin oman – ja jopa ruotsalaiseksi erityisen pähkähullun tai ehkä yliviisaan (tätä eroa on vaikea varmuudella päätellä) – kuningatar Kristiinan aikaisin-valistuneessa, roomalaiskatolisessa hovissa.
Sillä, mitä välineitä käytän ajatellessani, ei näyttäisi olevan merkitystä sille, että minäni – tai sieluni siis, joka on aivoihin ja muuhun materiaan nähden metatason olio – on olemassa, vaikka ei ehkä olekaan kuolematon sanan varsinaisessa fyysisessä merkityksessä. Vaistomaisesti sitä ajattelee, että minä – sielu – on jotenkin erilaista esimerkiksi ”kuolleen luonnon” olemassaoloon verrattuna. Vaikka tietysti sielukin voi olla kova kuin kivi tai sitkeä kuin kuusipuu tai kylmä kuin kuollut kala, mutta omasta sielustaan ei tällaista helposti ajattele – varsinkaan, jos kuvittelee pitävänsä humanismia elämänasenteenaan.
Ulkomaailman suhteen ihmisen ajattelutoimintojen ja muiden ruumiintoimintojen voi kuvitella olevan jonkinlainen ”Black box”, prosessijärjestelmä, joka on sikäli suljettu, että sen sisäisestä toiminnasta ei voi pelkillä ulkopuolisten aisteilla saada oikein mitään tolkkua. Mitä tapahtuu maksassani, jota savunmakuinen viski juuri nyt pehmeästi kutittelee, tai mustanpuhuvassa sapessani, jota selvästi sapettaa neuroniverkostoa ajatellessani, tai aivojen neuroneissa. Tätä ei ulkopuolinen osaa ilman tutkittavan aktiivista apua sanoa.
Jos vain katselee toimetonta ihmistä, ei tiedä, mitä tämän sisällä liikkuu. Paitsi, jos tämä ”black box” alkaa jotenkin kommunikoida: rupeaa hyrisemään, hymyilee, nauraa, näyttää keskisormea (esimerkiksi leikkiessään sormileikkejä mukuloidensa kanssa), vittuilee tai vetää turpiin. Silloin sillä voi kuvitella olevan jonkinlaisen sielun.
Sielu on toimimista – prosessia. Prosessit määrittävät ihmisen ja sen sielun sekä itselleen että muille.
Aivotutkimuksessa, 80-luvun lopulle saakka ”kaikki” aivotutkijat ”tiesivät”, että aivot on korvautumaton elin. Kun se on kasvanut siihen mihin kasvaa, uusia aivosoluja ei synny. Jos niitä kuolee, niitä ei korvata uusilla.
Muutama varovainen mielipide uusien aivoneuronien jatkuvalle synnylle naurettiin maanrakoon, eikä kukaan oikein kehdannut edes tutkia sen mahdollisuutta. Muistan olleeni kovin huolestunut tästä asiasta joskus 16. ikävuoden paikkeilla, kun uskoin, että aivot ovat kasvaneet siksi miksi kasvavat, ja selvästi tunsin, että viisautta olisi pitänyt olla tuntuvasti senaikaista enemmän. Ja tämä oli mielestäni suuri epäoikeudenmukaisuus muuten oikeudenmukaiselta näyttävässä maailmassa. Sitähän ei tuossa iässä ole kaikilta osiltaan muutenkaan parhaimmillaan. (Valitettavan epäoikeudenmukaisesti sama tunne on muuten jatkunut näihin päiviin saakka.)
Nyt tiedemiehet sen sijaan ”tietävät”, että neuroneja kuolee ja syntyy jatkuvasti. Prosac – mielentilalääke – nopeuttaa neuronien syntymistä (neurogenesistä), siksi se helpottaa depression vallassa olevaa, jolta masennus on tuhonnut kipeästi tarvittavia neuroneita varsinkin kai mantelitumakkeessa, sielun melankolia-astiassa.
Uudet neuronit aiheuttavat siis iloista mieltä, eikä syyttä. Siinä saattaa olla tulevaisuuden parannuskeino vanhaniän Alzheimerille tai Parkinsonin taudille, joita ei nyt pystytä edes kunnolla hidastamaan, parantamisesta puhumattakaan. Neuronigenesiksen osalta tieteen toisinajattelijat – kuten tuo aiemmin mainittu ruotsalainen Jonas Frisén – olivat oikeassa.
Neuronien syntysodan yhtenä aseena käytettiin mm. linnunlaulua, ja aivan oikein että käytettiin, linnut ja ihmiset lienevät ainoita eläviä olentoja, jotka laulelevat jopa omaksi ilokseen, kuten voi kuulla joka yö meidän terassilta yhden yökyöpeli-mustarastaan harjoitellessa yön vaimentamalla äänellä uusia kevätlaulujaan. Ja sen lisäksi molemmat ”opettavat” lajinsa muita laulelemaan uudella tavalla. Esimerkkinä vaikkapa joku pääministeri, joka on ystävällisesti opettanut vihreää nais-edustajatoveriaan, Merikukkaa, kuinka karaokelauluja lauleskellaan selvin päin, mikä äkkiä ajatellen tuntuisi mahdottomalta ajatukselta.
Tästä Arvoisa Lukija voi päätellä, että ajattelen ihmisyhteisöäkin neuroniverkkona.
On ihminen ja on toinen ihminen, molemmilla jonkinasteinen tietoisuus, joiden välillään tapahtuu kommunikaatiota. Jos kommunikaatio on molemmille miellyttävä kokemus, voi näiden välille syntyä pysyväisluontoisempi yhteys, josta saattaa jopa syntyä yhteisö. Sanotaan vaikka Suomen kansa, kirkkokunta, kommunistinen liike, kirjojen lukupiiri tai sonniyhdistys – tai jopa poliittinen susipari.
Tietoisuuksien, tai sielujen, välisessä yhteydessä meemeillä väitetään olevan jokin tärkeä tehtävä. Ei niillä meemeillä, joita omiin ajatuksiinsa kyllästyneet lastunikkarit levittävät toinen toisilleen, vaikka periaate onkin kokolailla sama.
Meemi on geenien tavoin levitettävissä oleva kulttuurikoodin peruselementti, jolla voi tartuttaa muiden viattomia ajatuksia uusilla ideanaihioilla, joista voi syntyä uusia maailmankatsomuksia niin kuin vapaus, valistus, kommunismi, uskonto, konsumerismi, kontaminaatio tai ilmatilan lämpenemisen anti-ideologia ja sen sellaiset toinen toistaan hienommat meemirihmastot.
Yhteiskunta (ja muukin yhteisö) on itse asiassa valtava kommunikaatioprosessi, eikä sitä ole olemassa kuin kommunikaatioprosessina (Rousseaun yhteiskuntasopimuskin ja yksityinen tai julkinen omaisuus, jopa ns. ”kansalaisten yhteistahto” on pelkkää ideoiden kommunikaatiota).
Niin kuin tietysti on oma sielummekin, joka on meidän oma sisäinen pikku yhteisömme, jossa ei tarvitse edes väitellä kuin omantuntonsa (homunculuksen, alitajunnan) kanssa.
Joko homunculus-alitajunta (omatunto) tai me itse (sielu) voi voittaa näissä väittelyissä. Jossakin niiden välillä keikahtelee kai sitten ihmisen vapaa tahto, oli mitä oli todellisuudessa.
Miten tällainen neuroniverkko saa tietoisuuden eli sielun?
Sitä eivät tiedemiehet pysty tyydyttävästi selittämään. Heidän mukaansa se vain kuin varkain nousee (emergoituu) riittävän kompleksisesta neuroverkosta.
Voiko mikä tahansa neuroniverkko saavuttaa saman tilan? Voiko yhteiskunnalla olla sielua, tai yhteisöllä? Internet on valtava, jatkuvassa muutoksessa oleva neuroniverkko, noodeina tai neurooneina tietokoneet ja käyttäjien aivot. Onko silläkin sielu? Tai blogimaailmalla? – bloggareita aivoineen on jo yli 100 miljoonaa. Ja jos sillä on, missä se sijaitsee? Voiko sielu edes sijaita missään?
Ja mihin ihmeeseen laskin sen viskilasin käsistäni? Minulle on nimittäin syntymäisillään emergentti ennakkoaavistus siitä, että tarvetta tukevalle ryypylle harkitaan parhaillaan jossakin homonculukseni sisällä. Itse tulen tietysti tietoiseksi siitä vasta joskus 500 millisekunnin kuluttua, jos sittenkään: ryyppy saattaa mennä suoraan tunnetusti ahneen homunculukseni turpeahuuliseen suuhun.
Sitten saattaisi tulla mieleen ajatus hermoverkosta, tai jos haluaa sillä kerralla hienostella, neuroverkosta - varsinkin , jos on tutustunut ruotsalaisen biologin, Jonas Frisénin, ajatuksiin.
Neuroverkko tarkoittaa kai tilaa, jossa on vähintään kaksi (tai ehkä verkkoon tarvittaisiin vähintään kolme) prosessointiin kykenevää, aktiivista neuronia (osapuolta), joiden välillä on toimiva yhteys, synapsi, jossa joku ärsytys siirtyy osapuolelta toiselle (eli tapahtuu viestintää).
Aivotutkijat väittävät, että koko elävän olennon sieluksi kutsuttu ilmiö voidaan selittää aivojen neuronien ja synapsien avulla. Se on tietysti hienompi tapa sanoa, että sielua ei aivotutkijoiden mukaan ole olemassa omana entiteettinään. Samojen tutkijoiden mielestä psykologiaa – sielutiedettä – tieteenä ei oikeasti voisi edes olla, koska ei ole sieluakaan, jota se tutkisi.
Tavallisena yltiödualistisena taviksena sitä on suunnattomia vaikeuksia uskoa, että oma sielu, minä, voidaan selittää olemattomaksi, koska tietäähän vastaansanomattomalla varmuudella sielun olevan olemassa, koska ajattelee niin olevan.
OK, OK, nykyisin tämän ajatuksen sovellukset ovat vähän kliseisiä eivätkä kovin vakuuttavia. Alkuperäisenä ajatus ei tietysti ollut kliseinen, kun ranskalainen Renatus Cartesius sanoi sen ensimmäisenä. Hän taisi sittemmin kuolla nuhaan suomalaistenkin oman – ja jopa ruotsalaiseksi erityisen pähkähullun tai ehkä yliviisaan (tätä eroa on vaikea varmuudella päätellä) – kuningatar Kristiinan aikaisin-valistuneessa, roomalaiskatolisessa hovissa.
Sillä, mitä välineitä käytän ajatellessani, ei näyttäisi olevan merkitystä sille, että minäni – tai sieluni siis, joka on aivoihin ja muuhun materiaan nähden metatason olio – on olemassa, vaikka ei ehkä olekaan kuolematon sanan varsinaisessa fyysisessä merkityksessä. Vaistomaisesti sitä ajattelee, että minä – sielu – on jotenkin erilaista esimerkiksi ”kuolleen luonnon” olemassaoloon verrattuna. Vaikka tietysti sielukin voi olla kova kuin kivi tai sitkeä kuin kuusipuu tai kylmä kuin kuollut kala, mutta omasta sielustaan ei tällaista helposti ajattele – varsinkaan, jos kuvittelee pitävänsä humanismia elämänasenteenaan.
Ulkomaailman suhteen ihmisen ajattelutoimintojen ja muiden ruumiintoimintojen voi kuvitella olevan jonkinlainen ”Black box”, prosessijärjestelmä, joka on sikäli suljettu, että sen sisäisestä toiminnasta ei voi pelkillä ulkopuolisten aisteilla saada oikein mitään tolkkua. Mitä tapahtuu maksassani, jota savunmakuinen viski juuri nyt pehmeästi kutittelee, tai mustanpuhuvassa sapessani, jota selvästi sapettaa neuroniverkostoa ajatellessani, tai aivojen neuroneissa. Tätä ei ulkopuolinen osaa ilman tutkittavan aktiivista apua sanoa.
Jos vain katselee toimetonta ihmistä, ei tiedä, mitä tämän sisällä liikkuu. Paitsi, jos tämä ”black box” alkaa jotenkin kommunikoida: rupeaa hyrisemään, hymyilee, nauraa, näyttää keskisormea (esimerkiksi leikkiessään sormileikkejä mukuloidensa kanssa), vittuilee tai vetää turpiin. Silloin sillä voi kuvitella olevan jonkinlaisen sielun.
Sielu on toimimista – prosessia. Prosessit määrittävät ihmisen ja sen sielun sekä itselleen että muille.
Aivotutkimuksessa, 80-luvun lopulle saakka ”kaikki” aivotutkijat ”tiesivät”, että aivot on korvautumaton elin. Kun se on kasvanut siihen mihin kasvaa, uusia aivosoluja ei synny. Jos niitä kuolee, niitä ei korvata uusilla.
Muutama varovainen mielipide uusien aivoneuronien jatkuvalle synnylle naurettiin maanrakoon, eikä kukaan oikein kehdannut edes tutkia sen mahdollisuutta. Muistan olleeni kovin huolestunut tästä asiasta joskus 16. ikävuoden paikkeilla, kun uskoin, että aivot ovat kasvaneet siksi miksi kasvavat, ja selvästi tunsin, että viisautta olisi pitänyt olla tuntuvasti senaikaista enemmän. Ja tämä oli mielestäni suuri epäoikeudenmukaisuus muuten oikeudenmukaiselta näyttävässä maailmassa. Sitähän ei tuossa iässä ole kaikilta osiltaan muutenkaan parhaimmillaan. (Valitettavan epäoikeudenmukaisesti sama tunne on muuten jatkunut näihin päiviin saakka.)
Nyt tiedemiehet sen sijaan ”tietävät”, että neuroneja kuolee ja syntyy jatkuvasti. Prosac – mielentilalääke – nopeuttaa neuronien syntymistä (neurogenesistä), siksi se helpottaa depression vallassa olevaa, jolta masennus on tuhonnut kipeästi tarvittavia neuroneita varsinkin kai mantelitumakkeessa, sielun melankolia-astiassa.
Uudet neuronit aiheuttavat siis iloista mieltä, eikä syyttä. Siinä saattaa olla tulevaisuuden parannuskeino vanhaniän Alzheimerille tai Parkinsonin taudille, joita ei nyt pystytä edes kunnolla hidastamaan, parantamisesta puhumattakaan. Neuronigenesiksen osalta tieteen toisinajattelijat – kuten tuo aiemmin mainittu ruotsalainen Jonas Frisén – olivat oikeassa.
Neuronien syntysodan yhtenä aseena käytettiin mm. linnunlaulua, ja aivan oikein että käytettiin, linnut ja ihmiset lienevät ainoita eläviä olentoja, jotka laulelevat jopa omaksi ilokseen, kuten voi kuulla joka yö meidän terassilta yhden yökyöpeli-mustarastaan harjoitellessa yön vaimentamalla äänellä uusia kevätlaulujaan. Ja sen lisäksi molemmat ”opettavat” lajinsa muita laulelemaan uudella tavalla. Esimerkkinä vaikkapa joku pääministeri, joka on ystävällisesti opettanut vihreää nais-edustajatoveriaan, Merikukkaa, kuinka karaokelauluja lauleskellaan selvin päin, mikä äkkiä ajatellen tuntuisi mahdottomalta ajatukselta.
Tästä Arvoisa Lukija voi päätellä, että ajattelen ihmisyhteisöäkin neuroniverkkona.
On ihminen ja on toinen ihminen, molemmilla jonkinasteinen tietoisuus, joiden välillään tapahtuu kommunikaatiota. Jos kommunikaatio on molemmille miellyttävä kokemus, voi näiden välille syntyä pysyväisluontoisempi yhteys, josta saattaa jopa syntyä yhteisö. Sanotaan vaikka Suomen kansa, kirkkokunta, kommunistinen liike, kirjojen lukupiiri tai sonniyhdistys – tai jopa poliittinen susipari.
Tietoisuuksien, tai sielujen, välisessä yhteydessä meemeillä väitetään olevan jokin tärkeä tehtävä. Ei niillä meemeillä, joita omiin ajatuksiinsa kyllästyneet lastunikkarit levittävät toinen toisilleen, vaikka periaate onkin kokolailla sama.
Meemi on geenien tavoin levitettävissä oleva kulttuurikoodin peruselementti, jolla voi tartuttaa muiden viattomia ajatuksia uusilla ideanaihioilla, joista voi syntyä uusia maailmankatsomuksia niin kuin vapaus, valistus, kommunismi, uskonto, konsumerismi, kontaminaatio tai ilmatilan lämpenemisen anti-ideologia ja sen sellaiset toinen toistaan hienommat meemirihmastot.
Yhteiskunta (ja muukin yhteisö) on itse asiassa valtava kommunikaatioprosessi, eikä sitä ole olemassa kuin kommunikaatioprosessina (Rousseaun yhteiskuntasopimuskin ja yksityinen tai julkinen omaisuus, jopa ns. ”kansalaisten yhteistahto” on pelkkää ideoiden kommunikaatiota).
Niin kuin tietysti on oma sielummekin, joka on meidän oma sisäinen pikku yhteisömme, jossa ei tarvitse edes väitellä kuin omantuntonsa (homunculuksen, alitajunnan) kanssa.
Joko homunculus-alitajunta (omatunto) tai me itse (sielu) voi voittaa näissä väittelyissä. Jossakin niiden välillä keikahtelee kai sitten ihmisen vapaa tahto, oli mitä oli todellisuudessa.
Miten tällainen neuroniverkko saa tietoisuuden eli sielun?
Sitä eivät tiedemiehet pysty tyydyttävästi selittämään. Heidän mukaansa se vain kuin varkain nousee (emergoituu) riittävän kompleksisesta neuroverkosta.
Voiko mikä tahansa neuroniverkko saavuttaa saman tilan? Voiko yhteiskunnalla olla sielua, tai yhteisöllä? Internet on valtava, jatkuvassa muutoksessa oleva neuroniverkko, noodeina tai neurooneina tietokoneet ja käyttäjien aivot. Onko silläkin sielu? Tai blogimaailmalla? – bloggareita aivoineen on jo yli 100 miljoonaa. Ja jos sillä on, missä se sijaitsee? Voiko sielu edes sijaita missään?
Ja mihin ihmeeseen laskin sen viskilasin käsistäni? Minulle on nimittäin syntymäisillään emergentti ennakkoaavistus siitä, että tarvetta tukevalle ryypylle harkitaan parhaillaan jossakin homonculukseni sisällä. Itse tulen tietysti tietoiseksi siitä vasta joskus 500 millisekunnin kuluttua, jos sittenkään: ryyppy saattaa mennä suoraan tunnetusti ahneen homunculukseni turpeahuuliseen suuhun.
2 kommenttia:
No, kun olin viimeksi yliopistolla joskus 90-luvun puolivälissä, otin ja yritin tutkia noita neuroverkkoja.
Kirjat olivat niin tiheää matematiikkaa ettei siitä mitään tullut.
Sitten yritin keskustella muutaman nörtin kanssa aiheesta. Yksi vei tietokoneen lähelle ja rupesi puhumaan mustista aukoista ja siitä että meidän olemassaoloomme, siis ihmisten, ei taida olla mitään muuta syytä kuin sattuma.
Päädyin jotenkin siihen samaan tulokseen kuin sinäkin, eli että ihmiskunta on tuollainen verkko ja se kuuluisa perhosefekti on olemassa.
Sen lisäksi olen kyllä epäileväinen ihmisen minuuden olemassaolon suhteen. Siis sillä lailla sellaisen oikean yksilöllisyyden.Jonka kaipuuseen markkinatalous yrittää vimmaisesti vaikuttaa. Ilmeisen hyvällä menestyksellä.
Muistaakseni buddhalaiset (Timanttisutrassa) sanovat jotenkin niin että tietoisuus on kuin yksi hiekanjyvä dyynillä. Ja että kun tuuli puhaltaa, niin se kiinnittyy johonkin muuhun ja sen olemus muuttuu toiseksi.
Onhan meillä tietenkin myös vanha metafora kuulumisesta sukupolvien ketjuun. Jossa ei ole mitään vikaa sinänsä, se vain että ketju alkaa katkeilla meillä ensimmäisen maailman ihmisillä vähän yleisemminkin.
Kirjallisuus itsessään taitaa olla kulttuurin (tai ihmiskunnan, niin kuin sinä sanot) osa-alueen verkko, ja runous, musiikki jne. omiensa. Taidelajien sisällä on selvästi geeniperimän lisäksi sellaista virustartunnan tuntua.
Ajatellaan taiteessa vaikka Picassoa ja Dalia tai Miroa. Kaikki erilaisia, mutta samankaltaisia, selvästi hedelmällisen esi-isän tuotteita, vähän erilailla hedelmöitettyjä vain. Jos olisivat maalanneet vaikka vain 50 vuotta aikaisemmin, olisivat ehkä olleet jotakin muuta, vaikkapa impressionisteja.
Sukupolvien ketju sopii tähän ajatukseen myös hyvin. (Huima ajatus, että eurooppalaiset ovat kaikki Eevan seitsemästä tyttärestä syntyisiä, ja kaikki maailman ihmiset samasta (afrikkalaisesta) Eevasta neljännesmiljoonan vuoden takaa, tai niillä main, ota tai jätä vuosi pari:) Minulle tulee aina jotenkin surullinen mieli lapsettomien ihmisten vuoksi, vaikka useimmille lapsettomuus taitaa nykyisin olla elämäntapa, osalle tietysti sieluasyövä tragedia.
Tuo buddhalaisten vertauskuva on hyvin osuva.
Lähetä kommentti