Erilaisten rajojen ylityksiä ja savolaista itsekehuakin

Kuva: Täyssinän rauhan raja vuodelta 1595 flaamilaisen karttamestari Gerhard Mercator'in mukaan

Motto: Nykyisyys ei ole paikka vaan prosessi, jossa toiveet muuttuvat muistoiksi. (Hanhensulka 2005)

Ainaviisaat savolaiset ovat suurella viisaudellaan hedelmöittäneet muiden suomalaisten kulttuuria jo vuosisatojen ajan.

Kun savolaisviisaat alkoivat tosissaan vaikuttaa Suomen kulttuuriin ja erityisesti yleiskieleen, niin muutkin saivat oppia konsonanttien ainoat oikeasti ehtasuomalaiset ääntämispituudet. Ruvettiin sanomaan inessiivissä kahta (geminaatta) ässää, eikä vain yhtä niin kuin länsisuomalaisilla oli tapana, opittiin muutenkin sanomaan sana kokonaisena, ja lopulta osattiin läimäistä imperfektin ja konditionaalin monikkojen perään oikeat –vat ja –vät päätteet. ”Olisivat” siis lopultakin olleet ääntämisessään ”oikeassa” eikä vain ”olisit oikeas” tai ”oikeasa”.

Juvalaisen papin poika Carl Axel Gottlund yritti vielä 1800-luvun alkupuolella vaikuttaa, tosin turhaan, siihen, että suomenkielen annettaisiin kehittyä kirjakielenä vapaasti ja että sitä pitäisi kirjoittaa niin kuin puhutaan ja vierasperäiset hömpötykset, kuten b, f ja g, tulisi kokonaan karsia suomenkielestä.

Gottlund ulosantoi malliksi oman savolaismurteisen suomalaisteoksensa, Otavan eli Suomalaisia Huvituksia, pari vuotta Kalevalaa aikaisemmin. Otavasta kirjoitti turkulainen kirjapainonomistaja Christian Ludvig Hjelt arvostelun Turun Wiikko-Sanomissa nr. 47 2.12.1826, mm. näin:

”Julistamus: Tämän kautta saan minä maanmieheilleni ilmoittaa, että minä askettäin Tukholmissa ollessaini, tapaisin Herran Gottlundin, joka siinä Suomeksi painattaa kirjansa nimeltä: Otawa eli Suomalaisia Huvituksia...; ja jossa kirjassa hän tawoittaa sellaisia aineita, jotka jollakulla tawalla toimittaawat meillen tarkimpaa tietoa meijän esiwanhemmistamme, meijän kielestämme ja tawoistamme, sanalla sanottu, semmoisia, jotka owat meihin Suomalaisiin koskewia...Wiimeiksi täytyn minä muistutella että nämät kirjat painetaan pienillä Latinaisilla puustawilla, ja että ne owat erinomattain kirjoitettu Sawon puheenmurrella…”

Että sillä tavalla kehuskeli ruotsinkielinen toisen ruotsinkielisen savolaista suurteosta, kehui vielä myyvänsä sitä puoleen hintaan suoramyynnissä.

Gottlund puolestaan katkeroitui kovasti, kun Otava unohdettiin heti Kalevalan julkaisun jälkeen. Hänen mielestään Otava oli selvästi parempi teos. Hän antoi Lönnrotin kokoamasta teoksesta mm. tällaisen murskaavan arviointilausunnon:

”[--] tämä suurimaineinen ja paljonkehuttu Kalevala oli surkeasti yhteensäkerrottu ja kokoonpatusteltu teos, pehmerö ja sekamelska.”

Gottlundin Kalevala-lausunnon valossa voi sanoa, että Kalevalalla ja kokoonpatustetuilla blogilastuilla on enemmän yhtäläisyyksiä kuin äkkiarvaaja luulisi. Miksei näitä lastuja voisikin kutsua kansantarinoiksi? virtuaalikansaahan me täällä Blogistanissa kuulumme ja kerromme tarinoita – enemmän tai vähemmän tosia niin kuin kunnon tarinoiden kuuluukin olla.

Kielenhuollon lisäksi muinoiset savolaiset pitivät huolen siitä, että Suomenmaa, jota ei ehkä aivan tarkasti sanoen vielä edes ollut olemassa, kasvoi itään, koilliseen ja pohjoistakin kohti sekä metsästys- ja kalastusmaiksi että viljelysmaiksi myös kaskeamalla venäläisille kuuluvia koskemattomia korpia ja perustamalla uudisasutusta minkä sodan- ja metsänkäynniltään ehtivät.

Savolaiset olivat maanviljelyksessäkin muita suomalaisia edellä.

He eivät pelkästään osanneet kasketa, vaan kaskeksi ”pyällettiin” ja ”sorrettiin” huuhta. Se helpotti vaadittavaa alkutyötä, mikä tietysti houkutteli viisaita mutta laiskoja savolaisia, ja antoi – kunhan ”sorros” oli poltettu halmeeksi – kylvetystä juureisrukiista (eli korpirukiista) jopa satakertaisia satoja.

Kun Valamon luostarista lähtee ajelemaan kohti Pohjois-Savoa Riistaveden kautta, niin kohta kulkee Pähkinäsaaren rajan lähellä, vaikka ei sitä rajaa ole kyllä teihin merkitty.

Se kulki silloin lähes asumattomassa erämaassa. Olavinlinnan vieressä sijaitsevasta Samusalon saaresta (nykyinen Talvisalo) Varkauden Siittiin (missä pirussa se siitti sitten onkin), ja siitä edelleen Rautalammelle ja Pohjanlahteen. Rajan eteläpuolella maa kuului Ruotsin kuninkaalle ja pohjois- ja koillispuolella sen omistivat Novgorodin ”kauppatasavallan demokraattiset” ruhtinaat ja myöhemmin Venäjän tsaari.

Novgorodista on muuten löydetty ensimmäinen suomenkielinen (itämerensuomea) kirjekin, ns. tuohikirje, joka lienee joku Ukkosen jumalan nimissä annettu loitsu, mutta eihän siitä ole pirukaan selvää saanut (tuohikirjeestä numero 292 on Virittäjä-lehden numerossa 4/1999 julkaistu Johanna Laakson artikkeli pdf-muodossa otsikolla Vielä kerran itämerensuomen vanhimmista muistomerkeistä). Mutta tämä ei nyt kyllä kuulu tähän lastuun paljon yhtään, paitsi ehkä siinä mielessä, että kirje osoittaa itämerensuomalaisten olleen Novgorodissakin valistunutta ja kirjoitustaitoista väkeä.

Luostarilta suuntasin Varistaipaleen kanavan kautta ja pitkin Luostaritietä kohti Tuusniemeä ja Riistavettä ja sitä kautta Kuopioon.

Päivä oli kaunis ja lempeä kuin lehmän katse. Illan kovista sateista ei vielä aamulla ollut mitään tietoa. Luostaritie ja Tuusjärven risteyksen jälkeinen Kuopiontie ovat sileällä asfaltilla peitettyjä, vaikka mutkia on jonkin verran enemmän kuin belgialaisilla moottoriteillä. Edessä oli tietysti vähän väliä traktoreita korkeine heinäkuormineen, joten kovin suurella nopeudella tiellä ei voinut ajella.

Kuopiossa kävin pikaisesti vanhempiani tapaamassa: äitiä hautausmaalla ja isää vanhainkodissa. Sitten jatkoin kohti pohjoista Siilijärven ja Lapinlahden kautta Iisalmeen ja Sonkajärvelle.

Lapinlahdella piti pikaisesti poiketa mansikkaleivoksella Liisan ja Matin muistopaikan vieressä bensa-asemalla.

Juhani Ahon Rautatien kuvaamaan aikaan ihmiset korpien perukoilla, niin kuin päähenkilöt Korventaustan Matti ja Liisa, elivät vielä jotenkin varhaisen rautakauden tapaisissa oloissa, heidän asumuksensa eivät olleet kovin paljoa parin vuosituhannen aikana muuttuneet, siellä savolaiskorvissa Iisalmen ympäristössä ei ollut vielä edes se aika ”kun isä lampun osti” ja pirteissä poltettiin valaistukseksi vielä päreitä. Tosin veronsa hekin joutuivat maksamaan, Liisa ja Matti maksoivat ne kirkkoherralle. Samaan aikaan ”rintamaiden” ihmiset valmistuivat moderneissa, venäläistyylisissä kivitaloissaan maailman mullistamiseen tasa-arvolla, kansakoululla ja itsenäisyydellä. Sadassa vuodessa ovat erot maaseudun ja kaupungin välillä merkittävästi tasoittuneet.

Sonkajärvellä menin ensin kirkolle ja tapaaman tyttöjä seurakunnan kansliaan. Olin nimittäin jäänyt heille velkaa 3.5 euroa viimevuoden puolella saamastani virkatodistuksesta, jolla todistin, että en ollut orpo (lastu Tilapäinen orpo etsii vanhempiaan puhelimella sieltä ja täältä).

Kansliassa ei ollut ketään paikalla, ulkona riehuikin kesä valtoimenaan ja aivan liian kaunis ja lämmin ilma. Sen sijaan seurakuntasalin keittiössä puuhaili riuskannäköinen, nuorehko savolaisnainen isojen patojensa vieressä valmistamassa illan ruokailua. Juteltiin, epävarman muistin mukaan, jotenkin tähän tapaan, vaikka vannomaan en tätä kyllä mene.

”Päivää, Hanhensulka, anteeksi vaan kun tänne keittiöön, mutta, tuota, olisin vaan maksanut 3.5 euroa kansliaan, kun jäin marraskuussa sen velkaa, kun toimitin asiaani puhelimessa, mutta siellä ei ole ketään paikalla ja…”
”Päevee, päevee (pyyhkii vaaleanpunaista kättään kuivaksi esiliinan helmaan ja antaa sitä sitten vieraalle). Eihhää hyö ole siellä ennää tähän aekaa ku pittää Iisalamesta käävvä kahtomasa kaapoilla, että mittee sitä suapi piällensä kun on juhlia tulossa.”
”Tuota, mitenkähän minä voesin (savonkieli alkaa jo satunnaisesti tarttua vieraaseenkin) sen maksaa, kun lupasin tulla täälläpäin käädessäni ja…”
”No mittee se maksu koskeepi, tietänevätkö siellä kansliassa?”
”Minä olen Brysselistä, sieltä ei ehkä muut ole jiäneet velkaa ja…”
”No, eei kae Rysselistä suakka. Mittee se veleka koskeepi?”
”Tuota. Minä etsin viime vuonna vanhemmistani tietoa, kun ei virkatodistukseen oltu pantu nimiä, ja isä oli täältä alkujaan kotoisin, vaikka onkin nykyisin vanhainkodissa Kuopiossa. Tänne se olis kyllä halunnut, mutta eihän ne tänne ota kuopiolaisia. Äiti onkin jo kuollut. Mutta hän olikin Jämijärveltä eikä täältäpäin.”
”Vae on äet jo kuollunna. Koskas se kuolj ja onkos se haavattu minne vae tänne Sonkajärvelle?”
”Ei kun Kuopijoon, kuoli yli kolme vuotta sitten, kun, tuota…”
”Mistee päen se issäjs on lähtösi, tiältä Rutakoltako se on alakujjaa?”
”Ei kun tuolta Mäkikylältä, siitä Lammaspurolta, vaekka suku on kyllä muuten Vänninmäestä päin, mummokin siitä kestkivarista alkujaan ja...”
”Ae ,ne on niitäkö hanhensulkija?”
”Tuota, niin ovat, vaikka mummu oli kyllä repoja.”
”Aejjaa, minun mummoni olj kans hanhensulukia ja äet on repoja, lieneekö samoja sukuja, vaekka minä olen kyllä tuolta Jyrkältä päen?”
”Tuota, voivathan ne…”
”No, sinähän voet maksaapi sen vaikka minulle, minäpä pistän tuohon paperille, että kävit tiällä ja halusit maksoa velekojas. Voet antoa sen kolome eurroo, ja oliko se viiskytä senttijä? vaekka minulle, niin minä voen sen toemittaa kanslijan tytöille kunhan tulevat takasin sieltä Iisalamelta.”
”Jne.”

Kansliassa käynnin jälkeen kävin ottamasta muutaman kuvan Sonkajärven komeasta luonnonkivikirkosta ja suvun haudoilta. Kirkon tyyli on selvästi kansallisen herätyksen ajoilta – Sonkajärven seurakunta itsenäistyi Iisalmen maaseurakunnasta vuonna 1920. Yritin katsella myös Miina Äkkijyrkän lehmäveistoksia yhdessä sorakuopassa kirkolta Takkotiehaaraan kulkevan tien poskessa. Mutta eipä niitä näkynyt, koko kuoppa oli pensaikon vallassa ja vanha taidemuistomerkki tyystin tuhottu. Takkotiehaarassa vitostien vieressä on vieläkin pystyssä toinen merkittävä sonkajärveläinen kulttuurinähtävyys, Takko-Baarin rakennus, baaria sana- ja musiikkitaiteilija M.A. Numminen kehui kolme vuosikymmentä sitten Suomen parhaaksi keskikaljabaariksi, ja mikä ettei olisi kehunut.

Kuva Hanhensulka 2007: Kekkosten vinttikaivo Pielavedellä

Vielä ehdin pikaisesti käydä nauttimassa Lammaspuron kesääsurisevasta rauhasta. Ruoho oli pirtin ympärillä kasvanut lähes vyötärön korkeudelle, isosta tuomesta oli yksi haara romahtanut lopullisesti saunapolulle ja punaiset viinimarjat olivat alkaneet somasti punertua. Istuin vähän aikaa pirtissä ja sitten polttelin tupakan rappusilla ja ihailin ruohon seasta nousseita kurjenkelloja, jotka äiti oli siihen lipputangon viereen joskus istuttanut. Rauha oli niin ylenpalttinen, että täytyi nousta autoon ja lähteä tiehensä sitä häiritsemästä.

Rauhallista ei Pohjois-Savon historia ole aina ollut.

Rappasotien aikana, jotka kulminoituivat ns. Pitkävihaan, savolaisurhot ylläpitivät ahkerasti vihaa ”ryssiä” vastaan ja tuhosivat Karjalaa Vienanmerelle ja Petsamoon saakka minkä maatöiltään ehtivät. Karjalaisvainolaiset puolestaan hyökkäilivät Savoon ja tappoivat savolaiset lähes sukupuuttoon Oulunjärven ympäristöstä. Sonkajärven seudut pysyivät kuitenkin vankasti savolaisena, vaikka eihän siellä silloin vielä ollut kuin muutama pahainen talo aarniometsien ympäröiminä. Virallinen raja kulki yli 100 kilometrin päässä lounaassa, joten sonkajärveläiset asustivat vihollisen maita kuin Herran kukkarossa. Uudisasukkaita rajan sijainti ei ollut koskaan kovin paljoa haitannut, tuskin edes tiesivät missä raja tarkastiottaen kulki. Eihän sitä kai valvonutkaan kukaan muu kuin satunnainen venäläiskarhu tai –susi ja sinne vahingossa eksyneet karjalaiset ”sotajoukot”. Muuten rajan yli kuljettiin milloin ja miten huvitti.

Tanskalaistutkija John Lindin mukaan Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa oli sovittu siitäkin, että Ruotsin itärajan ja venäläisten rajan väliin jätetään ei-kenenkään maata tarpeeksi, niin että molemmilla osapuolilla on yhteiset, laajat metsästys- ja kalastusmaat. Jostakin Etelä-Savosta tai ehkä Rautalammin paikkeilta olisi rajalinja Lindin mukaan määritetty niin, että Ruotsin raja kulki Pohjanlahteen ja Novgorodin kauppatasavallan (vuodesta 1478 lähtien Moskovan ruhtinaskunnan) rajaviiva puolestaan kaartui mahdollisesti Vienan mereen tai ehkä Jäämereen jossakin Kuolan niemimaan pohjoisrannalla. Väliin jäi suppilon muotoinen laaja ”tyhjä” alue, eikähän siellä siihen aikaan asunutkaan muita kuin harvoja etelästä poisajettuja lappalaisia ja kauempana pohjoisessa saamelaisia poronpurijoita. Kolttien ortodoksisuuskin on perua vasta 1500-luvulta, ehkä venäläiset eivät ennen edes tienneet saamelaisalamaisistaan.

Tosin kaikki eivät ole tanskalaisten kanssa tässä raja-asian tulkinnassa samaa mieltä, ja mitäs pirua tanskalaiset suomalaisista tietäisivätkään, vohkivat pirut ilkeyksissään ihan hyvän kuparikatonkin Turun tuomiokirkosta.

Pitkänvihan ajalta, 1500-luvun lopulta, on tunnettu sissipäällikkö Pekka Vesainen, Utajärveltä kotoisin ollut pohjoissavolainen talonpoika, joka kävi joukkoineen laillisilla ryöstöretkillä pohjoiskarjalaisten seassa aina Jäämerta myöten. Hän ryösti ja tuhosi Kantalahden kaupungin Vienanmeren rannalla ja Jäämeren rannoilla Petsamon ortodoksiluostarin (jouluyönä 1589) tappaen kaikki luostarin munkit. Pekka Vesaisen sankaritarinan kertoo Santeri Ivalon nuorisolle tarkoitettu kirja, Juho Vesainen (vuodelta 1894), jossa maalaismainen Pekka on muutettu vähän hienommaksi Juhoksi. Kirja tuli itsellenikin tutuksi siinä 9-10 vuoden iässä.

Venäläisiä edustivat näissä viimeisissä rappasodissa pääasiassa karjalaiset talonpoikaisjoukot päällikköjensä, sortavalalaisen Kirilä Rogosinin ja pielisjärveläisen Luuka Räsäsen johdolla. Rappasotien vihollisia kutsuttiin tietysti rappareiksi. Savolaiset (ja muutkin suomalaiset) olivat viimeksi vihanpidossa karjalaisten kanssa jatkosodan aikaan, joten pitkään sitä vihanpitoa on riittänyt.

Täyssinän rauha 1595 lopetti rappasodat. Savolaiset olivat kuitenkin päässeet verenmakuun ja Rautalammin savolaismiehet aloittivat 1596 uuden sodan, tällä kertaa ruotsalaisia valloittajia vastaan. Sotaa kutsutaan nimellä Nuijasota, jolla ei tarkoiteta sotaakäyviä savolais-maanjusseja, joihin pohjalaiset maamoukat myöhemmin yhtyivät (noin kuvaannollisesti vain) ja hävisivät oman osuutensa kapinassa Nokialla Jaakko Ilkan johtamina. Sen jälkeen savolaiset ja hämäläiset talonpojat vielä sotivat vähän aikaa, kunnes heidätkin kukistettiin Klaus Flemingin johtaman ruotsalaisten sotajoukon avulla. Nuijasodan jälkeen suomalaisrahvas elelikin hiljaa kuin kusi sukassa vuoteen 1905 ja suurlakkoon saakka, mutta se ei liity savolaistarinoihin.

Sen sijaan kerron, että omat esi-isäni ovat kai siirtyneet Sonkajärvelle Rautalammilta, joista ensimmäiseksi on tunnustettu eräs Juntti Hanhensulka vuodelta 1505. Koska olen itse tätä naputtelemassa, soveltaen antrooppista periaatetta päättelyssä, lienevät esi-isät selvinneet noista sodista hengissä tai, mikäli olen perinyt heiltä rohkeuteni, piilotelleet visusti piilopirteissään sotien ajan. Sukutarinat eivät tästä kerro ainakaan totuutta.

1500-luvun alusta alkaen olivat uskonpuhdistuksien innoittamat talonpojat kapinoineet muuallakin Euroopassa, mm. Lutherin aikaiset talonpojat Saksassa (Luther piti näitä rosvojoukkona), ja juuri ennen vuosisadan vaihtumista ehtivät siis suomalaisetkin juntit mukaan, joten kovin paljoa ei oltu noihinkaan aikoihin ajasta ja kulttuurin kehityksestä Eurooppaa jäljessä.
Kuva Hanhensulka 2007: Iisalmen Kalapoika

Ajoin Sonkajärveltä Iisalmeen ja söin mansikaleivoksen. Ihailin hetken torin laidassa Kalapojan patsasta. Sitten jatkoin Pielavedelle ja Urho Kekkosen syntymäkodille, jossa otin mm. kuvan hänen vinttikaivostaan, joka olikin oikein komea rakennelma, vaikka tupa ei ollut kovin iso, olipahan pahainen turisteja varten korjailtu pikkumökki piharakennuksineen. Siinä on nykyisin kahvila, mutta en ehtinyt poiketa edes mansikkaleivokselle vaan jatkoin kiireesti eteenpäin. Alkoi nimittäin sadella, ensin hiljalleen pirskotella ja sitten ropista vähän kovempaa, ja lopulta tuli kaatamalla, niin että en viitsinyt mennä Saarijärvelle tutustumaan kivikautiseen kylään, vaikka vakaa aikomus siihen oli. Söin pahimman myrskyn aikana Äänekosken lähellä hirmuisen suurella huoltoasemalla paistettua lohta perunoiden kanssa, ja jatkoin samaan hyssyyn Järvenpäähän miniän passattavaksi ja saunaan.

Kävin ennen Brysseliin lähtöä myös Helsingissä. Oli nimittäin löydettävä Henning Mankellin Kennedyn aivot. En kuitenkaan niitä löytänyt. Kävin vilkaisemassa olisiko Saara viitsinyt tulla töihin ja olisiko Aivoista tietoa, mutta ei ollut viitsinyt eikä kukaan tiennyt koska tulisi. Ostin tämän sijaiselta, kauniilta ja avokauluksiselta, vaalealta tyttöseltä halvalla yhden Arto Paasilinnan ja vielä halvemmalla yhden Marguezin teoksen. Näiden lisäysten jälkeen matkalaukkuun olikin ahdattavana matkasaaliina yhteensä 11 romaania ostettuina ympäri Savoa ja Helsingin seudulta.

Kävimme vielä Ainolassa ja leivoksilla Lottien kahvilassa Tuusulanjärven rannalla, saunottiin taas viimeinen ilta ja aamulla oli edessä lähtö kohti Frankfurtia ja sieltä Brysseliin Lufthansan airbusseilla.

Ja siihen tämänvuotinen savolaisodysseija päättyi. Viimeiseksi näkyi Suomesta pilvien välistä Suomenlinna vahtimassa rauhallisia rantoja maahantunkeutujia vastaan. Vaikka eiväthän nämä enää mereltä tule, vaan Finnairin koneissa Seutulaan – eivätkä aina edes tarvitse lupia tullessaan.