24.2.2005

Satumaista

Meistä useimmilla on oma Shangri-La'mme, taikalampi, onnela ja satumaa niin kuin Frank Zappa’lla. Jotenkin ihmisen mieli on kirkastettu sellaiseksi, että se etsii suurempaa, onnellisempaa, parempaa, ja, kun ei sitä löydä, kuvittelee, että se on olemassa, jos tietäisi vain, mistä sitä etsisi.

Blogi-henkilölle tietysti tämä blogin näppäily yön pimeimpinä tunteina on onnelan autuus, utuinen kaukasaari, taviksen taivas. Mutta muitakin mahdollisuuksia tietysti on.

Raamattu, juutalaisten pyhät kirjoitukset, koraani, Intian vedat, intiaanien runous, Kalevala, Australian aboriginaalien dreaming-tarinat, Arno Kotron runot ja monet muut. Kaikki on luotu vuosituhansien aikana houkutukseksi ja ohjeeksi onnen etsintään. Tarinoita uskosta, toivosta ja rakkaudesta.

Ja universumin luojasta, kaikkivaltiaasta, joka on kiihkeän kiinnostunut siitä, mitä ajattelet Samantha Fox’in rinnoista (huom. blogi-henkilö ei välttämättä yhdy (sic) tuossa linkissä esitettyihin mielipiteisiin). Toiveiden pohjavireenä on parempi elämä; onni sekä itselle että omille. Useimmat pitävät omaa onneaan paljon muiden onnea parempana. Ja niin tietysti on myös suomalaisessa tangossa.

Kaikilla uskonnoillahan on sama funktio; ne tarjoavat olemassaololle alku- ja loppumerkit ajassa ja paikassa, ja rajaavat niillä tilan ihmisen omille myyttisille tarinoille. Eli tekevät saman työn kuin tiede niille, jotka uskovat siihen enemmän. Jumalathan syntyivät kaaoksesta ihmisen avulla, ja ovat siksi ihmisen kuvia, tai toisin päin, jos haluaa nuolaista omaansa, että pääsisi lopulta paratiisiin.

Tämä kaikki tuli blogi-henkilön mieleen, kun katseli BBC:llä kolmea englantilaisen historioitsijan, Michael Wood'in, tekemää ohjelmaa: ensin tarinaa Saban kuningattaresta ja Salomosta, sitten Shangri-La'sta ja viimeiseksi Jasonin ja argonauttien matkasta Kultaisen Taljan Koskikseen (siis tältä se kuulostaa, ja mieleen tietysti tuli suomalaisten keihäsmatkalaisten matkat Mustallemerelle) skyyttien maahan. Kaikki olivat vaellustarinoita, joita kai suurin osa tällaisista jutuista yleensä ovatkin.

Saban kuningattaren jälkiä Wood seurasi Afrikan sarven ja Arabian nimimaan alueilla, Shangri-La:ta etsittiin Tiibetistä, jota Kiina parhaillaan yrittää kiinalaistaa eli muokkailla omiin myytteihinsä sopivaksi. Ja Jason (tai blogi-henkilön ehkä pitäisi sanoa Iason entisen latinanopettajan muistolle) siis matkaili Välimeren itäosissa ja Mustallamerellä käyden myös amatzonien maassa.

Blogi-henkilö lueskeli muistin virkistämiseksi myös Kenneth Clarkin kirjaa Länsimainen perintömme, josta joskus pimeällä 60-luvulla tehtiin moniosainen sarja. Siinähän oli asiasisältöä väritetty briteille ominaisella tavalla esitellä kaikki korkeampi kulttuuri anglosaksiselta näkökulmalta jatkamassa ylhäiselle jalustalle, uudelle Olympokselle, nostetun, kreikkalaisen kulttuurin perintöä.

Tosin hellenistinen kulttuuri, antiikin tiedon säilyttäjä ja sen hedelmällinen äpärä, vaikutti Välimeren pohjukassa vielä pitkään sen jälkeen, kun kreikkalaiset olivat jo laskeutuneet vielä nykyisinkin vallitsevaan kulttuurialhoonsa.

Tästä lievästä kulttuuri-imperialismista huolimatta BBC on vuosien mittaan hyvin täyttänyt niitä odotuksia, joita yleisradiolle/televisiolle yleensä asetetaan. Vaikka viimeisimpinä vuosina on ohjelmien tyhmistämistä sielläkin tapahtunut.

Suomessahan Yle jo kauan sitten, pääjohtaja Revon aikanako se alkoi, luopui ajatuksesta, että sen pitäisi palvella yleisön (korkea)kulttuuritarpeita eikä toimia jalkapallohuligaanien ja muiden urheiluhullujen huumekaappina. Vaikka onhan se urheilukin tärkeää oopiumia kansalle.

Muuten vielä Etiopiasta ja Addis Ababasta. Blogi-henkilöllä oli ilo monta kuunkiertoa sitten illastaa siellä perinteisessä ravintolassa, jonka nimi oli, muistin mukaan, Adarash. Isäntä oli järjestänyt tarjoilun paikallisista herkuista, doro wot (mausteinen kanaruoka, kasvissyönti ei vielä silloin ollut blogi-henkilön elämäntapana) injera-leivällä ja palanpainikkeeksi tej-viiniä.

Jälkiruoaksi isäntä kertoi sadun Saban kuningattaresta ja Salomosta ja heidän pojastaan Menelekistä, leijonan pennusta, jonka suora jälkeläinen vallasta syösty keisari Haile Selassie’kin oli. Blogi-henkilö liikuttui tästä ja tarjotusta hunajaviinistä suuresti, mutta pystyi juuri ja juuri söpöttämään tarinan Ilmattaresta, seitsemästä sotkan munasta ja maailman synnystä. Tosin etiopialainen isäntä ei ehkä tullut tästä hullua hurskaammaksi, mutta se onkin jo aivan toinen satu.

3 kommenttia:

Sven Laakso kirjoitti...

Tolla Hytösellä on kumma into Arno Kotron dissaamiseen aina kun vain mahdollista. Tuo ei ollut ensimmäinen eikä taatusti viimeinen kerta. Kotron kokoelma Sanovat sitä rakkaudeksi on sen verran rehellinen ja hyvin kirjoitettu kuitenkin, ettei Hytöstasoinen piikittely siihen pure.

Hanhensulka kirjoitti...

Joo, näyttää siltä, että runopuolella tätä toisten mollaamista onkin suhteellisesti enemmän kuin proosan. Ehkä osaksi siksi, että runon suoltajia on niin paljon vähemmän ja menestyvä runokirja on myös erityisen harvinainen ja pistää kuin tikku silmään.

Runo sinänsä ehkä on myös jotenkin helpommin satutettavissa kritiikillä sisällön tiiviyden vuoksi. Ja kaikilla on tietysti voimakkaita mielipiteitä, niin kuin allekirjoittaneellakin.

Anonyymi kirjoitti...

Se on kyllä kaiken huippu, että Hytönen, jonka fleda tuo meitsille mieleen hevosenlipaiseman sakriskukkelmanin ja kauhtuneen saunavihdan, jaksaa vittuilla Kotron hiuksista. Hytösen regressio on jo pitkällä, yläasteella.

- Prospero