Of Human Bondage in Painted Veil

Kuva: elokuvan The Painted Veil poster

…Kätkettynä elämältä / kuollut olen elävältä, / eloni on kuolemaa!... (Pedro Calderon de la Barca, (1600-1681), Elämä on unta, suom. Helvi Vasara)

Useinkaan ei viitsi sanoa mitään niistä elokuvista joita on sattunut näkemään. Joukkopsykoosi pitää yleensä huolen siitä, että kaikki me kuitenkin näemme samat elokuvat ja toisaalta olemme näkemättä toiset samat elokuvat. Mutta nyt teen poikkeuksen, kun nähty elokuva teki sykähdyttävän vaikutuksen (kohtapuoliin aion julkaista toisenkin jutun elokuvissa käynnistä, mutta jääköön toistaiseksi salaisuudeksi missä).

Kävimme viikko sitten sunnuntaina elokuvissa katsomassa ohjaaja John Curran ’in tulkintaa W. Somerset Maugham’in romaanista Kirjava huntu. Elokuva on mielestäni parempi kuin monet sitä arvostelleet kriitikot ovat antaneet ymmärtää.

Näytännön harvalukuinen yleisö oli pääosin naisia, mikä tietysti on erinomainen asia. Toisena miehenä oli joku kolmannella penkkirivillä yksinään niska punaisena paikallaoloaan häpeilevä miesparkaa, joka ehkä oli tulkinnut elokuvan nimen väärin. The Painted Veil värittää vilkasta mielikuvitusta viitteillä hekumallisuudesta, synnillisyydestä, huntutansseista ja sen semmoisista, jopa chick lit –kirjallisuudesta, josta puhuimme aikaisemmin yhden toisen lastun yhteydessä. Jos miesparka tosiaan ajatteli näin, niin hän tietysti erehtyi pahan kerran.

Ensimmäiseksi täytyy tapani mukaan valittaa (tähän juttuu täysin asiaankuulumattomasti) siitä, että pohjana olevan kirjan (ja elokuvan) suomalainen nimi, Kirjava huntu, ei vastaa tarinan sisältöä. Englanninkielinen nimi, The Painted Veil, puolestaan vastaa sitä oikein hyvin. Englanninkielinen nimi viittaa siihen, että tämä ”huntu” (joka siis ilmeisesti viittaa ihmisten sisäisen minän ja ulkokuoren väliseen ristiriitaan tai ehkä koko elämään, piru näistä varmuudella selvän ottaa) on kasvatuksen ja henkilön oman vapaan tahdon, toiveiden ja halujen maalaama, kirjoma tai koristama.

Tällainen huntu tai naamio, jota me kaikki omalta osaltamme kannamme muuallakin kuin täällä Blogistanissa, ei välttämättä ole kirjava vaan saattaa olla hyvinkin yksitoikkoinen.

Kirjavassa hunnussa on lisäksi epämääräisen kevytmielinen tuntu, todellisuudessa useimpien ihmisten ”hunnut” eivät ole kevytmielisiä. Suomalaisen nimen keksijän olisi pitänyt ajatella enemmän kirjan sisältöä nimeä valitessaan. Kirjan käänsi aikoinaan suomeksi Helvi Vasara, joka on kääntänyt myös muita maailmankirjallisuuden helmiä, kuten Calderonin näytelmä Elämä on unta, Louis Bromfield’in Intiaan sijoitettu romaani Sateet tulivat, A. J. Cronin’in lääkäriromaani Sisärengas ja Daphne du Maurier’in mystinen Rebekka. Vasaran käännös Kirjavasta hunnusta on muuten hiljattain julkaistu uudestaan suomeksi pokkarina (Taskukirja Loisto Oy, 2007). Tämä nimivalitus on tietysti puhtaasti subjektiivista ja saattaa olla aivan väärällä perustalla.

Maugham’in romaaniin (julkaistu vuonna 1925) perustuva elokuva ei näytä paljasta pintaa kuin häveliään vähäisessä määrin.

Kirja on rakkaustarina ja kehitystarina, sijoitettu 20-luvun ensimmäisiin vuosiin ja on näin ollen kirjailijalle aikalaistarina, jonka päähenkilönä on englantilainen aviopari. Nainen on ekstrovertti, hemmoteltu ja jo lähes kolmekymppinen vanhapiika, josta on suunnattoman korkean ikänsä ja edelleen jatkuvan naimattomuutensa vuoksi tullut taakka, sekä taloudellisesti että sosiaalisesti, yläluokkaan kuuluvalle lontoolaisperheelleen. Mies on kylmän introvertti tiedemies, lääkäri ja kolonialistinen virkailija vailla perittyjä varoja ja ilman sosiaalisia taitoja. Tarina kertoo ihmisten välisistä suhteista ja avioliitosta –oikeastaan kolmesta – päähenkilöiden, Kittyn ja Walterin, Kittyn isän ja äidin ja Kittyn rakastajan, yläluokkaisen diplomaatti Charles Townsendin ja tämän neuroottisen ja avuttoman vaimon Dorothyn. Lisäksi kirja on ajan ja aikakauden kolonialismin viimeisten hengenvetojen (kolonialismin ”suuruusaika” päättyi jo ensimmäiseen maailmansotaan, jonka Englanti voitti, mutta tapansa mukaan hävisi sotaa seuranneen rauhan) värittämän politiikan kuvausta.

Elokuva – pituudestaan ja hyvyydestään huolimatta – ei kata kunnolla näitä kaikkia ulottuvuuksia. Kittyn ja Walterin suhde katetaan tyydyttävästi alusta loppuun, ja kirjalle jossakin määrin uskollisesti, vaikka loppu lipsahtaakin nykyaikaisen poliittisesti korrektin sormella osoittelun puolelle. Kirja on jotenkin tyydyttävämpi, vaikka raskassoutuisempi. Poissa elokuvasta on – onneksi – myös kirjan pitkä loppuosuus merimatkoineen, uusine suhteineen, Kittyn äidin kuolemisineen ja lopulta Kittyn muutto isänsä kanssa Bahamasaarille. Nämä olisivat tietysti kuuluneet johonkin toiseen – ja ehkä vielä pidempään – elokuvaan, eivätkä tähän nyt katsottuun.

Tarinan kronologinen aika alkaa Lontoosta, jossa Kitty ja Walter tapaavat ja solmivat pika-avioliiton, siirtyy Shanghain eurooppalaisen ”happy valley” –yhteisön dekadenssin kautta syrjäiselle lähetysasemalle, jota ympäröi sielua kivistävän kaunis kiinalainen maalaismaisema äkkijyrkkine, syvänvihreän kasvillisuuden peittämine toppavuorineen. Läheisyydessä on melko irvokkaasti kuvatun koleraepidemian kynsissä kärsivä kiinalaiskaupunki, Mei-tan-fu (kuvattu Kweilin’in kaupungissa Etelä-Kiinan Guangxi Zhuang maakunnassa), maalauksellisen joen (Li-jiang) varrella. Alueella on nationalistien (Guomindangin, Kiinan ”valkoisten nationalistien”, aluksi jopa potentiaalisten ”kommunistien”, joita neukkujen NKP tuki alkuvaiheessa ja joita lopulta johti Chiang Kaisek, Maon arkkivihollinen) ja paikallisen tyhmän, irvokkaan operettimaisen sotaherran (miten tämän war lord’in voisi kääntää paremmin?) joukkojen välisiä jännitteitä ja jopa myöhemmin Kiinassa vallan saaneita kommunisteja vilahtelee elokuvassa jonkinlaisina ilkeämielisinä prototerroristeina. Mutta kaikki tämä on vain mielenkiintoista, mutta huonosti näkyvää, epämääräistä kulissia varsinaiselle tarinalle.

Tämä on kolmas romaanin filmatisointi. Ensimmäisessä (vuodelta 1934) näytteli Kittyn osan Greta Garbo hänelle tunnusomaisen teatraalisesti. Koko muu kuva, senaikaiseen tapaan, oli vain lavastetta Garbon jumaloinnille.


Kuva: elokuvan Of Human Bondage, 1934, poster; pääosissa Leslie Howard ja Bette Davis

Elokuvan pohjana oleva Maughamin romaani (Kirjava huntu) on sukua hänen samoihin aikoihin kirjoittamelleen kirjalle Of Human Bondage (suomennettuna Elämän kahle, alun perin nimi on käännetty hollantilaisen filosofin, Benedictus de Spinozan, Ethican neljännen osan nimen mukaan, latinaksi De Servitute Humana, ehkä ”inhimillinen orjuus” olisi osuvan kuvaava suomennos).

Kirjoissa on pohjana onnettoman rakkauden kuvaus, mutta kirjojen ratkaisut ovat täysin erilaisia.

Kummassakin tarkastellaan ihmisen todellisen vapauden rajoja, tai ihmisen kahleita.

Elokuvaa katsellessa tuli väistämättä mieleen vereväksi tehty Kafka (contradiction in terms:), ehkä siksi, että olen viimeaikoina lueskellut kivuliaan hitaasti Kafkan novelleja (kokoelmasta Erään koiran tutkimuksia). Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä on oiva suomalainen versio Maughamin Kirjavassa hunnussa ja Elämän kahleissa kuvaamista ulkomaailmalta peitetyistä, dysfunktionaalisista ihmissuhteista (samalla se tietysti oli Helvi Hämäläisen kosto entiselle rakastetulleen Olavi Paavolaiselle, eli 40-luvun suomalainen ”kiss and tell” –tarina). Maria Jotunin Huojuva talo kuvailee myös Kirjavan hunnun tapaisia teemoja.

Elokuvassa on mielenkiintoisia ja hyvin näyteltyjä sivuhenkilöitä, erityisesti lähetysaseman johtaja, ranskalainen nunna Mother Superior, jota näyttelee Diana Riggs, ja englantilainen diplomaatti Waddington, nättelee diminutiivinen Toby Jones (mm. kooltaan ja muultakin ulkomuodoltaan sopiva Truman Capote elokuvassa Capote). Jungilaisittain katsottuna näitä voitaisiin pitää päähenkilö-"persoonien" ”varjoina”, vaikka en mitään Jungista ymmärräkään.

Mother Superior on ”huonon” Kittyn ”parempi puoli”, ja auttaa Kittyä, joka on sekä kirjan että elokuvan todellinen päähenkilö, tämän omassa kehityksessä, jonkinlaisessa jungilaisessa individuaatio-prosessissa.

Waddingtonin persoonassa voi myös kuvitella tummaa kääntöpuolta (englanninkielen ”gone native” kuvaa tätä täsmälleen) tohtori Fanen ”hyvälle kolonialistille”. Muistetaan, että Maugham kirjoitti kirjansa juuri silloin, kun täysin perusteita vailla oleva, ja myös epäinhimillinen, kolonialismi oli aloittelemassa häviämistään. Englantilaiset pitävät vieläkin yleisesti omaa kolonialismiaan ”hyvänä” asiana siirtomailleen, ja unohtavat aktiivisesti mm. oopiuminkaupan, jota kiinalaiset yrittivät lopettaa ja jota englantilaiset puolestaan, kapitalistisen voitonpyynnin nimissä, asevoimin ylläpitivät; kävivät jopa kiinalaisia vastaan ns. oopiumsodan.

Kuva: Naomi Watts ja Edward Norton kuvattavana Li-jiang joella

The Painted Veil’issä tohtori Walter Fanea näyttelevä Edward Norton lienee oman aikakautensa parhaita Hollywood-näyttelijöitä (jonka aikaisemmista osista voi tässä mainita häiritsevän häikäisevän roolin jännityselokuvassa Primal Fear, jossa pääosan näyttelee Richard Geer). Kitty Fanen osassa Naomi Watts tekee myös hienon roolisuorituksen. Watts tuli yleisön tietoisuuteen David Lynch’in kulttielokuvassa Mulholland Drive vuodelta 2000. Norton ja Watts ovat tuottaneet elokuvan yhdessä, ohjaaja on John Curran. Sekä Norton että Watts näyttelevät hyvinkin Oscar-tasolla, elokuvapolitiikka on kuitenkin raakaa rahantienausta. Filmissä on myös loistavaa elokuvausta (Stuart Dryburgh, aikaisemmin kuvannut mm. elokuvat Piano ja Bridget Jones) ja elokuvamusiikkia (Alexandre Desplat)

Eli sellaista ajattelin pari viikkoa sitten elokuvista ja aloin itse asiassa kirjoittaakin tätä lastua, mutta elämä ja työt tulivat taas harrastusten tielle ja täytyi pitkittää tänne saakka. Muuten, kirjoitellessa tuli mieleen, jossakin määrin irrallisesti, myös kuinka hyvin Moliere kuvasi näytelmissään ”tietyn ikäistä" ja tapaista miestä, jonkalaisista kanadalaiskriitikko Northorp Frye käyttää nimitystä senex, erityisesti sen alalaji senex amans. Elokuvassa Waddington ehkä edustaa (vahingossa) senex'in vastakohtaa tai jungilaista varjoa, puer aeternus 'ta, jota miehet suurin joukoin kadehtivat ja mollaavatkin turhan päiten ja joka valitettavasti useimmille miehille jää vain saavuttamattomaksi pelkurinunelmaksi, niin kuin monet asiat elämässä, vaikka se on itsekin kai vain unta.