Voi aina puhua, jos ei keksi päivittäiselle kirjoitusannokselleen tähdellisempää lähtökohtaa. Varsinkin tällä viikolla. Ollaan kiinalaisen vuoden alussa.
Kalenterithan mittaavat aikaa ei-mistään, antavat tarkan päivämäärän tuntemattomalle päivälle ja nimen kuukaudelle, jota ei ole olemassakaan.
Tämä kiinalaisen vuoden vaihde on blogi-henkilölle erityisen surullinen vaihe, jätämme henkilön oman merkin, puu-apinan, ja siirrymme puu-kukon vuoteen. Kiinalaisen perinteen seuraajat laskevan uudenvuotensa alun talvipäivänseisausta seuraavan toisen uudenkuun päiväksi, joka siis oli toissapäivänä tänä vuonna, mutta vuodesta riippuen vaihtelee tammikuun 21 ja helmikuun 20 päivien välillä.
Toinen tapa määrittää vuoden alku on vesimiehen vuotuisen ajan alkamisesta, eli auringon vesimieheen siirtymistä seuraavan ensimmäisen uuden kuun jälkeinen yö aloittaa kiinalaisen uudenvuoden. Tämä laskemistapa lämmittää taas erityisesti blogi-henkilön sydäntä, hänhän on syntynyt juuri sen kuukauden aikana, jonka aurinko viettää vesimiehen tähtikuviossa. Eli on apina-vesimies. Tuttavat ehkä sanoisivat tämän kuvaavan puolittain hyvin blogi-henkilön habitusta.
Alkanut vuosi taitaa olla kiinalaisten mukaan 4703, tosin kiinalaiset ovat muuttaneet näitä vuosilukuja vähän väliä alkaen laskea alusta milloin minkäkin hallitsijan hallitessa. Viimeisin, ja, kiinan pitkää historiaa ajatellen, todennäköisesti tilapäinen, tapahtui 1.1.1912, jolloin Kiinassa otettiin käyttöön gregoriaaninen kalenteri viimeisen keisarin siirtyessä tavallisen kansalaisen kenkiin. Ei sentään käynyt niin kuin Ranskan Ludvigille ja Maria Antoinettelle, jotka menettivät vastaavassa tilanteessa päänsä ja ranskalaiset juhlivat sitä niin, että aloittivat ajanlaskun uudestaan vuodesta nolla.
Vaikka kiinalainen kalenteri perustuu kuun liikkeisiin, se tietysti korjaantuu aurinkovuoden kanssa samanaikaiseksi uudenvuoden laskemistavan vuoksi, eli se on aurinko-kuukalenteri. Toisin kuin islamilainen kuun vuosi, jonka vuotuiset päivämäärät muuttuvat noin 11 päivää aikaisemmaksi joka vuosi.
Kaikilla kalentereilla on oma alkunsa, joka yleensä on historian myyttien ja väärinkäsitysten peitossa. Kiinalaisen kalenterin lähes viiden vuosituhannen hämäryys estää tietysti sen alun näkemisen. Myyttejä toki kerrotaan.
Yhden mukaan Jade-keisari kutsui kaikki eläimet luokseen. Vain kaksitoista tuli ja kaikki ne saivat oman kuukautensa, kiinalaisen kalenterin kaksitoista eläinmerkkiä. Varmasti lähes yhtä tarkka totuus kalenterin alkupäästä kuin meidän kristillisen kalenterimme lähtökohta, Jumalan pojan syntymä.
Venäläiset kristityt tosin laskevat kalenterinsa maailman luomisesta jostakin noin seitsemäntuhannen vuoden takaa. No, venäläisillä ei koskaan ole laskutaito ollut oikein hyvä. Katso kuinka kävi, kun he laskivat, että venäläisen omaisuuden jakaminen kaikkien kesken tasan, toisi jokaiselle tyydyttävän toimeentulon. Virhehän johtui erityisesti siitä, että suurella Venäjän maalla oli paljon kuolleita sieluja, joita ei voitu ottaa laskelmissa mukaan. Isä Aurinkoinen toki yritti auttaa siirtämällä näitä mahdollisuuksien mukaan siperialaisiin kyliin, mutta sekään ei auttanut.
Väärinkäsityksen korjaamiseen meni lopulta yli seitsemän vuosikymmentä. Nyt sitä on korjattu niin hyvin, että koko venäläinen omaisuus on "parinkymmenen perheen" käsissä. En ole kuullut siitä laulettavan ainakaan Suomessa järin paljoa. Johtuu ehkä siitä, että tämä venäläisten omistava luokka puhuu venäjää, ja meidän intelligentsiamme osaa vain venäläisiä lauluja. Ja kauniitahan ne ovatkin, haikeudella niitä täällä Euroopan pääkaupungissakin kuuntelee.
Juutalaisen kalenterin mukaan on menossa vasta vuosi 5765, se alkoi viime syyskuun 15. päivä ja islamilaiset ovat vielä tiukasti 1400-luvulla niin kuin on nähty.
Meidän oman kalenterimme vuoden aloituspäiväksi tuli ensimmäinen tammikuuta venetsialaisten aloitteesta vuonna 1522, viisi vuotta ennen kuin Mikael Karvajalka valloitti ja tuhosi Rooman.
Rooma oli tuhottu jo monta kertaa ennenkin, mm: 390, 410, 452, 456, 537, 568, 846, ja 1084. Ja tietysti vielä 1940-luvun alussa ensin saksalaisten ja sitten vielä amerikkalaisten toimesta. Että paljon on Rooman vuosisatojen aikana vihattu. Tosin valloitus on tietysti helppoa, kun kaikki tiet jne.
Että sellaisia tuli kalenterista ja puu-kukosta mieleen.
Paul Auster’in The New York Trilogy’n lukeminen on vielä kesken, vaikka vilkuilin jo varkain läpi Wäinämöisen weljenpoikia. Kerron kun on kerrottavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti