 |
| Lada-Jussi Kulonen |
"Ladassa yhdistyy etelän lämmin temperamentti ja avaruustekniikan taitajien kylmä järki.― Lada-mainos 1970-luvulta".
Heh, heh...toisaalta tottahan tuo tavallaan on.
Joka tapauksessa tuolla viereisessä kuvassa hymyilevällä miehellä, nimeltään Jussi "Lada-Jussi" Kulonen, on tämän YLE'n jutun mukaan yhteensä 29 itäautoa, on tuttuja merkkejä, joita lähihistoriassamme ajettiin ahkerasti Suomenkin teillä. YLE'n mukaan siellä on Polonez, Wartburg, Moskvitš, UAZ, ZIL ja GAZ, ja tietysti Ladoja.
Venäläiset ja monet itäblokin autot olivat sekä huonompia että parempia kuin maineensa - riippuen tietysti siitä, kenen kanssa oli puheissa―omistajan vai naapurin miehen― ja helppoja ylläpitää itse, jos oli haluja ja taitoa niin kuin minun isälläni, joka ajoi kortin vasta 36-vuotiaana (1956), mutta tekniikan miehenä pystyi rakentamaan ja korjailemaan 'mitä tahansa'.
Kunnon autokuskia hänestä ei tosin koskaan tullut. Toisaalta minusta ei koskaan tullut kunnon tekniikan miestä, joten perheen sisällä säilyi kunnon tasapaino siirryttäessä hänen polvestaan minun polveeni.
Nykyisille autoillehan ei voi itse tehdä juuri mitään, mikä on ehkä turvallisuuden kannalta parempi optio―ainakin minun kohdallani.
Ladahan oli italialaisten suunnittelema Fiatin mallin 124 pohjalta ja valmistettiin VAZin tehtailla Toljatissa, Samaran Oblastissa jossakin Volgan mutkassa, ulkomaille sitä siis myytiin nimellä Lada, mutta venäläinen nimi oli oli aluksi Žiguli. Nimi oli napattu pikkukaupungista, joka sijaitsi Toljattia ja VAZ'in tehdasta vastapäätä Volgan, joen siis, toisella rannalla. Nykyisin tehtaan omistaa Renault.
Kuten Lada-Jussista huomaa, nostalgia on hurjaa unta.
Siitä tuleekin mieleen yksi toinen, kirjallinen, laina, joka saattaa olla Arvoisalle Lukijalle tutumpi ja tuota ensimmäistä todempikin:
"Menneisyys on vieras maa; siellä tehdään asiat toisin.
 |
| Keskellä Lesley Poles Hartley ystäviensä ympäröimänä |
Lukupaikka ja -aika olivat otollisia ymmärtämään Hartleyn kuvaamaa ajan―edellisen vuosisadan vaihteen―arvojen ja elämän sirpaloitumista, vaikka helppoa se olisi ollut ehkä muutenkin henkilölle, minulle siis, joka olin viisivuotias vuonna 1949, 1800-lukuisen agraarisen talkooyhteiskunnan haikeassa jälkinäytöksessä, joka hävisi kuin uni parissa kolmessa vuodessa, ja on siitä lähtienkin muuttunut yhä kiihkeämmällä vauhdilla, ja jota olen ihmetellyt sinisin silmin läpi kaikki ohi mennessään vaahdonneet vuosikymmenet, ja toivottavasti saan vielä elää muutaman muunkin, koska elämä on hyvä olotila; olemattomuutta olisikin vaikea kestää, jos sitä voisi jotenkin kokea. Mutta saatan olla väärässäkin. Mistäpä sen tietäisi.
Sodanjälkeinen aika jonnekin 70-luvun puoleenväliin oli parasta aikaa elää. Jotakin tapahtui, ehkä tulin vain vanhaksi. Aluksi ei ollut rahaa, mutta ei ollut tavarankaan tarvetta.
Sananviejän kirjoittaja oli 5 vuotias vuonna 1900, aika jota kirja kuvaa, ja kirjoitti sen lähes 60-vuotiaana (tarinan kertoja oli 12-vuotias tarinan ajassa ja kertoo siitä 65-vuotiaana). Omassa elämässäni vuosi 1949 oli samanlainen raja-aika: rupesin muistamaan asioita ja ikuinselta virralta tuntunut aika alkoi murentua, nyt―75 vuoden iässä―muistan sitä hellästi kuin ensimmäistä rakkautta. Siksi Sananviejäkin ehkä tuntui merkittävältä silloin kun luin sen.
Tuo ylläoleva lainaus, jota olen usein käyttänyt englanniksi, tuntuu suomeksikin suussa sulavalta, vähän kuin orsikuivasta reikäleivästä ohuesti höyläisty ruislastu kirnutuoreen voin kanssa.
Vaikka voihan tuokin muisto olla pelkkää nostalgian lumetta. Tosin uskon että näin ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti