Kuva Art House: L. Frank Baum, Ihmemaa Oz, Art House, 2003, sivuja 167. Oheinen kuva ei liity tähän tekstiin muuten kuin, että kirjan sivumäärä on selvästi vähemmän kuin kymmenen parhaiten myyvän kirjan sivumäärä, keskimäärin. Muuten Ihmemaa Oz-elokuvan "maiskiset" saivat eilen tähden Hollywoodin Walk of Fame'lle. Maiskiset olivat kääpiökansaa, joita elokuvassa näytteli toistasataa lyhytkasvuista henkilöä, heistä on vielä 7 elossa juhlimassa tähteään.Hesari ilmoitti kulttuurisivuillaan pari päivää sitten, että Kirjat ovat pidentyneet sitten 1970-luvun (2011.2007). En ensin reagoinut otsikkoon mitenkään, mutta sitten alkoi aivoissa ratista.
Ensin on parasta sanoa, että minä pidän pitkistä kirjoista. Mitä pidempi sitä parempi. Kun aloittaa oikein pitkän kirjan lukemisen (vaikkapa Sota ja rauha, tosin sitä ei kovin usein ole tullut aloitettua), sitä melkein saa lukuorkun ennen kuin ehtii edes aloittaa. Pitäisi ehkä sanoa tämä vielä painavammin: en pidä lyhyistä kirjoista! Tämä maku-ongelma estää usein jopa novellien aloittamisen. Sitä saattaa ennakkoluuloillaan tuntea, että novellin mittaisessa tekstissä ei ehdi edes lyhteiden sidoksia sipaista poikki, ja kunnon puimisen ei kuvittele edes pääsevän vauhtiin ennen kuin teksti jo loppuu.
Hyvän novellin lukeminen todistaa ennakkoluulon oikeaksi, huonon tietysti vääräksi, ja minulla on sellainen tunne, että hyviä novelleja julkaistaan paljon huonoja vähemmän, eikä kai kukaan halua olla (lähes) aina väärässä. Johtunee siitä, että ”merkittävillä kirjailijoilla” saattaa novellien kirjoittamisessa olla tavoitteena lähinnä lukijoiden rahastus; "merkittävät ajatukset" säästetään arvokkaiden romaanin kokoisten teosten sivuille. Muilta kuin ”merkittäviltä kirjailijoilta” eivät kustannusyhtiöt ehkä helposti novellikokoelmia julkaise. Mutta voin olla molemmissa ajatuksissa täysin väärässä.
Mutta tuosta Hesarin jutusta vielä, että otsikko ja juttuun oheistettu grafiikka näyttävät olevan ristiriidassa toistensa kanssa. Mikäli silmäni näkivät oikein, oli pidempiä teoksia julkaistu joskus 1990-luvun puolivälissä (taulukosta ei saa kuin viivanvälejä laskemalla selville oliko kyseessä vuosi 1994 vai 1995, enkä viitsinyt niitä ruveta laskemaan), sen jälkeen pituudet laskivat suunnilleen samalle tasolle kuin olivat silmämääräisesti arvioiden keskimäärin olleet jo ennen tuota piikkivuotta vuodesta 1980 lähtien.
Toinen tekstistä ilmenevä seikka oli, että vertailuun oli käytetty kunkin vuoden kymmenen eniten myyneen kirjan sivumääriä. Tästä tilastosta ei voi sanoa sitä eikä tätä julkaistujen kirjojen pituuksista.
Otsikko olisi voinut tekstin valossa hyvin kuulua vaikka:
Kirjojen pituuksista emme Hesarissa juuri mitään tiedä, mutta näyttää siltä, että ne vaihtelevat jonkin verran vuosittain mitattuna kymmenellä eniten myydyllä kirjalla, vaikka ovatkin selvästi laskeneet huippuvuodesta 1994 tai 1995.
Mutta sellainen otsikko ei olisi ehkä tarttunut silmään yhtä näpäkästi, vaikka olisi ehkä kuvannut paremmin kulttuuritoimituksen tiedon tasoa tärkeässä kirjojen pituuksia koskevassa asiassa.
7 kommenttia:
Hanhensulka, tervehdys Makasiinirannasta
Ilman muuta sitä mieltä, että hyviä novelleja on julkaistu paljon enemmän kuin huonoja novelleja.
Muiden kirjallisuuden lajityyppien kohdalla olen sitä mieltä, etten tiedä, mitä mieltä olen.
Minun novellini ilmestyvät ensi vuonna. Joten hyviä novelleja ilmaantuu entistä enemmän - ainakin yli 150 sivua :=)
Maltan tuskin odottaa, hyviä novelleja on aivan liian vähän!
Kirjallisuudesta olen muuten aikalailla samaa mieltä kuin sinä:)
Niin ja kiitos terveisistä, siitähän on vain pikku hyppy jatsikahvilaan, jossa yksien jatsien aikana istahdin wieniläistuolille, jolle joku oli juuri rikkonut täyden kaljalasin. Housut kastuivat pahasti, onneksi perhekalleudet eivät haavoittuneet. Märät housut eivät juomatahtia vaikeuttaneet. Lavalla soitti rumpuja joku (tuleva) kansanedustaja ja pianoa paukutti joku klovni. Bassossa oli muuten vaan ruma mies. Oikein mukava ilta, tosin vessaan oli vaikea päästä kun naiset jonottivat samoille pisuaareille miesten kanssa. Taitaa rakko vieläkin kärsiä jälkiseurauksia!
Pitkä, paksu ja tiheä on paras yhdistelmä. Mutta silloin on oltava aikaa, tietosanakirjoja, karttoja ja muuta tarpeellista lisätiedonhakua ylettyvillä.
Mieluiten paikka silloin jossain maalla jossa kaikki vain viettävät pitkän pitkää joutilasta iltapäivää. Tietokoneita ei mailla eikä halmeilla.
Tarkoittaisi sitä että heinäntekoaika on ohi ja lehmät ovat laitumella. Ja että ei itse ole määrätty lasten silmälläpitoon.
Takkatulen ääressä voisi sitten kertoa muulle talon väelle osan tarinaa. Kokemukseni mukaan varsinkin lapset imevät vaikutteita kuin sienet ja vuosia myöhemmin saattavat tulla kysymään miten sille tai tälle henkilölle sitten kävi.
Pitkä, paksu ja tiheä on Ripsan mielestä paras, koska se tahtoo Allulle, jolla on turkinvaihto, sellaisen.
Minä en pidä pitkistä ja paksuista romskuista. Paksut voisi pieneksiä päreiksi. Kulttuurissamme, siis ainakin Suomessa, on kirjalla ollut liian pitkään arvoesineen status. Kirjassa on oltava kovat kannet ja sen on oltava niin edustavan näköinen, että sen voi antaa lahjaksi.
Ei kirjan tarvitse olla kuin perheraamattu. On meillä varhemmin pokkaroitu ajanvietekirjallisuutta ja kuusikymmenluvulla poliittistakin kirjallisuutta, kun kustantajatkin intoutuivat napsimaan rahat tapahtumien nopeasta sykkeestä. Mm. Tammen Huutomerkkisarja, Kirjayhtymän Kompassisarja ja VSOY:n Taskutieto pukkasivat nopeasyklisesti markkinoille pokkareita, jotka fyysisesti yhä kestävät ja kestävät, vaikka ovat liimakirjoja. Myöhemmin painettiin erittäin huonoja liimakirjoja, jotka katkesivät jo kättelyssä. WSOY 100 -sarjan liimakirjat ovat hyvälaatuisia, ja varsin hyvin ovat lukemista kestänet Bertrand Russellin Länsimaisen filosofian historia -pokkarit. Alf Henriksonin Antiikin tarinoiden kovakantinen uhkasi jo kättelyssä luopua kansistaan, vaikka oli uusi kirjakauppatavara, eikä vintillä kostunut kirpparikama. Päätalollekin saattaisi koittaa uusi tuleminen pokkariversioina. Päätalo itse on saanut koko Iijoki-sarjansa pokkarina. Sitä olisi kivaa lukea ruuhkaisessa raitiovaunussa. Alastalon salissa kolmiosaiseksi pätkäistynä voisi auttaa kirjalle ryhtymistä, samoin venäläiset mammuttiklassikot. Tulin lukeneeksi Thibaultin suvunkin, koska sen sai pokkarisarjana. Tämä tästä ja loput diplomaattisäkissä.
Kuule, Huutomerkkisarja alkaa ilmestyä uudestaan. Siinä vasta oli ihmeellinen uutinen.
Tammen se taisi olla, sitten oli myös Kurki-sarja mutta en muista minkä kustantamon.
Kieltämättä olet Hotanen oikeassa, kirjalla on selvästi statusarvoa, enkä tarkoita pelkästään niitä "tupakkapöytkirjoja", joita pidetään näytillä näön vuoksi. Saman syyn vuoksi en ole koskaan, paitsi koulupoikana tietysti, ollut hyvä kirjaston käyttäjä. Kotoa opin jo nuorena, että kirja pitää omistaa, ja sama on jatkunut näihin päiviin saakka. Nyt kun kirjasto on Antwerpenin satamassa odottamassa laivausta, on orpo olo, kun ei voi kömpiä omille kirjahyllyllyille tarkastamaan asioita. Siellä satamassa on niitä liimattuja pokkareita myös, hyvin ovat kestäneet.
Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että pitkät kirjat jaetaan osiin, kulkevat taskussa paremmin. Tarkoitin tuolla tekstissä sitä, että pidän isosta tarinasta, jota on vaikea esittää pienessä tilassa. Tosin tuleehan noita novellejakin luettua. Löysin juuri Brysselin pappilan kirjatorilta kokoelman Aitmatovia, jota parhaillaan tavailen. Yritän lukea hitaammin, että kestävät kauemmin.
Tammi taitaa tosiaan aloittaa Huutomerkkisarjan uudestaan, lueskelin Hesarin viimeviikkoisia kulttuurisivuja, kun kävin korvapuusti-kahvilla pappilassa sunnuntaina, ja niin ne siellä sanoivat. Hyvä juttu, jos vielä myyvät halvalla niin aina parempi.
Lähetä kommentti