Kuva: New Scientist Juhani Ahon lastu Siihen aikaan, kun isä lampun osti (Ensimmäiset novellit, 1915) alkaa tähän tapaan:
"Siihen aikaan, kun isä lampun osti, sanoi hän äidille näinikään:
--Äiti hoi, kuulehan,--eiköhän ostettaisi lamppua meillekin
--Mitä lamppua!
--No, etkö sinä tiedä, että kirkonkylän kauppamies on Pietarista tuonut semmoisia lamppuja, joista yksi näyttää enemmän kuin kymmenen pärettä. Jo ovat pappilaankin semmoisen ostaneet.
--Onko se semmoinen, että, kun se keskellä huonetta palaa, näkee joka nurkassa lukea melkein kuin selvällä päivällä?
--Se se on--ja siinä palaa öljy, eikä tarvitse muuta kuin sytyttää iltasella, niin se palaa sammumatta, vaikka aamuun asti polttakoon.
--Mutta mitenkä se märkä öljy palaa?
--No, mitenkäs viina palaa?
… "
Eilen illalla, paremman tekemisen puutteessa, vilkuilin ensin joitakin Juhani Ahon lastuja, vilkaisin viimeisintä Parnassoa ja lukaisin ihastuttavan Sofi Oksasen puheenvuoroa Mielessä paistava aurinko, sitten ahmin yhdellä silmällä Norman Mailerin ohjeita kirjoittajille (The Spooky Art; Some Thoughts on Writing, Random House, 2003), jotka hän oli julkaissut 80. syntymäpäivänään. Kirja tuntuu kovasti parhaalta kirjoittamista koskevalta kirjalta, jonka olen eläissäni lukenut, tosin tarkemmin ajatellen Margaret Atwoodin Curious Pursuits ja Negotiating with the Dead ovat kokolailla samalla viivalla tai korkeintaan rinnanmitan edellä, mikä olisi tietysti ymmärrettävää.
Samalla, kun luin Maileria, katselin toisella silmällä tosi-tv-ohjelmaa nimeltä My Big Fat Gay Marriage tai jotain sellaista, nimi ei painunut tarkasti mieleen. Ajattelin siinä sivussa myös muita yhteiskunnan arvoja, ihmettelin ovatko moraaliarvot sittenkin sisäsyntyisiä, jonkinlaista moraalin kieltä, niin kuin valmius kielenkäyttöön yleensä tai kykyyn ymmärtää ja käyttää matematiikan kieltä.
Ja sitten pähkäilin, että ovatko blogit todella verrattavissa hermoverkostoon. Vai ovatko ne vain kyyninen, pärehöyläheinäsirkkoiksi maailmaan jonkun korkeamman voiman toimesta lähetetty vitsaus, joka nakertaa elitististä korkeakulttuuria ja on sen lisäksi postmodernin nihilistinen pärepöheikkö.
Bloggaaminenhan on eräänlaista vähäpätöisten kapinaa vähäpätöisten asioiden tärkeydestä – en mielelläni kutsuisi tätä nihilismiksi. Vähän niin kuin Arto Virtasen esseet kokoelmassa Kirjailijan koti (Tammi, 2006), josta Pekka Toikka toikkaroi tällaisen arvostelunpyrskäyksen kiiltomato.net’issä. Paitsi että se on tietysti paljon blogintekoa jalostuneempaa, oikeaa elitististä runoilijarunkkausta.
Mietin myös imeskellessäni illan viihteeksi benecolilla voideltua kuivattua happaman leivän kannikkaa ja juodessani hyvää Elsassin Pinot Gris-viiniä päälle, että neuroniverkostot ovat mielenkiintoinen ilmiö, josta puhutaan aivojen toimintaa tutkittaessa. Ja samasta asiasta puhuvat myös tietokonemiehet ja sitä kautta internetistit joten se koskettelee jotenkin jopa lastunikkarin sielua.
Mutta en, mielen auvoisen raukeuden kuristuksessa, viitsinyt ajatella noita asioita sen enempää. Sen sijaan kävin tupakalla terassin makeanmakuisessa ja kevääntuoksuisessa ilmassa, ihailin hetken Saturnusta roikkumassa siinä Reguluksen vieressä ja aloin sitten, kermapersevapaudestani nautiskellen, kirjoittaa tätä lastua, koska…no, ei tule nyt mieleen miksi, vaikka hyvä syy siihen kyllä tuntui olleen.
Norman Mailerin sanotaan edustaneen aikanaan ”uutta kirjallisuudenlajia”, jota kutsutaan englanninkielellä nimeltä New Journalism, uusi tzurnalismi.
Ensimmäiseksi uuteen journalistiseen tyyliin kirjoitetuksi kirjaksi sanotaan hänen tarinaansa Washingtonin anti-vietnam-mielenosoitusmarssista maailman viimeisimmän hullun vuoden harjoitusvuonna 1967 (hänet pidätettiin mielenosoituksen aikana ja kirja, Armies of the Night, 1967, voitti Pulitzerin palkinnon). Kuten aikaisemmin jo sanoimme (ja se on näin ollen todistettu totuus) blogitkin edustavat jonkinlaista uutta kirjallista lajia, jota jotkut kutsuvat jopa uudeksi journalismiksi silloin, kun näin haluavat.
Tom Wolfe’n mukaan uudelle journalismille on tunnusomaista jokapäiväisten asioiden kertominen, ulkopuolisen kertojan näkökulma, vuoropuhelut ja tarinan kertominen.
Voi olla, että ymmärrän tämän täysin väärin, mutta jotenkin tuo muistuttaa tätä meidän bloggauspuuhaamme: lastua tai pärettä kommentteineen. Wolfe jopa meni niin pitkälle, että väitti uuden journalismin pyyhkivän kirjallisuuden maailmankartalta (tai oikeastaan vähän varovaisemmin, että se “would wipe out the novel as literature's main event”).
Mutta se, mitä Juhani Aho tavoitteli lastuillaan, ei ole kovin kaukana Wolfen uuden journalismin määritelmästä. Itse asiassa Ahon lastut ovat täsmälleen Wolfen määritelmän mukaista kirjallisuutta. Uusi journalistinen kirjallinen suunta, niin kuin kaikki muukin uusi kirjallisuus tietysti, kelluukin aikaisemman kirjallisen meren pinnalla, sen, jossa jo Aho lastuillaan porskutteli; ja monet muut kirjailijat. Mark Twainin tuotanto noudattelee samoja linjoja. Ja Dickensin. Voltairin Candide on selkeästi ”uuden journalismin” tyylinen teos.
Olisiko jopa Ilias ja Odysseia samanlaisia journalistisia tarinoita. ”Jokapäiväinen asia” joskus Homeroksen aikaan käsitti myös jumalien toilailut. Hehän olivat senaikaisille ihmisille kovin jokapäiväisiä, paitsi että asuivat Olympoksella, harrastivat vapaata seksiä – jopa insestiä, liikkuivat useimmiten ilman fyysisiä rajoituksia ja voivat juoda väkeviä ilman pahaa päänsärkyä. Samoin oli sankarien laita. Antiikin Kreikassa oli ihan tavallista, että ihminen oli sankari. Siinä ei ollut sen kummempaa ihmettelemistä, ja voi olla, että sitä jopa edellytettiin.
Kirjailijoita, tarinankertojia ”maailmansivu”, niin kuin bloginpitäjiäkin, näyttää erityisesti askarruttavan kysymys oikeasta ja väärästä. Moraalista siis. (Tosin en seuraa sukkapuikkoblogeja, enkä näin ollen tiedä askartelevatko kutojabloggarit myös moraalikysymysten parissa, enkä nyt ehdi asiaa tarkastamaan.)
Me ihmiset olemme ”sairaalloisen” kiinnostuneita moraalikysymyksistä. Koko meidän keskustelukulttuurimme näyttää olevan moraalikysymysten jatkuvaa ratkomista. Moraali kiiluu syyttävänä pohjalla jopa tavallisissa arkipäivän kysymyksissä.
Esimerkiksi onko oikein, että roskapussi on vielä keittiön roskaämpärissä, vaikka siitä jo eilen aamulla puhuttiin merkitsevään äänensävyyn. Tai, että joku Susan makaa Matin kanssa tai, että hän kirjoittaa siitä menestyskirjan. Tai pitäisikö sen toisen Matin pysyä Merjan kyljessä vai maata vankilassa. Pitäisikö abortti, eutanasia, tupakointi, homoavioliitot ja homovanhemmat kieltää vai sallia, vai onko oikein, että kansanedustajalle maksetaan keskipalkkaa suurempaa korvausta. Tai onko yhdyntä jälkeenpäin ajateltuna raiskaus, jos nainen on patologisessa humalatilassa ja lähtee lähes yhtä kännissä olevan miehen hotellihuoneeseen kello kolmelta aamuyöllä.
Mielenkiintoisia ja maailmaa tärisyttäviä kysymyksiä kaikki tyynni. Ja jokapäiväisiä keskustelunaiheita.
Me emme ehkä olekaan poliittisia eläimiä niin kuin on sanottu. Olemme sen sijaan moraalisia eläimiä tai parempi ehkä sanoa väärinkäsitysten välttämiseksi ”moraalin läpitunkemia” eläimiä. Moraaliset, tai ainakin eettisesti jotenkin hyväksyttävät yhteistä hyväämme koskevat ratkaisut ovat tavoite ja politiikka väline niiden saavuttamiseksi.
Tiettävästi muilla laumaeläimillä ei ole samanlaista obsessiota moraalin suhteen (lue kuitenkin myös tämä artikkeli: Virtuous Species: The Biological Origins of Human Morality: An Interview with Frans de Waal). Meillä näyttää olevan myös kompulsio tehdä oikein. Jos emme tee oikein, niin seurauksena on parhaassa tapauksessa huono omatunto ja huonommassa tapauksena psykosomaattinen oireilu. Henki vaikuttaa lihan yli. Tätä voisi pitää todistuksena vapaasta tahdosta, ehkä?
Olen nähnyt sosiaalipsykoekologien jossakin sanovan, että kaikki ihmisten mielipiteet nousevat kahdesta lähteestä: peloista ja tarpeista. Ja kummatkin kohdistuvat elämän vakauteen, järjestykseen ja yhteenkuuluvuuden himoon, tai, vaihtoehtoisesti, haluun kapinoida ja kaiken uuden viettelykseen; kunkin omien mieltymysten: kasvatuksen tai geneettisen rakenteen ohjauksen mukaan.
Pelkojen ja tarpeiden ja niihin suhtautumisen, moraaliarvojen, avulla voidaan ihmiset jopa jakaa konservatiiveihin ja liberaaleihin.
Ne, jotka nauttivat sääntöjen rikkomisesta, kaaoksesta ja epävarmuudesta ja hakevat uusia kokemuksia, ovat liberaaleja, epäuskoisia ja vasemmistolaisia. Ne, jotka haluavat kuuliaisesti noudattaa auktoriteettien ohjeita, rakastavat vanhoja traditioita ja suhtautuvat epäillen muutokseen, ovat konservatiiveja, uskovaisia ja oikeistolaisia (tai ehkä myös taistolaisia, kukapa senkin tietää varmuudella sanoa).
Häiritsevä ajatus tässä on se, että, jos moraali on pelkästään geenien ohjaamaa, tulevat poliittiset ja uskonnolliset mielipiteemme autonomisiksi ja vapaa tahto lakkaa olemasta.
Jokin aika sitten, Isä-Tatu Vanhasen harjoittaman tieteen rasistiseksi leimaamisen ollessa kiihkeimmillään, luin jostakin (ei aavistustakaan mistä), että geeniperimä määrää 60-80 % ihmisen älykkyydestä ja käyttäytymisestä. Enintään parikymmentä prosenttia jää ympäristön (kasvatuksen ja koulutuksen osalle).
Kuva: itävaltalainen tullivirkamies Alois Hitler miehuutensa kukoistuksen päivinä
Onneksi siihen johonkin jää sitten vähäinen määrä tyhjää tilaa, jossa vapaa tahto saa mellastaa vapaasti. Tila on yksilöllisen kokoinen. Toisilla tilaa omalle tahdolle on enemmän, toisilla taas vähemmän. Ja siellä ahtaahkoissa oloissa sijaitsee kai sitten kunkin oma sielu, veisteltynä juuri siihen vapaudentilaan sopivan kokoiseksi ja muotoiseksi.
Viimeisimmässä kirjassaan (The Castle in the Forrest, Random House, 2007) Norman Mailer menee vielä askeleen pidemmälle puhuessaan Adolf Hitlerin sielusta. Heijastellen Jeesuksen sikiämiseen liittyviä salaperäisen neitseellisiä tapahtumia hän arvelee, että Piru oli kolmantena osapuolena sängyssä silloin, kun pikku Adolfia ähellettiin kasaan. Ja pääsi piru vielä piruuttaan sujauttamaan omia pirullisia geenejään, tai jopa palasen omasta sielustaan, Alois Hitlerin (oikealta nimeltään Aloys Schicklgruber, suom. likakaivonkaivaja) miljoonien viattomain siementen joukkoon, jotka kilpailivat sisäänpääsystä Aloisin vaimon (ja samalla veljentyttären), Klaran, munasoluun.
Luonnon ikiaikaiseen tapaan vahvin kai pääsi siinäkin niskan päälle. Ja loppu tietysti on taas sitä historiaa.
10 kommenttia:
Huh.
Mutta ihan ekaks kysymys: oliko se sitten Saturnus konjunktiossa muutama päivä sitten sisarplaneettamme kanssa? Eikä Venus, ei näyttänyt siniseltä. Ei se kyllä Marskaan ollut, kun ei ollut punainen.
Olettaen että Regulaarisi tarkoitti Kuuta.
Muuten tämä on niin täynnä kamaa tämä postaus että siitä riittää perattavaksi vielä huomiseksikin.
Jätitkö yhteen röökiin?
Saturnus on nyt Auringon kanssa oppositiossa (melkein täsmälleen etelässä keskiyöllä) Leijonan tähdistössä, päätähti Reguluksen (alfa leonis) länsipuolella, juuri tällä hetkellä melkein suoraan pään päällä. (Suomessa parikymmentä astetta länteenpäin, kello on siellä nyt 0130). Se on kokolailla täsmälleen ekliptikassa joten kaikki planeetat ovat jossakin vaiheessa melko lähellä sitä.
Saturnus, Regulus ja Leijonan tähti nimeltä Omicron Leonis (nimi on Subra) muodostavat juuri nyt nätin kolmion, jonka avulla ne voi helposti tunnistaa.
Mars on nyt Jousimiehessä ja on päivätähti, nousee joskus puoli 6 ja laskee 1500:n paikkeilla. En ole seurannut mitä sille tapahtuu. Kuuhan on myös nyt päiväsaikaan taivaalla ja vasta noin 20 % kokoinen suureneva sirppi.
Tässä osoitteessa on näppärä pikku apletti tähtitaivasta varten.
http://www.astro.noa.gr/AlmanacIAA/iaa_today.htm
Tuli tuohon yläpuolelle tietysti taas virhe. Se kolmas tähti siinä kolmiossa on Saturnuksen tasalla oleva gamma Leonis (Algieba). Eivät täällä valosaasteisessa Brysselissä pysy aina omikronit ja gammat oikeassa järjestyksessä.
Pari päivää sitten oli siis 19.2. ja se kuunsirpin kanssa konjunktiossa ollut planeetta oli Venus ja näkyy edelleen hyvin kirkkaana iltatähtenä pohjoisessa.
Voi olla että sinä et sitä näe. Että on liian pohjoisessa.
Valitettavasti URSAssa ei ole tähtitaivasta ja se sinun linkkisi ohjasi Ateenan taivaalle. Sitä voi kyllä tuijotella ja yrittää ymmärtää saisiko Vaasan horisontin näkymään.
Muuten Kritiikin uutisia selatessa huomasin että päätoimittaja Otso Kantokorpi oli kiinnittänyt huomionsa semmoiseen outoon seikkaan, että kritiikin opinnoista on pudonnut pois moraalikritiikki.
Mietin tässä tapaa miten voisi herran mielenkiinnon saada kääntymään tännepäin. Minä en ole moralisti. Semmoinen on se valheellinen ja kaksnaamainen otus.
Syitä miettiä kritiikkejä näyttää olevan, vaikka se ei tavallista senttaria hirveästi lämmitäkään.
En tiedä onko moraalifilosofiakaan kovasti kurssissa tai edes minkäänlainen yhteinen moraali tässä maailmassa mahdollinen.
Pitäisi olla, muuten tulevaisuuden tuleminen on minusta vaarassa.
Moraalikritiikki kääntyy ehkä helposti etusormen heilutukseksi. Meillä kaikilla on tietysti moraalin suhteen vahvat mielipiteet.
Tuo moraalin kielen geneettinen pohja on sen verran mielenkiintoinen, että sitä pitää tutkia vähän vielä tarkemmin. New Scientist lehdessä oli hiljakkoin sitä koskeva lyhyt artikkeli, mutta en pirullakaan muista missä numerossa, vai olisiko ollut Scientific Americanissa, empä tiijä. Jos tällainen kieli olisi olemassa, niin silloin kaikilla meillä olisi sama moraalin pohjavire, vaikka "paikallisia" tai kulttuurisia eroja tietysti on paljon, niin kuin Baabelin tornissa äidinkieliä. Matematiikka on aika yhtenäinen, joten se vaikuttaa enemmän kulttuuriluomukselta kuin geenien ohjaamalta kieleltä, enkä oikein usko koko matikan kieleen.
Omassa kirjastossa on kirja nimeltä The Math Gene (kirj. Keith Devlin), joka vakuuttelee matikankielen olemassaoloa. Luin sen jo vuosikaudet sitten, enkä oikein muista perusteluketjuja, pitäisi lukea, mutta pöytä ja hyllyt ovat muutenkin täynnä lukemattomia kirjoja huonoa omatuntoa pahentamassa:)
täällä on
linkki The Math Geneä koskevaan artikkeliin.
Tolla Toikalla on jotain blogeja vastaan, en kyllä jaksanut lukea juttuansa kokonaan. Kaunista, miten yhtä asiaa käytetään toisen asian lyömiseen.
Kemppinenkin häpeää bloggaamista. Vähintään kerran viikossa selittelee, niinkuin professori lähikapakassa, "olen täällä siksi että saan tuntumaa tavalliseen ihmiseen". Säälittävää.
Tosin suomalaisen "sivistyneistön" keskeisin piirre on selittely ("oli pakko kannattaa Suur-Suomea", mikä vitun pakko?).
Selvyyden vuoksi vielä se, että ei kritiikkiä voi missään opiskella. Semmoista oppiainetta ei ole.
Jossain Tampereen yliopiston tiedotusopin opinnoissa se ohitettiin ainakin minun aikanani pelkällä maininnalla. Ja siis niin että kritiikki (saati moraalikritiikki!) ei ole journalismia.
Käsittääkseni jo Freud oli yksimielinen antropologi Morganin kanssa siitä, että moraali syntyy yhteisössä ja tähtää universaaliin hyvään, yleensä siis yhteisön.
Freud perusti kirjassa Totemi ja tabu väitteensä siihen että esim. eksogamia on suunnilleen sääntö ja insesti rikos oli yhteisö mikä tahansa.
Mitä tulee Liuhdon oletukseen että mikä pakko oli usko Suur-Suomeen, niin siinä voi olla semmoinen juju, että Suomen sivistyneistö oli 20-30-luvuilla äärimmäisen ohut, joten ei ole mikään ihme, että suuriäänisimmät, siis AKS:n, kannattajat saivat sitten sodan aikana rajaa siirretyksi Aunukseen ja Vienaan.
"Pakko uskoa" makasi sellaisella olettamuksella että suomalaisuus on isompi asia kuin pienen n. 3-miljoonaisen kansan. Oliko se nyt suuruudenhulluutta? Oliko Lönnrot suuruudenhullu, entä A. Kivi?
Paavolaisen Synkkä yksinpuhelu on synkempi kuin olin uskonut. Luen sitä parastaikaa. Samalla kuin toista samasta sodasta lähtenyttä kirjaa Thomas Pynchonin Gravity's Rainbow.
Luettekin (Liuhto ja Ripsa) samoja kirjoja parhaillaan.
20-luvun puoleenväliin sodittiin vienalaisten vapauttamiseksi ja vuonna 40 hävittiin talvisota. Jatkosota oli loogista jatkoa niille. Kukapa olisi AKS:aa niinä päivinä vastustanut, Kekkonenkin tajusi tilanteen ja käänsi kelkkansa vasta silloin kun sota oli jo melkein (Saksan sota siis) hävitty ja kävi selväksi, että yksinhän ei Suomi sen sodan loppurytäkässä kumminkaan pärjäisi.
Toiikka voisi lukea omia sanojaan Parnassosta (tosin siellä ne sanotaan koskemaan Italiaa):
"Ylevästä pönötyksestä on siirrytty tapahtumien kommentoijaksi, pienen ja henkilökohtaisen puolustajaksi."
Ei näytä riittävän sympatiaa kotomaan pienille pönöttämättömille.
Minulle ei oikein jäänyt Tampereen neekerikursseista (Raino Vehmas proffana ja Pentti Salmelin harjoitusmestarina, vai mikä sen titteli nyt oli, lehtori vissiin) muistiin kuin joka-aamuinen päänsärky ja ylenmääräinen CocaColan juonti ja tupakin polttelu (piipun) siinä toisen kerroksen pitkällä käytävällä, josta yhden punakan Oilingin Lassen kanssa vielä varastettiin kauniisti metallilevystä muotoiltu tuhkakuppi omalle kämpälle. Siitä on kyllä ollut huono omatunto näihin päiviin saakka.
Joo, Liuhto raukka!
Vaikuttaa siltä että olemme toistemme vaikutteille alttiita ja asiat näyttävät menevän sattumalta samaan suuntaan. Niinku Jung sanoisi, synkronisiteettia on ilmassa.
Kun Liuhto ei parempaa toivoisi kuin pitää kunnon miehistä blogia...
Ei vain, kunnon tyyppi se on.
Matikan ymmärtämisestä. Mulla oli aina ehdot jommasta tai algebrasta. Kerran isä järjesti yksityisopettajan (oman oppilaansa) ehtolaiskuulustelua varten ja poika oli tosi kärsivällinen minun kanssani.
Kävi niin, että kun harjoiteltiin ja harjoiteltiin ja taas harjoiteltiin avaruusgeometriaa, niin ehtolaiskuulusteluja edeltäneenä yönä näin unen, joka avasi koko asian ja kerralla.
Pääsin kirkkaasti läpi. Opettaja ei käsittänyt mikä minuun oli iskenyt. Opettajalla oli se käsitys että tytöt eivät voi ymmärtää matikkaa.
Muistelen että joku on sanonut matematiikkaa, musiikkia ja kieltä samasta juuresta lähteväksi tavaksi kommunikoida.
Tiedotusopin laitos. En käynyt sitä samaan aikaan kuin sinä. Vaikka olin todennäköisesti samaan aikaan Verstaalla, mutta Draamastudiossa. Minulla oli ongelmia niin kuin kaikilla ylioppilasteatteriin osallistujilla päästä cumun kirjallisuustieteen yleisestä osasta läpi.
Lähdin sen sijaan Tukholmaan ja Amerikkaan. Kun tulin takaisin, proffa oli kuollut. Olin siis Hemanuksen oppilas. Eno oli hyvä tyyppi ja pyydän ettei kukaan väittäisi yhtään mitään yliopistoni poliittisesta leimasta ja osoittaisi (mm. minua) syyttävällä sormella, vaan antaisi minun olla hyvien muistojeni kanssa.
Olin innostunut. Ja juuri palannut maailmanmatkalta. Ja nuori. Ja pikkuisen pojan äiti.
Mutta kenestä Toikasta nyt oli kyse? Missasin koko pointsin.
Lähetä kommentti