Aamusta, säästä ja Australian metsäpaloista

Kuva Hanhensulka: Murrindindin metsää, jota on nyt palanut 100,000 hehtaaria, kaikkiaan tulet ovat tuhonneet yli 300,000 hehtaaria Viktorian metsiä. Kuva otettu lokakuussa 2008, huomaa runkojen mustuus jälkinä aikaisemmista metsäpaloista, metsä jää henkiin ja uudistuu.

Aamuaurinko herätti äsken linnut ja ne puolestaan viattoman unta nukkuvan bloginpitäjän.

Täällä maailman eteläreunalla eivät monet paikallislinnut laula vaan rääkkyvät rumilla äänillä. Varikset, korpit ja harakat huutavat kuin hädässä olevat naiset tai lapset. Ääni on samalla tavalla selkärankaa ja niskavilloja värisyttävän karmaiseva kuin siellä Suomen suloisilla saloilla silloin tällöin yössä kuuluva naarasketun valituskiljaisu.

On kesäisen keskiviikon viileä aamu. Laillinen kastelupäivä.

Viime lauantai oli niin kuin mikä tahansa tavallisen oloinen kesän lauantaipäivä.

Aamulla puoli seitsemän aikaan ei ollut kuuma. Ilma oli kirpeän kirkas, juuri sopivan oloinen ensimmäisen kahvin nauttimiseen puutarhan kesäntuoksuisessa aamurauhassa. Vielä ennen puoltapäivää sitä ajatteli, että meteorologit, nuo tieteen nimissä arvauksiaan tekevät ennustaja-eukot ja –ukot, olivat tapansa mukaan väärässä. Puolenpäivän jälkeen täytyi myöntää, että oikeassahan ne ennustajanpenteleet olivat; lämpötila iltapäivän kirkkaimpina tunteina nousi ennätyskorkeuteen. Melbournessa mitattiin 46.4 astetta hellettä.

Tai sitä ei enää oikeasti voinut kutsua edes helteeksi.

Suomenkielessä ei sellaiselle säätilalle kai edes ole sopivaa nimitystä, eikä ehkä muissakaan kielissä. Tai ehkä suomenkielen ’korventaa’ sanasta voisi sellaisen nimisanan väännellä, mutta sitä ei ole väännelty ehkä siksi, että suomalaisissa oloissa ei korventavaa hellettä juuri ole ollut (lukuunottamatta jääkauden jälkeisiä paria vuosituhatta jolloin Suomeniemenkin ilmasto oli paljon nykyistä lämpimämpi, mutta se ei nyt kuulu tähän). Voi olla, että Australian alkuperäisasukkaat pystyisivät nimeämään korvennuksen yhdellä sattuvalla ja napakalla sanalla, mutta sitä en tiedä – enkä kovin montaa muutakaan abo-sanaa. Enhän ennen tänne tuloa juuri edes tiennyt, että aboriginaalikieliä on/oli niin monta kuin oli, alun perin yli 200 ja vieläkin useita kymmeniä eläviä kieliä, jotkut jopa kirjakieliksi saakka kehitettyjä – tosin vasta aivan viime vuosina ja maahantunkeutuneiden kolonialistien toimesta.

Tuntuu usein siltä, että mitä enemmän tietää sitä enemmän huomaa ikuisesti paikkaamattomiksi jääviä tietoaukkoja, puhumattakaan siitä, että tiedon lisääntyessä huomaa tietävänsä suhteellisesti ottaen aina vain entistä vähemmän. Tunne saattaa olla samanlainen kuin Döbelnillä Juuttaalla, vaikka sitäkään en tietysti tiedä, kun – korkeasta iästäni huolimatta – en ollut vielä Juuttaalla aukkoja täyttämässä.

Mutta viime lauantaista piti oikeastaan puhua. Ja ihmisluonteesta ynnä luonnon voimista ja vähän kai ilmatilan lämpenemisestäkin.

Kuvat Viktorian metsä- ja pensaspaloalueilta ovat unohtumattomia.

Sisämaan aavikoilta puhaltanut kova ja kuuma pohjoistuuli oli lietsonut tuossa tuokiossa paloalueen liekit kiitäviksi tulivirroiksi, joita ei edes yritetty sammuttaa, ne hyppelivät minne tahtoivat ja tuhosivat mitä halusivat – sattumanvaraisesti ja oudolla tavalla valikoivasti.

Joku sielukkaan vanha puinen talo seisoi tulien jälkeen jonkin karrelle palaneen metsän reunassa koskemattomana kuin häävuoteelleen valmistautuva morsio ja viiden metrin päässä sen kulmalta oli kasa mustuneita tiilejä muistomerkkinä uudenaikaisesta, vielä sieluttomasta ja nyt täysin tuhotusta talosta, jonka oli ollut tarkoitus kestää tiiliseinineen vuosikaudet kunnes olisi ollut tarpeeksi vanha ansaitsemaan talosielunsa.

Jonkun kaupungin kirkosta oli pystyssä vain itäpään mustunut seinä kuin lahonneen hampaan tynkä. Armonrukouksia ei siitä kirkosta ilmeisesti oltu kuultu siellä, minne rukokset oli lähetetty. Toisella puolella tietä paikallinen pubi sen sijaan oli koskematon. Ehkä paikallisten kaljaa janoavien rukoukset kaljansuojelujumalalle, Pellonpekolle (vai pitäisikö näin kansainvälisesti sanoa Seilenokselle, viinin jumala Dionysoksen aasilla ratsastavalle ja isomahaiselle Sancho Panchalle), olivat olleet armolahjaa janoavien rukouksia voimakkaampia. Rukousten erilaiset lopputulokset kuvaisivat ehkä australialaista sieluakin juuri oikealla tavalla. Myös paikallinen poliisiasema oli tuhoutunut juuriaan myöten, vain sinivalkoinen kyltti osoitti mustuneen alakuloisena vinossa seisten sen entistä paikkaa.

Televisiossa tunti toisensa jälkeen tulivirtojen pahoinpitelemät ihmiset kertoivat ihmeellisiä tarinoita selviytymisestä, tuhosta ja kuolemasta.

Mieleen jäivät erityisesti kotinsa menettäneen viehättävän näköisen ja rauhallisesti asiaansa puhuvan naisen – ehkä paikallisen englannikielen opettajan tai kirjastonhoitajan – kaunokirjallisen kuvauksen alkulauseet yllättäen nenän alle työnnettyihin monikansallisiin mikrofoneihin:

’It came roaring over the hill. We were the first ones hit. There was a small house –owned by us – next to our home. It was vaporised...’

Muita kertomuksia, vakavan surullisia tarinoita, itkunsekaisia vuodatuksia tai kertomuksia sukulaisten tai tuttavien iloisesta löytämisestä. Joku lihava, vanhahko mies summasi kaikkien puolesta:

’Olemme pakolaisia, kai onnekkaimpia pakolaisia maailmassa, meillä on niin monta huolenpitäjää...’

Ja niin olikin. Koko rikkaan, kehittyneen yhteiskunnan voimien yhteisvaranto valjastettiin avustustoimintaan. Punainen risti ja Pelastusarmeija ruokkivat, juottivat ja majoittivat ’pakolaisia’ suoriin riveihin pystytettyihin sotilastelttoihin. Ruokaa tuli alueelle enemmän kuin oli ihmisiä syömään ja rahaa kerääntyy vieläkin eri keräysten pankkitileille miljoonan Au-dollarin verran tunnissa.

Viktoriassa on Suomen verran asukkaita – viitisen miljoonaa, koko Australiassa on vähän yli 20. Kuten muuallakin Australiassa lähes kaikki asuvat kaupungeissa, Viktorian tapauksessa lähes neljä miljoonaa Melbournessa ja loput muutamassa muussa aluekeskuksessa; kuten Geelongissa, Bendigossa, Ballaratissa, Mildurassa jne. Vain pienehkö osa asuu pensaspaloille alttiilla metsäalueilla. Asutus siellä on harvaa, ns. kaupungit pieniä ja löysästi rakennettuja rakennusten välissä olevine pensaikkoineen ja samoine puineen kuin ympäristön metsissäkin on. Vuosittaiset metsäpalot eivät yleensä osu kuin muutamaan syrjäiseen asuintaloon, yleensä ilman kuolonuhreja, ja polttavat vain metsää, jonka uusiutuminen ja terveys ovat riippuvaisia säännöllisistä tulista. Eläimiä kuolee, mutta luonto pitää jatkuvuudesta huolta.

Nyt viikkoa ennen näitä lauantain metsäpaloja päiväkausia kestänyt helleaalto (joka päivä noin 40 astetta) oli kuivannut metsänpohjat perusteellisesti alueilla, joilla ei ollut laajoja metsäpaloja moniin vuosiin joten aluskasvillisuuden pensaat ja tuulien kaatamat puut ja muu tulenruoka olivat kuin valmiiksi kaskeksi kolottua, kaadettua ja kuivattua raiviota. Tarvittiin vain sytyttäjiä.

Niiksi löytyi luonnollisten Jumalan iskujen lisäksi muutama ilkeäluonteinen mutta ahkera pyromaani, joita on kai suhteellisesti ottaen saman verran kaikissa yhteiskunnissa, niin kuin kai muitakin ns. poikkeamia normista. Niin saatiin aikaan massamurhaavien tulien meri.

Tätä kirjoitettaessa – on jo yö – yli tuhat kotia on tuhoutunut, huhujen mukaan yli 300 ihmistä palanut kuoliaaksi,7000 ihmistä on pakolaisina omassa maassaan entisen kotinsa raunioiden lähettyvillä telttakylissä, autoja on pitkin metsien pakoteitä palaneina rojuina – joissakin vielä tulipalon uhreja sisällään, karjaa on tuhoutunut paljon enemmän kuin ihmisiä ja Viktoria on sekasotkun partaalla. Itään meneviä teitä on suljettu iso joukko, sähköt ovat poikki laajoilta alueilta, kymmeniä kouluja on suljettuna ja Melbournen kallisarvoiset vesivarastot ovat uhattuina vielä palavien tusinan roihun kulkiessa sinne tänne pitkin mustunutta maaseutua kääntyilevien kovien tuulien kuljettamina.

Ikuisena teknologia-optimistina ihmettelen otsa rypyssä, että emme vieläkään hallitse edes maanpinnan luonnonvoimien tuhovoimaa tätä paremmin. Palomiehiä on paloalueilla noin 5000 – suurin osa vartavasten perustetun Country Fire Authority’n vapaaehtoisia miehiä ja naisia, ja lisää pensaspaloihin tottuneita on tulossa Amerikasta ja Uudesta Seelannista.

Ihminen ei oikeastaan ole laumaeläin, ei enää, vaikka niin usein tulee humalapäissään väitettyä ja itse asiassa vahingossa todistettuakin. Laumaeläimenä olemisen yhtenä edellytyksenä on kai vapaan tahdon olemattomuus. Itse oletan että lajini muillakin jäsenillä on vapaa tahto, koska kovasti tunnen, että minäkin sen omistan.

Sen sijaan olemme yhteisöeläimiä; vapaaehtoisen pakon ajamina asumme lajitovereiden kanssa, kun emme muuten tulisi toimeen; emme kaupungeissamme, jos niiden tarjoamat palvelut ja suoja lakkaisi toimimasta, emmekä luonnossa, joka tietää miten puraista kiukkuisesti pistävän puraisun persuuksimme aina kun tulemme liian varmoiksi itsestämme ja yhteisöstä.

Yhteisön jäseninä valitsemme asuinpaikkamme vapaan tahtomme mukaan, joko suhteellisen riskittömissä kaupungeissa tai maalla, jossa riskit jopa nykyaikanakin ovat selvästi kaupunkia suuremmat, jopa siellä suomalaisessa Impivaara-idyllissä – puhumattakaan Australian kaltaisesta puolivillistä maasta, jossa – jos selviät metsäpalosta tai tulvasta – koloistaan savustettu käärme voi tuikata kuolettavan puraisun nilkkaasi tai tulvavesien kotipihoille kelluttama krokotiili napata suihinsa.

Jokainen näiden tuhoutuneiden kotien omistajista tiesi tarkasti tulipaloriskin olevan olemassa ja kuinka vähentää riskiä valmiustoimin, joita paikalliset palokunnat kiertävät säännöllisesti opettamassa pensaiden asukkaille. Ennen viime lauantaita, koko alustavan viikon kaikki televisio- ja radiokanavat toistivat Viktorian pääministerin suulla voimassa olevan politiikan mantraa: ’jos lähdet tulta pakoon, lähde ajoissa; jos päätät taistella sitä vastaan, pysy talossasi, tee valmistelut ajoissa äläkä missään tapauksessa lähde liian myöhään pakoon tulien ympäröimille, savuisille teille, se on liian vaarallista...’

Nimittäin Viktoriassa metsäpalot tammi- ja helmikuussa eivät tapahdu yllättäen, vaikka joku raiteiltaan vinksahtanut pyromaani niitä sytyttäisikin. ’Kaikki’ jotka jäivät talojaan puolustamaan olivat valmistautuneet siihen varaamalla riittävästi vettä, takaamalla sähkönsaannin vesipumppuihin erillisillä generaattoreilla ja varmistamalla ’turvallisen’ paikan, johon piiloutua, jos henkikulta olisi uhattuna. ’Kaikkia’ tiesivät kuinka vaarallista oli lähteä viime hetkellä pakoon juosten tai edes autolla. Australialainen metsäpalo etenee nopeasti ja on normaalisti ylittänyt polttamansa alueen muutamassa minuutissa. Mutta tämä ei ollut tavallinen palo. Sille oli riittävästi energiaa ja polttoainetta ja tuho oli sen mukainen.

Tuhoisia paloja sattuu silloin tällöin. Edellisestä on nyt 25 vuotta. Siinä palossa tuhoutui 1764 taloa ja Viktorian alueella kuoli 47 ihmistä. Ja muitakin tuhoisia paloja on tapahtunut, kuten 1919, 1926, 1932, 1939 ja 1944. Suurin palo oli ollut vuonna 1851, sitä kutsutaan nimellä Black Thursday (Musta Torstai). Ja paloja on tapahtunut niin kauan kuin Australian metsät ovat olleet olemassa, siksi metsä itse ei pala maantasalle, se antaa kuorensa palaa pois, ja kylkiensä mustua, mutta jatkaa itse kasvamistaan niin kuin aina ennenkin.

Näin ollen tästä tuhosta ei pääse syyttämään edes ilmatilan lämpenemistä, vaikka sellaistakin on jo televisiossa jotkut tehneet. Syypää on luonnon suunnaton voima, jonka yksinvaltaa vastaan yhteisö yhteistyössäkin on liian vähävoimainen.

Viime lauantai oli ehkä kuumin muistiin merkitty päivä, mutta kuumempia on varmasti monia ennen kuin kirjaaminen aloitettiin maahanmuuttajien toimesta vuonna 1788. Ja vielä kuumempia on tulossa, eikä tämä suurpalo tule olemaan viimeinen. Kaikkihan sen täällä tietävät.