En ole koskaan nähnyt Lascauxin luolia. Olen yrittänyt nähdä ne kahdesti, mutta molemmilla kerroilla matkalla tapahtui jotakin, jonka vuoksi ei tullut käytyä. Olen tietysti lukenut siellä olevista maalauksista jonkin verran, ja katsellut kuvia. Lascaux’n maalauksethan näyttävät kertovan tarinan, eli ne olivat myös senaikaista sarjakuvaa, filmiä, kuvataidetta.
Viime päivinä olen, muun tähdellisemmän työn puutteessa, osallistunut virtuaalikeskusteluun, jonka kohteena on ollut kirjoittamisen taiteelliset tavoitteet. Miksi kirjoitamme? Onko kirjallisuudella, tai taiteella ylipäätään mitään yhteismitallista? Voiko Taistelevia metsoja, Huutoa, Tapperin puunpaloja ja Tracy Emin’in sijaamatonta petiä likaisine lakanoineen verrata keskenään. Tai niitä ja Raamatun korkeaa veisua tai muuta kirjallisuutta.
Miksi Harlinin versio Die hard’sta ei ole, mutta Kaurismäen versio Hamletista on? Vai oliko se toisin päin?
Tämä tuli mieleeni eilen, kun istuin taas kerran elokuvateattrissa itkemässä ja katsoin elokuvaa, Finding Neverland, jonka on toteuttanut Marc Foster, Ulm’issa Saksassa syntynyt ja 1990-luvun alkupuolelta USA:ssa opiskellut ja työskennellyt ohjaaja. (Muuten Albert Einstein on myös syntynyt Ulm’issa, mutta heidän universuminsa ovat niin erilaisia, että voin ehkä varmuudella sanoa, että he eivät ole samasta suvusta. Vaikka Einstein onkin esiintynyt elokuvissa.)
Neverland on taianomainen ja myyttinen, kaunis ja liikuttava, eli siinä on elementtejä, joista saa hyvän elokuvan. Se on myös varsinainen ”tear jerker”. Minä olen oikea itkupilli elokuvissa ja teatterissa, ja enpä voinut tapojani muuttaa tässäkään tapauksessa. En tosin ollut ainoa salissa itkijä, mutta hävettää se silti.
Elokuvassa on hyvät näyttelijät ja jokaiselle kirjoittajalle hyvin mielenkiintoinen aihe. Itse asiassa tarinan tapahtumat sijoittuvat aikaan kirjailijan James Mathew Barrie’n elämässä, joka voisi hyvin kuvata suurinta osaa omasta elämästäni. Takana epäonnistunut kirjallinen työ, eikä aavistustakaan, mistä kirjoittaisi seuraavaksi. Ja idea, joka lopulta syntyy, on ilmiselvästi hullu. Tosin Peter Pan, joka näistä ideoista lähti elämään, ei niin hullu idea sitten ollutkaan. Syntyneet tekstit ikinuoresta Peter Panista voit halutessasi, ja muun lähteen puuttuessa, lukea Project Gutenberg ’in saitilla.
Elokuvan käsikirjoitus ei varsinaisesti perustu mihinkään Barrien kirjoittamaan, credit’eissä sanotaan, että idea on Barrien ”inspiroima”. Eli normaali tilanne kirjailijalla, jostakin on varastettu alkuidea, ja loppu onkin valhetta–eikun fiktiota ja mukana lisää inspiraatiota. Tämä on intertekstuaalisuutta ja tämä. Kohteena Barrie’ltä on kaksi tekstiä: Peter Pan ja Peter Pan Kensingtonissa.
Elokuvassa on joukko kuuluisia näyttelijöitä ja toivoisin voivani sanoa, että se on hyvä. Mutta minuun se ei tehnyt sellaista vaikutusta. Huono se ei missään tapauksessa ole, kuvaus on loistavaa, hyvin näytelty (vaikka ei ehkä Hoffmanin parhaita suorituksia:)). Kuitenkin, jos haluat itkeä elokuvissa, nyt on hyvä tilaisuus siihen.
Niin taiteestahan minun piti jotakin sanoa. Minusta taidetta, jopa eri lajeja, voi ja pitääkin verrata keskenään. Miten muuten tietäisimme, mikä milloinkin on taidetta. Taidettahan on se, minkä taideyhteisö taiteeksi määrittää. Eli se on aikaan ja paikkaan sidottua. Likainen sijaamaton peti on jossakin ajassa taidetta, jossakin toisessa tilaisuus hikiseen ja likaiseen, mutta potentiaalisesti täysin tyydyttävään, seksiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti