Bob Marley’n syntymän kuusikymmentävuotispäivä (6.2.) muistutti mieleeni ensimmäisen läheisemmän kosketuksen rastafarianismiin. En oikein voinut itse ryhtyä rastaksi, koska tukkani laatu ei salli rastatukan kasvattamista, geenivika! Bob Marley’a sentään voin kuunnella sujuvasti, vaikkapa Rastaman Vibration’ia.
Huhtikuussa 1986 olin matkalla Lontoosta Pariisin ja Lyonin kautta Dakariin, Senegalin pääkaupunkiin. Air Francen tuliterällä Airbus 310:ssa pitkä matka taittui mukavasti. Niin kuin tavallisesti yritin lukea koko matkan ajan, mutta lukemista häiritsi näkymä edessäni istuvan keski-ikäisen tai ehkä vähän vanhemman naisen tukkaan, joka oli iso ja näyttävä, ja jota nainen rapsutti perusteellisesti vähän väliä. Puhuin vieressä istuvalle puolisolle suomeksi kovalla äänellä, mitä sattui mieleen milloinkin tulemaan, en onneksi puhunut siitä tukasta.
Jossakin Välimeren päällä nainen nousi ylös, esitteli itsensä ja kysyi suomeksi, mihin olimme matkalla. Sanoimme, että Dakariin (jossa jouduimme olosuhteiden pakosta asumaan hotellissa seuraavat pari kuukautta). Hän oli matkalla Dakarin kautta Senegalin maaseudulle johonkin uskontonsa kokoukseen. Olimme toki kuulleet Helinä Rautavaarasta jo tätä ennen, mutta emme kovin paljoa.
Hän kertoili matkoistaan ja elämästään ja tapaamistaan ihmisistä, ja innostui lisää, kun kuuli, että minä olin ollut nuorena Dahomeyssa (nykyisin Benin) Biafran sodan aikaan Punaisen Ristin Kansainvälisen Komitean avustuslento-ohjelman töissä. Helinä oli tutkinut paljon länsi-Afrikan kulttuureja ja myös Dahomeyta. Onneksi minäkin vielä muistin jotakin elämästäni siellä, Cotonou’ssa. Muuten Kirjailijaliiton ja muiden taidejärjestöjen yhteinen Taiteilijaresidenssi Villa Karo on länsi-Beninissä lähellä Togon rajaa, Villa Karossa en tietenkään ole koskaan käynyt. Sen sijaan Kiiltomadolla hiljan haukuttu Mika Terhon Afrikan päiväkirja oli juuri Villa Karossa kirjoiteltu.
Helinä Rautavaara oli rastapapitar, korkea sellainen, joka oli tavannut kaikki rastat, jotka olivat jotakin rastaliikkeessä. Hän oli tavannut Etiopian viimeisen keisarin, Haile Selassien, ja Ugandan presidentin ja nyrkkeilevän kersantin Idi Aminin, josta puhui pelkästään hyvää. Tämä vähän häiritsi, mutta minähän en ole Aminia tavannut, joten mitenpä olisin voinut vastaankaan väittää. Hän haukkui myös suomalaisia poliitikkoja (paitsi Kalevi Sorsaa, jota piti hyvänä ihmisenä) ja kulttuuri-ihmisiä nimeltä mainiten. En onneksi muista niitä enää, eikä varmaa ole aihettakaan.
Hän oli pukeutunut värikkäästi, afrikkalaiseen tapaan, ja kantoi upeita, isoja koruja, jotka aikoi jättää ystävilleen Dakarissa ennen menoaan pensaaseen, niin kuin hän asian ilmaisi. Lentokentällä hyvästelimme, emmekä tavanneet häntä enää koskaan. Hänhän kuoli Suomessa 1998, vain seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä.
Tämä oli siis ainoa kosketukseni suomalaiseen psykologiin, itseoppineeseen kulttuuri-antropologiin ja rastafariauskonnon korkeaan papittareen. Ja tutkimusmatkailijaan ja kirjoittajaan, radiotoimittajaan, ja yleensäkin merkittävään suomalaiseen kulttuuripersoonaan. Ja päiväkirjanpitäjään. Toimittaja, toimitusjohtaja Helena Lehtimäki on kirjoittanut hänestä romaanin (fiktio siis) nimeltä: minä, Helinä Rautavaara (Otava 1998, loppuunmyyty). Maailma on vähän parempi, koska hänkin oli siinä elänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti