Faktoista ja ystävien mielikuvituksesta

Ystävänpäivä ei kuulu suomalaiseen kulttuuriin. Ei siksi, että suomalaisilla ei ystäviä olisi, päinvastoin, niitä on joillakin jopa liian kanssa, mutta jotenkin ystävänpäivä ei kuulu semmoisille ihmisille, jotka kertovat tarinaa siitä uudisasukkaasta, joka lähti kirveen kanssa sinne päin, mistä näki lastun tulevan virran tuomana. Siispä yritän kirjoittaa jostakin muusta.

Mikä on totta ja mikä on fiktiota? Miten pitäisi kirjoittaa romaaneja, miten muistelmia? Kirjoittaako kukaan muuta kuin muistelmia? Miten ponnistelemme totuuden saavuttamiseksi? Ponnistelemmeko lainkaan? Kirjoitammeko aina sitä, mitä sylki suuhun tuo, mitä alkulima puristaa aivoista esiin ilman ihmisen omia ponnistuksia? Onko kaikki, minkä olemme kokeneet tai lukeneet samanlaisia muistijälkiä sotkuisessa muistissamme? Kirjoituspöytä on kai mielen kuva, oletko katsonut omaasi viime aikoina? Nämä ajatukset pyörivät soppana blogi-henkilön päässä, erityisesti sen jälkeen, kun kirjailija Anita Konkka kertoi omassa päiväkirjassaan siitä, miten kirjoitti isänsä elämästä.

Fiktio ei tule tyhjästä. Kirjailijan henkilöt tulevat hänen omasta ruumiistaan kuin lapset synnytyskanavasta, suurella tuskalla. Kirjailija itse siittää, synnyttää ja kasvattaa omien kirjojensa henkilöt. Kirjallisuustieteissä ei kai turhaan ole puhuttu intertekstuaalisuudesta, kontekstistä ja tähdennetty kirjailijan elämän vaikutusta tekstin sisältöön. Paasilinnan sanat alkavat kulua käytössä, mutta muistetaan kuitenkin: on elettävä sellainen elämä, josta tulee kirjailija (tai jotakin sinne päin). Hänen tapansa sanoa sama kuin kirjallisuudentutkijoilla, jämäkämmällä kielellä vain.

Helena Sinervon Manner-kirja sai Finlandia-palkinnon ansionsa mukaan, blogi-henkilöllä ei ole tästä epäilystäkään.

Jukka Sarjala sanoi apologiassaan Finlandia-palkinnon jakotilaisuudessa:
”…Elämäkertaromaaniin suhtaudutaan vähintään kaksijakoisesti: toisaalta vaaditaan, että elämäkertojen on perustuttava dokumentoituihin faktoihin eikä romaanikirjailijan vapauksia sallita, toisaalta taas elämäkertaromaania puolustetaan sillä, että faktojen väliin ujutetulla fiktiolla päähenkilöstä saadaan inhimillisempi, mielenkiintoisempi, myös lukijalle enemmän ajattelun tilaa antava. ... Elämäkertaromaanin kirjoittajalta on vaadittava tarkkuutta, tyylikkyyttä eikä hienotunteisuuskaan ole pahasta… Sinervon puolustukseksi … hän on inhimillistänyt poikkeuksellista taiteilijaa … hän pystyy herättämään mielenkiintoa…”

Markku Kaskelan ja Tomi Kontion Sinervo-haastatteluapologia (Kirjailija-lehdessä 4/04) pitää myös lukea ymmärtääkseen paremmin kirjailijan ajatuksia:
”… ihmisen muisti on valikoiva ja se vieläpä yhtenään muokkaa materiaaliaan. Ja vielä jos kyseessä on tiettyyn myyttisyyteen kohonnut kynäniekka, on hänen ympärillään toimineiden henkilöiden muistikuviin yhä vaikeampi luottaa: taiteilijaelämäkertojen objektiivisuus on aina kaltevalla pinnalla...” Ja samassa haastattelussa aikaisemmin: ”…on …Mannerin aikoinaan tuntemia ihmisiä, jotka eivät pysty pistämään omia faktojaan hetkeksi syrjään ja elämään tämän todellisuuden läpi.”

Sinervon mukaan Manner yritti peitellä jälkiään tietyistä elämänsä vaiheista. Tässä yksi syy, miksi kirja ei olisi voinut olla tarkka elämäkerta. Näiden aikojen faktoissa olisi pitänyt pitäytyä vain muutaman runoilijan läheisemmän tutun omiin, väritettyihin muistikuviin. Kirjailijan mielikuvitus saattaa sattua yhtä lähelle totuutta kuin nämä ”muistotkin”, ehkä lähemmäksikin.

Ehkäpä Sinervon muisti toimi valikoivasti jo kirjoittamishetkellä, ei muistanut kirjoittiko faktaa vai fiktiota. Ja katseli kirjoittamaansa tekstiä oman todellisuutensa läpi pannen ”silminnäkijöiden” faktat ”hetkeksi syrjään”. Mutta näinhän tekevät monet muutkin (kaikki muutkin?). Finlandia kilpailussa toiseksi tullut Myyrä (…selvästi tekijäänsä suurempi romaani…Mervi Kantokorpi Hesarissa) on tästä myös hyvä esimerkki. Kirjoitetaan kansakunnan suuresta isästä, mutta ei siitä, jonka monet kirjaa lukevat ovat tuntevinaan. Ja muissakin Finlandia-kilpailun kakkosissa on samanlaista ”vikaa”, jos sitä viaksi haluaa sanoa. Jopa pussikaljasankarit ehkä löytyisivät murjottamasta väärinkäsitettyinä jostakin Kallion pimeästä loukosta, jos heitä lähtisi haeskelemaan.

Kai kirjailijan tulisi välttää suoranaisia loukkauksia. Toisaalta, jos halutaan puhua totta, ei näiltäkään voida välttyä. Ehkä Mannerin elämästä on kulunut liian vähän aikaa tällaisen kirjan kirjoittamiselle. Liian moni ihminen on vielä elossa omine muistoineen, joko henkilökohtaisen tuttavuuden kautta tai muun tuttuuden, kuten sen, että runot puhuttelivat ja runoilija tuntui ystävältä niiden kautta. Katso myös, mitä käymälä sanoi Tolstoista (etsi sivulta ” PARI HUOMAUTUSTA 1”).

Mikään fiktio ei tule tyhjästä. Kirjailija on myytin tekijä, kirjoittaa maailmasta joka voisi olla, kohteen todellinen sisäinen maailma jää aina arvailun varaan. Hyvä kirjailija voi kertoa siitäkin todentuntuisesti, niin kuin kuviteltu sisäinen elämä olisi saattanut tapahtua, ihmisen rajattoman mielikuvituksen runoutta. Kaukaisten muistojen fakta ei eroa fiktiosta kovinkaan paljoa. Lista siitä, mitä todella tapahtui, ei kiinnosta ketään, arvotettu kertomus muistelun kohteesta kiinnostaa monia. Mannerin ystävien muistot runoilijasta ovat heidän omien ajatustensa tuotetta. Niin kuin Sinervon teksti Runoilijan talossa.