, tai miten se suomenkielellä sanotaan, kun pahasti sattuu. Merkittävä kulttuuripersoona on tölvinyt meitä taviksia pahemman kerran lauseilla, jotka olivat kuin Greta Garbon kasvot. Ja oikein maksua vastaan Aamulehdessä. Toivottavasti tästä vielä toivutaan, vaikka vaikeatahan se tietysti tulee olemaan, kun saa osuman kulttuuritykistä. Bloggarit yhtykää.
Blogi-henkilölle Pariisi on tullut tutuksi lähes neljän vuosikymmenen ajalta. Henkilö pitäisi baskeria päässään niin kuin Tanttu vierailuillaan, mutta puolison naurunpyrähdyksiä ei pirukaan kuuntele ja niin sen pitäminen on jäänyt. Pariisi on ilmeisesti muuttunut vähintään yhtä paljon kuin henkilökin, vaikka omaa muutostaan ei oikein huomaa kuin katsoessaan peiliin, jota tietysti välttelee mahdollisuuksien mukaan. Pariisin muutoksen näkee joka puolella. Kuten esimerkiksi tarjoilijoiden käyttäytymisessä ulkomaalaisia kohtaa.
Jopa Champs Elyseellä (huom. noilla kuvilla ei ole mitään tekemistä blogi-henkilön kanssa) katukahviloiden tarjoilijat puhuvat ystävällisesti hymyillen englantia puhuville asiakkailleen, vaikka sitten selän takana sylkisivätkin näiden anisjuomalaseihin. Ehkä sekin on vuosien mittaan vähentynyt, ainakin ricardin maku on blogi-henkilön muistin mukaan erilainen nyt kuin oli silloin aikaisemmin.
Näitä ajatellessa katselin Shakespeare & Co kirjakaupan ikkunassa näytteille asetettuja kirjoja, ja puoliso ikuisti habitustani bittijonoksi muistilevylle. Koko liike näyttää, virheellisesti, siltä kuin siellä ei koskaan edes suostuttaisi myymään mitään. Itse olen joskus haaveillut, että aloittaisin vanhojen kirjojen kaupan niin kuin Holappa teki aikoinaan. Ongelmana saattaa olla akuutin ja jatkuvan rahanpuutteen lisäksi se, että en ehkä haluaisi edes myydä kirjojani kenellekään. Joten ajatus on jäämässä Vanhan kuppilaunelmaksi.
Myin kyllä Suomesta lähteissäni kirjastostani suurimman osan juuri Holapan liikkeeseen ja kaduin sitä heti, kun ostaja oli häipynyt autoineen Runeberginkadun meluun. Tippa siinä tuli silmään, mutta minkäs teit. Raha poltti taskussa reikää käyttämättömän lentolipun kanssa, muuttomiehet kolkuttelivat ovella ja kirjahyllyssä ei ollut paljon muuta kuin pölyä. Jäljelle jäi muutama kymmenen rakkainta kirjaa, joita olen nyt varjellut niin, että ei edes tule luettua niitä uudestaan kuin hyvin harvoin vaikka tositarkoituksella ne siihen jätinkin.
Shakespearen kirjakaupan kirjoittajien huoneesta on näkymä Notre Dame’n katedraalille, joitakin sellainen näkymä saattaa inspiroida kirjoittamaan uutta ja erikoista. Taisi liian-nuori Mika W:kin saada inspiraatiota Suureen illusiooniinsa samanlaisesta näkymästä. Hänhän kirjoitti varpaita käpristävän aikuismaisen kirjansa juuri tällä samalla alueella. Tosin kirjakauppa oli silloin Rue d’Odeon’illa numerossa 12, joka ei ole kovin kaukana nykyiseltä paikalta. Hemingway ja Joyce ja monet muut kunnon miehet olivat kirjakaupan omistajan, amerikkalaisen Sylvia Beach’n suojeluksessa, ja hän jopa kustansi Odysseuksen ensimmäisen julkaisun, kun Joyce ei löytänyt kirjalleen muuta tukijaa. Eli siihen aikaan Pariisissa oli lämpöisiä sydämiä.
Nyt Pariisi oli hyvin kylmä. Vaikka aurinko paistoikin ei lämpötila noussut juuri yli kolmen asteen. Katukahviloissa istui silti väkeä. Kaupunki haisee nykyisin niin hyvältä, että on vaikea aistia tai muistaa vanhaa, pahalle haisevien hallien kaupunkia, siellä käymättömille tätä ei edes kykene kuvailemaan tällaisena taviksena. Silti Pariisiin tulo ja siellä kuljeskelu on aina tarinamatka, ja siitä tuleekin mieleen elokuvataide.
Kävimmekin juuri katsomassa Alexander Payne’n uusimman elokuvan, Sideways. Jokaisen kirjoittajan pitäisi käydä se katsomassa, ja viinin maistelijan. Taitavat lähes kaikki kirjailijat ollakin näitä. Elokuvassa päähenkilö tuskailee kirjansa julkaisun kanssa ja maistelee viinejä, erityisesti pinot-rypäleistä tehtyjä. Ja hyviähän ne ovatkin, varsinkin Amerikassa. Ranskalaisen pinot’n täytyy olla kallista ollakseen edes kohtuullisen hyvää.
Elokuva on kertomus kahden miehen (tietysti), Miles Raymond’in ja hänen ystävänsä Jackin (epäonninen näyttelijä), viininmaistelumatkasta Kalifornian viinitiloilla, Milesin käsikirjoituksen kohtalosta ja yrityksestä saada elämäänsä muutenkin jonkinlaiseen kuntoon. Päähenkilö, Miles, on englanninkielen opettaja niin kuin monet muutkin läpimurtoa odottavat kirjailijat USA:ssa. Suomessahan nämä ovat useimmiten kirjallisuustieteen tutkijoita.
Paynen edellisessäkin elokuvassa, About Smidt, matkustettiin ja laitettiin elämää uusille urille. Joten tämä elokuva jatkaa samaa teemaa. Edellinen oli tietysti rakenneltu Nicholsonin ympärille, tässä oli näyttelijäkaarti lähes tuntematon ja tarina oli näin ollen pääosassa.
Ja hyvä tarina olikin. Kuten sanoin, Arvoisa Lukija, menkää katsomaan, se kannattaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti