Ankea on helmikuisen päivän aamu. Sataa ja autoillaan ajavat ovat hermostuneita ja kaivelevat kiihdyksissään neniänsä, etelämaiset tavat leviävät tännekin. Euroopan sydän ei tänä aamuna syki solidaarisuuden ja harmonian tahtiin, tosin näyttävät ihmiset toki huomioivan toisiaan ja vaihtavan ajatuksiakin. Yhdessä kadunkulmassa punaisia päin tullut autoilija heilutti keskisormeaan toiselle, joka oli ajanut oikein. Tämä heitti vastaukseksi kahta sormea, joten kyllä ihmiset ankeanakin aamuna keskustelevat, jos vain asian tynkää löytyy. Molemmat olivat naisia.
Itse en joutanut ottamaan jutusteluun osaa, vaikka sanottavaa olisi ollutkin. Sen sijaan ajattelin unelmia.
Anita Konkka sanoi joskus sivustoillaan: ”Unet ovat alitajunnan runoutta, metaforista ”ikään kuin” maailmaa.” Kirjoittava ihminen, niin kuin kaikki muutkin, näkevät unia. Yöllä unia, joihin eivät pysty vaikuttamaan, ja päivällä unia kirjoista. Itse kirjoittamistaan, täynnä runoja, novelleja ja satoja sivuja pitkämittaista proosaa, joka sanoo syvällisiä ajatuksia. Ja saa Finlandia-palkinnon. Monet kai suunnittelevat jopa puheensa valmiiksi, todella hyvän, loistavan itse asiassa, mutta se saattaa tapahtua niiden yöunien aikana ja näyttää kokonaan unohtuneen puheen pitämiseen mennessä. Niin kuin monet unelmatkin.
Tämä tuli mieleen myös lukiessani nimimerkki Jussin vuodatusta suomalaisia kustantajia kohtaan Killtomadon tämän aamuisilla sivuilla. Ja ystäväni Kirsti Ellilä vastasi: ” tiedän miltä sinusta tuntuu. Haluaisit saada kirjasi julki, varsinkin kun huonompia julkaistaan jatkuvasti.” Hänellä itsellään, siis tällä Kirstillä, on tietysti jo monia kirjoja julkaistuna.
Minkä ihmeen takia, joku, niin kuin tämä blogi-henkilökin, haaveilee kirjan kirjoittamisen vaivasta. Tai oikeastaan, ei siitä vaivasta tule niin usein haaveiltua. Vaan siitä ihmeen helposti, suorastaan itsekseen syntyneestä, valmiista, suuren kustantajan julkaisemasta Suuresta Suomalaisesta Romaanista. Miksi yleensä kirjoitamme.
Tälläkin hetkellä ympäri Suomea ja koko maailmaakin istuu miljoonia nuoria ja vanhoja, terveitä ja sairaita, kauniita ja rumia, naisia ja miehiä, kumartuneena näppäimistönsä yllä ja haaveilevat kirjasta. Merkille pantavaa tässä on vielä se, että he eivät vain haaveile kirjasta, vaan Kirjasta, joka kilpailee Dostojevskin ja Tolstoin kanssa, tai ainakin Waltarin ja Salaman. Heille ei riitä, että on kirja, se pitää olla Se Kirja. Kuolemattomuutta kai itse kukin etsii. Jos sanovat muuta, valehtelevat. Kirjailijaltahan se sujuu jo ammatinkin puolesta.
Kirjoitin Kiiltomadon keskusteluun runon kirjoituskilpailuista Markku Lindroosin aloittamaan Novellit 2005-ketjuun. Käykää lukemassa niitä keskusteluja muutenkin, siellä on mielenkiintoisia puheenvuoroja, vaikka sensuuri iskeekin liian helposti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti