Kolmen pennin ooppera

Kuva on täältä

Vuosia sitten istuin Air Botswanan hollantilaisvalmisteisessa Fokker F27 ”Friendship” –koneessa matkalla Etelä-Afrikan Johannesburgista Botswanan pääkaupunkiin Gabaroneen. Johannesburgiin olin lentänyt Lesotho Airwaysin koneella, jota ohjasi suomalainen pilotti, lentoyhtiön pääohjaaja ja kouluttaja. Mutta tämä juttu ei ole hänestä vaan paljon suuremmasta ja afrikkalaisesta ”kalasta”.

Alapuolella levisivät apartheidin kyllästämät ruohoaavikot, Nelson Mandela ei vielä ollut kansainvälinen ”celebrity”, eteläafrikkalaiset eivät vielä olleet tervetulleita juuri missään – paitsi Seyshelleillä, Mauritiuksella ja Komorien saarilla, ja kaikissa niissä olinkin tavannut pyöreäpäisiä, pyöreävatsaisia ja muutenkin pyöreitä buureja sankoin joukoin. Lomamatkat Etelä-Afrikasta täytyi suunnata sellaisille alueille, joissa apartheid-randi ei ollut pelkästään käypää valuuttaa vaan lämpimästi tervetullut lisä köyhien lomaparatiisien heiluvalle taloudelle.

Nousimme ilmaan Johannesburgin kansainväliseltä kentältä (nykyisin tunnettu nimellä OR Tambo International Airport), lensimme yli Johannesburgin hyvinhoidettujen esikaupunkipuutarhojen, joista lähes jokaisessa näkyi sinisenä kimalteleva uima-allas-pläntti pihan koristeena. Ja sitten laajojen, aaltoilevien preerioiden päällä, ruoho oli vihreänruskeaa ja sitä halkoivat asfalttipäällysteiset tiet. Siellä täällä näkyi metsäsiä suojelualueita.

Sitten alle liukui Pilanesbergin kansallispuisto, olimme tulleet hetkeksi ”itsenäisen” bantutasavallan, bantustanin nimeltään Bophuthatswana, ilmatilaan.

Kansallispuiston eteläkärjessä istui valkoisena hohtava rakennuskompleksi, joka tunnetaan nimeltä Sun City, jotkut kutsuivat sitä nimellä Sin City, vaikka sen nimistä loistavaa elokuvaa ei vielä olut olemassa. Sun City oli eteläafrikkalaisen – valkoisen – suurliikemiehen unelmien yksi täyttymys (unelmien täyttymyksellähän on sama ominaisuus kuin rahallakin, josta sanotaan, että ”raha tulee rahan luokse”. Miehen nimi oli ja on Sol Kertzner, tunnettu myös nimellä Sun King. Ja hänen maineensa ei ole erityisen puhdas edes Etelä-Afrikassa, eikä muuallakaan maailmassa.

Sun-hotellien ketju oli jo silloin levittäytynyt Etelä-Afrikan ulkopuolelle. Olin asunut joissakin Sun-hotelleissa, Zimbabwen Hararessa hotellissa nimeltä Monomotapa (Hararen ympäristön bantukielinen nimi) – hotelli kuuluu nykyisin Crowne Plaza-hotellien ketjuun, itsenäisen Lesothon pääkaupungissa Maserussa (Lesotho Sun) ja Komorien pääsaarella, Ngazidja’lla, yli kaksikilometrisen tulivuoren juurella (Karthala, kraaterinkuva oikealla, on maailman suurin nykyisin aktiivinen tulivuori) ja olin nytkin menossa Sun-hotelliin, Gabaronessa.

Kaikkien Sun-hotellien tunnusmerkkinä oli se, että niissä oli valtavan suuri, eteläafrikkalaisille suunniteltu aamiainen seisovasta pöydästä, iso ja hyvintoimiva kasino ja elokuvateatteri, joka näytti pornofilmejä ympäri vuorokauden. Siihen aikaan huoneiden kaapelitelevisioita ei vielä ollut juuri missään afrikkalaisessa hotellissa.

Niin oli Gabaronenkin Sun-hotellissa. Se lienee muuten ainoa kasino, jonka korttipöydästä olen jäänyt voitolle, tosin vain muutaman sadan Amerikan dollarin (ulkomaalaisen oli pakko käyttää joko niitä tai randeja) verran, mutta kuitenkin.

Iltojensa viihteeksi, rankan työpäivän jälkeen tietenkin, oli – pelaamisen ohella – mielenkiintoista katsella pelureita.

Suuri osa oli tietenkin ulkomaalaisia, valkoisia miehiä – joillakin vaimot mukana. Suurin osa oli kuitenkin paikallista väestöä, batswuanoja – maan pääväestöä – mutta erityisesti pisti silmään kovin kurttunaamaiset bushmanni-naiset. Bushmanni ei ole enää poliittisesti korrekti sana. Nykyisin on tietysti käytettävä san-kansan oikeaa nimeä, eli olisi puhuttava san-henkilöistä. Nämä puhuvat khosan kieltä, yhtä ihmisten vanhimmista kielistä naksutus- ja vihellysäänteineen – pääosa Botswanan väestöstä puhuu bantu-kieltä nimeltään tswuana. Naiset eivät näyttäneet kiinnostuneilta korttipeleistä, joissa viihteen osuus – ainakin itselleni – on rahanvoittoa tai –häviötä suurempi tekijä, vaan raha-automaateista, slot machines tai vielä paremmin kuvaavalta nimeltään one-armed-robber.

Kasino oli täynnä lähes joka ilta. Samat kasvot tulivat tutuiksi, eli ilmiselvästi pelaaminen oli elämäntapa näille henkilöille, ehkäpä riippuvuuteen saakka. Botswana oli silloin – niin kuin nykyisinkin – yksi maailman köyhimmistä maista huolimatta siitä, että maassa on timanttiteollisuutta. Ja ”incidentaly”, kaikkien itsensäkoristajien olisi syytä käydä katsomassa Blood Diamond, jota näytetään juuri nyt ehkä Suomessakin. Vaikka filmi kuvaakin Sierra Leonen oloja, samat ongelmat esiintyvät tietysti kaikkialla, missä kolmannen maailman timantteja tuotetaan.

Arvoisa Lukija saattaa ihmetellä, mitä kaikella tällä on tekemistä suomalaisen bloggaajan kanssa. Ja eihän sillä paljoa olekaan tekemistä.

Muisteluketju lähti liikkeelle tämänaamuisesta The Independent-lehdestä (olenko sanonut tuon joskus aikaisemmin kun tuntuu niin tutulta:), jossa oli artikkeli Englannin hallituksen toissapäiväisestä päätöksestä myöntää toimilupa superkasinolle, joka perustetaan Manchesteriin, Englannin Manseen. Kaupunki on vankkaa työväenpuolueen kannatusaluetta ja kasinon perustaminen luo paljon uusia, pysyviä työpaikkoja. Aikaisemmin tässä lastussa mainittu eteläafrikkalainen Sol Kertzner, joka on siirtänyt suurentanut kasinoyrityksiään Amerikkaan ja muuallekin kuten Bahama-saarille, on mukana Mansen kasinohankkeessa. Eikä siinä ole sinällään mitään pahaa, vaikka hänen tiedetään antaneen lahjuksia virkamiehille jo Etelä-Afrikassa ja myös Amerikassa, jossa yksi hänen kasinoistaan on mohikaani-intiaanien reservaatissa, eli amerikkalaisessa bantustanissa.

Kasinoiden perustaminen onkin oikein mukava moraalinen ongelma.

Kasinot tuovat alueelle rahaa, työpaikkoja ja ammatteja, joita alueella ei aikaisemmin välttämättä ollut. Sellaisia kuin krupierien ja kortinjakajien paikkoja, uusia tilaisuuksia taskuvarkaille ja suuremmillekin rikollisille ja tietysti ilotytöille sutenööreineen. Tästä viimemainitusta ei välttämättä ole mitään pahaa sanottavaa.

Lastun otsikko on Bertold Brechtin ja Kurt Weilin yhteistyönä luomasta, sennimisestä oopperasta, joka perustuu vanhempaan englantilaiseen oopperaan nimeltä Kerjäläisooppera, The Beggar’s Opera. Päähenkilö oli nimeltään Macheath, tosin paremmin tunnettu Kerjäläisoopperan antamalla nimellä Mack the Knife, Puukko-Mack.

Jotenkin tämä tuli mieleen siitä Independentin artikkelista, jonka nimi on The great casino cash-in: the Sun King (and his shady past). Sen voi lukea vaikkapa täältä.

Ja ajattelin myös, että Englannin pääministerin, Tony Blair'in, maalleen jättämä perintö tulee aina vain merkillisemmäksi.