”Virtuaaliystävistä”

Eilen illalla blogi-henkilö ”ei tehnyt mitään”. Luki vain kirjaa (Paul Auster’ia) ja surffaili vähän internetillä. Kirjoitti muutaman haikun Rihmaston pöytälaatikkoon (Haikailua) ja luki vähän Auli Viikarin ajatuksia metaforasta ja metonymiasta Runousopin perusteista. Itse ei tietysti tuntenut tehneensä ”ei mitään”, mutta kotoväki saattoi saada tällaisen omituisen ajatuksen. Ja taisi ihmetellä.

Joskus itseäkin ihmetyttää, miksi aika kuluu internetillä usein paremmin kuin ”oikeita” ihmisiä tavatessa. Täällähän ei ihmisistä näe muuta kuin heidän kirjoittamansa sanat. Ei ole ilmeitä, eleitä, äänen omanlaisuuksia, hajuja, eli ei ole elävää ihmistä. Ihmisistä näkee vain sen, minkä he itse haluavat toisen näkevän. Näin tietysti toimii myös itse.

Merkillistä on, että usein asioista tulee sanottua enemmän, läheisemmin ja syvällisemmin kuin sanoisi kasvotusten yhtä vieraitten ihmisten kanssa. Ajatuksille on enemmän tilaa ja aikaa kehittyä, kun sosiaalisen tilanteen ylenmääräinen informaatiotulva ei niitä häiritse ja rajoita. Asynkroninen viestintä tukee ajatusten saattamista valmiiksi vieraitten ihmisten eteen. Ovatko internet tuttavat edes vieraita ihmisiä?

Jokainen ihminen etsii sellaista ryhmää, jossa voisi olla oma itsensä, jossa maailmaa peilataan oman kiinnostuksen avulla. Me olemme kaikki narsisteja, enemmän tai vähemmän, blogi-henkilö ehkä enemmän. Jo itsesäilytysvaisto edellyttää narsismia, eli voimme syyttää geenejämme tästä usein-haukutusta viasta.

Useimmilla kirjallisuuden harrastajille tyydyttävien kontaktien ylläpito ei ole mahdollista. Vain suurissa kaupungeissa on tarpeellinen ihmistiheys, että löytäisi samanmielisiä ajatusten vaihtoon. Lisäksi lukupiirit ovat yleensä niin homogeenisen älyttömiä, että niissä ei edes viitsi käydä. Ulkomailla vieraskielisessä ympäristössä tämä on jotenkin vielä vaikeampaa, kieli ei ole oma, vaikka sitä puhuisi täysin sujuvasti, eikä ajatuksetkaan usein, niiden kulttuurisidonnaisuus, konteksti, tuntuu helposti vieraalta.

Kirjallisuuden harrastajat jakautuvat lisäksi kahteen ryhmään: niihin, jotka haluavat lukea toisten luomia ajatuksia, ja niihin, jotka haluavat itse luoda ne ajatukset. Usein näiden ryhmien välille syntyy vain jännitettä, ei ajatusten harmoniaa. Kirjoittajat jopa hieman alentuvasti katsovat niitä toisia, omia potentiaalisia lukijoitaan. Tämäkin jako vähentää kontaktimahdollisuuksia.

Virtuaaliympäristö tarjoaa korvikkeen olemattomalle sidosryhmälle. Varsinkin taiteissa, kirjallisuus mukaan lukien, se on usein ainoa mahdollisuus keskustella siitä, mikä mielessä todella liikkuu. Musiikissa tämä on yhtä tärkeä kontaktimuoto, vaikka yhdessä jammailu ei onnistukaan internetissä, ainakaan vielä, mutta sävellyksiä voi vaihdella ja niistä keskustella.

Keskusteluissa näiden virtuaalituttujen kanssa tunteet kuumenevat aivan samalla tavalla kuin oikeassakin ryhmässä. Syntyy klikkejä, jotka vaihtavat yksityissanomia toisten ”selän takana” ja mainostavat tätä, aiheuttaen lisää närää. Löytyy erityisen läheisiä samoin ajattelijoita, joiden kanssa huomaa usein olevansa samaa mieltä, vaikka ei vaihtaisikaan yksityisiä sanomia. Ja löytyy ”vihamiehiä”, joita halveksii niin, että jokainen näiden sana näyttää lattealta, jokainen vastaus riidan haastamiselta. Eli ryhmä toimii niin kuin ”oikeakin” ryhmä.

Monet ihmiset suojelevat identiteettiään, peittävät sukupuolensakin, vaikka se useimmiten tulee keskusteluissa näkyviin pienistä viitteistä, sanan valinnoista, alitajuisesta, tarkoittamattomasta seksismistä. Virtuaaliystäville muodostuu sukupuoli, ääni, ulkomuoto. Heidän mielipiteensä arvaa usein etukäteen, yllätys on virkistävä poikkeus.

Tuttuutta ja identiteettiä ei ehkä tietoisesti ajattele, mutta kun näkee nimen, ajattelee ihmistä, ei virtuaalista, vaan ihan oikeata, joka tuntuu olevan ”siinä” ja tuttuna ja turvallisena, jopa ”vihamieskin”. Virtuaaliystävistään saattaa pitää jopa enemmän kuin omista ”oikeista” ystävistään. Heitäkään ei ihan oikeasti tunne, vai tunteeko?

Tätä ei tietenkään pidä ihmetellä niin hirveästi. Mehän elämme oman päämme sisällä koko elämämme, kosketuksissa muuhun maailmaan vain aistien koodikielen välityksellä. Internet on omien ajatusten jatke, koko maailma on sen avulla mielen kosketuspintana. ”Minä” näkee kauemmaksi ja tarkemmin, löytää uusia ulottuvuuksia, ymmärtää maailmaa paremmin.

Jos virtuaaliryhmiä ei olisi, ne pitäisi kiireesti keksiä!