Amerikkalaiset kutsuvan sotivia poikiaan GI Joe'ksi. Ja vastaavasti tyttäriään kai GI Jane'ksi, tosin tämä taitaa olla Hollywoodin antama nimi taisteleville amerikkalaisamazoneille. Molemmat nimitykset ovat lempinimiä. GI -lyhenne tarkoittaa samaa kuin SA Int, joka on leimattu varusmiesten kaikkiin varusteisiin täällä Suomessa, tarkoittaa valtion omaisuutta, niin varusteet kuin miehetkin - ja naiset. Tai on ainakin ollut ennen, en tiedä mitä varusteisiin nykyisin leimataan.
Tasan kuukauden kuluttua on kulunut 38 vuotta siitä, kun amerikkalaiset menettivät neitseelliset ajatuksensa omien sotilaidensa moraalisesta ylemmyydestä vihollisiinsa verrattuna. Tapahtui kaukana kotoa, tuntemattomassa paikassa, jonka nimi oli Son My Lai. Joku nuori, 11. jalkaväkirykmentin C-komppanian luutnantti nimeltään William Calley, 24, johti kahden joukkueen verran kolme kuukautta sodassa olleita nuoria ja vähän vanhempia poikia My Lain kylään, josta ei ammuttu amerikkalaisia kohti yhtään ainutta laukausta.Kylässä tapettiin 504 asukasta ampumalla: vanhuksia, naisia ja lapsia. Amerikkalaissotilaat joukkoraiskasivat naisia, monien tapettujen ihoon kaiverreltiin C-komppanian nimi. Yksi amerikkalainen sotilas haavoittui ammuttuaan innoissaan itseään jalkaan. Osa miehistä kieltäytyi ottamasta osaa teurastukseen, mutta pitivät kuitenkin suunsa kiinni.
Nuorena poikana, siinä 7 tai 8 vanhana, kuuntelin usein yhden suolahtelaisen asemamiehen juttelua isäni kanssa pienessä tuiskeessa (siis miehet olivat, minä istuin muuten vaan pöydän alla korvat höröllään).
Asemamies, SS-joukkojen entinen konekivääriampuja P. oli ollut Wiking -divisioonassa jossakin Kaukasuksella, Terek -joella ilmeisesti tai siellä päin, Neuvostoliiton elintärkeiden öljykenttien lähellä, jonkun soraisen kukkulan rinteellä kahden muun miehen kanssa torjumassa venäläisten vastahyökkäystä. Molemmat muut kuolivat siihen ja P. jatkoi tulitusta ja tappoi yksin 500 venäläistä, tai ryssiksi hän niitä sanoi, siihen rinteeseen ja haavoittui pahasti, mutta pystyi ampumaan kunnes venäläisten hyökkäys tyrehtyi. Ja joutui siitä paikasta ensin Berliiniin sotasairaalaan, sai Hitleriltä rautaristin ja kuvansa Berliinin lehtiin ja pääsi sitten jatkamaan sotimista Karjalan kannaksella, jossa kesällä 1944 alkoi Suomen kannalta ratkaiseva rymistely.
Katselin ihmeissäni pöytäliinan reunan alta rauhallisesti perkeleitä, ryssiä ja ryssänperkeleitä suustaan päästelevän miehen pienehköjä ja aina punaisia käsiä, jotka olivat juttelun aikana siinä nenäni lähettyvillä P:n polvilla, ja vilkaisin omia, yleensä kesäaikaan aina vähän likaisia käsiäni. Ja ihmettelin, miten niin pienillä käsillä pystyttiin tappamaan 500 ihmistä, se oli siihen aikaan hyvin suuri luku, niin kuin miljooona nyt tai biljoona.
Vanhat suomalaiset sotilaslaulut ovat tallentaneet meille myöhemmille sukupolville alentavia ajatuksia omasta arkkivihollisestamme.
Venäläiset olivat jokaiselle sodankäyneelle ja monille heidän lapsistaankin elukoita, jotka olivat parempia kuolleina, voissa paistettuinakin vielä samoja ryssiä. Ja venäläisillä oli tietysti meidän isistämme ja isoisistämme samanlaiset ajatukset. Tuntemattoman Sotilaan Vanhalan viljelemä venäläissotilaiden suomalaisista käyttämä sana 'tsuhna' ei tarkoittanut mitään hyvää.
Oma sota on aina ajateltu värisevässä, isänmaallisessa sielussa glorifioituna suureksi ja elintärkeäksi isänmaalliseksi ponnistukseksi, ristiretkeksi pahan voimia vastaan. Suomi ei ole ollut tässä suhteessa poikkeus, vaikka ehkä on joissakin tilanteissa omannutkin jonkinlaisen moraalisen yläkerran ryssän - arkkivihollisen - yli.
Isäni on niitä ikäluokkia, jotka olivat sodassa, vakinaisessa, vuodesta 1939 lähtien vuoden 1944 syksyyn saakka. Jos minä olen tullut yhtään häneen, niin isä ei ollut fyysisesti rohkea mies, mutta selvisi silti viidestä koettelevasta vuodesta selväpäisenä ja moraaliltaan näennäisesti vahvana ihmisenä. Itse en ehkä olisi selvinnyt, toivottavasti ei koskaan tarvitse omaa kykyään mitata.
Aina, kun vierailen hänen luonaan nykyisin, katselen vanhoja valokuva-albumeja. Mm. kuvia, joita sonkajärveläispoika oli ottanut ensimmäisellä pidemmällä matkallaan kodin ulkopuolelle, pienehkön talon pojan elämään kuuluvia savottakäyntejä lukuunottamatta.
Niiden joukossa on kolme isän ottamaa kuvaa, joita en koskaan lakkaa hämmästelemättä.
Kaksi on otettu suomalaisten hyökkäyksen jäljiltä Munakukkulalla (Eldankajärven jää-laulu on kai ikuistanut sen ja Makkarakukkulan, jotka vallattiin vuoron perään tarkoituksettomasti ihmisiä tapattaen). Mutta siis näissä kahdessa kuvassa on kuvattu Munakukkulan juoksuhautoja, jotka ovat laitojaan myöden täynnä venäläisten nuorten miesten ruumiita ympärillä seulaksi ammuttuja, mutta suorarunkoiselta näyttäviä Karjalan mäntyjä.
Kolmas kuva on hiihtopartiolta, olisikohan ollut Lempaalan-Valkjärven aluetta, kauniina kevättalven päivänä, on syvät hohtavanvalkoiset hanget, aurinko paistaa korkealta taivaankaarelta, pilvettömältä taivaalta. Ihana, kirkas kevätpäivä. Hangesta pistää esiin muutama aidanseiväs, ja yhteen niistä on jotenkin kiinnitetty kuollut venäläissotilas puolittain seisovaan asentoon, vaaleat säärystimet, pomppatakki, kengät on ilmeisesti otettu parempaan talteen. Mitäpä kuollut kengillä tekisikään. Mies näyttää viittaavan jähmettyneellä kädellään, ehkäpä tovereilleen, jotka saattavat vielä tulla katsomaan mitä on tapahtunut Ivanille, joka on hävinnyt edellisenä päivänä.
Kuvissa ei ihmetytä niinkään se, mitä niissä näkyy. Vaan se miten isä suhtautuu niihin. Vailla tunteita, vieläkin viileässä vihassa. 'Nostettiin ryssä aidanseipääseen ohihiihdellessä, tapettiin se edellispäivänä siihen'. ''Tapettiin kaikki, jotka liikkuivat siihen Munakukkulan haudan pohjalle'.
Kaikki sotivat osapuolet, kaikkina aikoina, ovat kuvanneet vihollisensa moraaliltaan kyseenalaisiksi, rikollisiksi, elukoiksi. Suurin osa sotilaista, jotka lähtevät rintamalle, mistä tahansa sotivan maan kodista, ovat 'tavallisia' poikia ja tyttöjä, elukoita tai rikollisia on heidän joukossaa kovin vähän, jos asiaa kysytään äideiltä tai tyttöystäviltä. Tavallisia meikäläisiä.
Totuuden jälkeen toisena uhrina sodassa on moraali.
Sotilaat on pakotettu sotaan, kukapa sinne tahtoen menisi (onhan niitäkin ehkä), ja pidetään pakolla paikallaan, ammutaan, jos alkavat liikaa pelkäämään. Sota on ainaista odottamista. Suuri joukko nuoria aktiivisia mieliä pakotetaan yhteen tekemään ei-mitään pitkiä aikoja. Mitenkään puolustamatta sitä, sanottakoon, että Abu Gharaib -vankilan tapauksen ei pitäisi ihmetyttää ketään. Paremminkin pitäisi ihmetellä sitä, että näistä tapauksista kuullaan niin vähän. My Lain jälkeen amerikkalaiset eivät uskoneet 'poikiensa' voivan tehdä mitä tekivät, ja totuuden selville saamiseen meni pitkä aika
My Lain tutkimuksissa ehdotettiin syytettä 28 upseerille, korkea-arvoisimmat olivat everstiluutnantteja, ja kahdelle aliupseerille. 17 ei koskaan virallisesti syytetty, koska he olivat jo lähteneet siviiliin, muiden osalta syyttäminen lopetettiin tai tuomio oli vapauttava. Ainoa syylliseksi tuomittu oli William Calley, joka sai elinkautisen tuomion, pääsi vankilasta vapaaksi kolmen päivän kuluttua, vietti kolme vuotta kotiärestissä varuskunnassaan ja armahdettiin Richard Nixonin nimissä.Abu Gharaibin tapauksesta ei olla edes syytetty ketään upseerinarvoista sotilasta tai yhtään hallintovastuussa olevaa siviiliä. Kukaan ei näytä vieläkään olevan vastuussa Amerikan sotatoimista Irakissa. Paitsi raskaana oleva parikymppinen nainen ja ehkä pari muuta honkkelia.
Mitäpä tähän juttuun olisi muuta sanomista.
7 kommenttia:
No huhhuh, olipa väkevää todistusta.
Minun isäni oli myös sodassa alusta asti, oli kahdenkymmenen silloin. Nuoresta IKL:läisestä leipoontui siellä pelastusarmeijalainen. Hän oli lääkintämies, eikä myöhemmin pystynyt puhumaan sodasta. Oli kai joskus yrittänyt kun riiusteli äitini kanssa, mutta sai heti jonkinlaisen horkan. Äiti piti viisaampana olla kajoamatta asiaan. Mutta pari juttua isällä oli ja toinen liittyi venäläisiin sotilaisiin jotka yllättivät hänet nukkumasta. Olen miettinyt että sieltäkö on peräisin myötätuntoni ja kiinnostukseni venäläisiä kohtaan, se on tuntunut hiukan poikkeukselliselta tässä kulttuuriympäristössä. Heikki Luostarisen Perivihollinen on kiinnostava raportti siitä kuinka ryssästä on propagandassa rakennettu Suomelle perivihollista. Suomella on tietenkin pitkä ja vaikea historiansa Venäjän kanssa, mutta propaganda on aivan oma taiteenlajinsa, jota täällä on harjoitettu varsin menestyksellisesti. Niin kuin tietysti parhaillaan tehdään kaikkialla muuallakin. En tiedä sanoa. Sota on vastenmielinen juttu.
Aina, kun kuuntelen venäläistä musiikkia, tiedän, miksi meillä on tämä ambivalentti viha-rakkaus -suhde venäläisiin. Meidän sielu on samoista rakennusaineista, geneettisestihän venäläiset ovat samaa sukua, ja naapuria vihataan ja kadehditaan aina.
Jämijärvellä, kun olin lapsi, puhuttiin tietysti vähän vapaus/kansalaissodan ajoista (tietyistä syistä), mutta yhteinen muisti kuului vielä muistavan juttuja isonvihan ajoilta ja ryssistä. Eihän siitä silloin ollutkaan edes 250 vuotta, että miksei olisi suoltanut. Tosin saattoivat sodat olla sekaisin jutuissa, kun jälkeenkin päin oli venäläisvainoja kuulunut olleen.
Jos ulkomailla kuulee kadunkulmissa venäläistä musiikkia, niin pysähtyä täytyy, sielua hytkähdyttää sillain lämpimästi, aivan kuin olisi nähnyt oman koivun ja tähden;))
Niin muuten, oma äitini kertoi aina mitä hänen äitinsä oli kertonut isonvihanajoista. Hän puhui siitä aina suurella tunteella ja lapsena kuvittelin että isoviha oli ollut joskus mummun lapsuudessa. Vasta myöhemmin tajusin että ei mummu sentään aivan niin vanha ollut. Mutta siis äidiltä opin että venäläiset pistävät pikkulapsia heinäseipäisiin. Olen ihmetellyt miksi hänen ryssänkauhunsa ei sitten tarttunut minuun vaikka äiti oli hyvä kertomaan kauhistuttavia tarinoita. Tämä idän ja lännen välinen rajahan ei tietenkään mene Suomen ja Venäjän rajalinjaa pitkin, vaan raja on maan sisällä. Itäsuomalaiset ovat vähän eri puusta kuin länsisuomalaiset.
Minusta tuntuu, että suomalaisilla on kompleksinen suhde kaikkiin muihinkin, ei pelkästään venäläisiin. Ei ruotsalaisiakaan täällä mitenkään rakasteta, eikä muitakaan kansoja. Suomalaiset ovat vielä sitkeästi puussa, kaikki vieras pelottaa ja on uhka. Maan sisälläkin kyräillään: länsisuomalaista puussaistujaa ärsyttää karjalainen puusissi ja päinvastoin.
Ja kaipa se muuallakin -muissa maissa- on samoin, samat ennakkoluulot vieraita kohtaan.
Ei ole suomalainen synti tämä vierauden pelko, SusuPetal, sama se on muuallakin. Se on ennemminkin henkilökohtainen ominaisuus. Vaikka oletkin oikeassa ruotsalaisten osalta;))
Kirsti, tuo rajakysymys on mielenkiintoinen joskus ajateltavaksi. Ortodoksisen kirkon rajahan oli "oikeassa" (menetetyssä) Karjalassa, mutta sen vaikutus on ehkä niin kuin sanot laajempi alainen. Ja tässä vaikuttavat myös asutuksen luonne (itäsuomalaienn avara mäenpäällinen rakentaminen, länsisuomalainen kyläyhteisö), tilojen koko (idässä kai perinteisesti suurempia), ja yhteyksien suunta (Savostakin itään, Hämeestä ja Pohjanmaalta länteen). Ja mielestäni myös se, että idässä sukunimi on "aina" ollut käytössä, lännessä suurin osa ihmisistä oli nimensä puolesta taloon eikä sukuun sidottuja. Joten onhan noita eroja.
Itä- ja länsimurteiden rajaa kannattaa myös miettiä, miten se menee viistosti Suomen poikki.
Muista Pähkinäsaaren rajaa, se selittää jonkin verran. Sitäpaisi savonkieli on hämeen- ja karjalankielten yhdistelmä.
Lähetä kommentti