Sataa lunta. Kauempana pohjoisessa paistaa aurinko. Lumisateeksi tuota kai voi kutsua, kevyen oloisia hiutaleita leijuu tuulen mukana. Maa on mustaa, ruskeaa ja vihreää. Viimeviikkoisen sateen jäljiltä nurmikolla on pieniä lampia, joissa linnut käyvät uimassa ja juomassa. Lauma mustarastaita kököttää lehdettömän puun luuranko-oksien alla suojassa. Liikkumatta, onko niillä lintuflunssa. Päältä ei sitä voi nähdä. Harakkapari kuopii maata tavallisessa paikassaan. Voiko siellä vielä olla syötävää?Mielessä on Pariisi sellaisena, kun sen näin ensi kerran käydessäni. 60-luvulla, jolloin Hallit, Les Halles, olivat vielä käytössä (Billy Wilder oli kai romantikko ja näin Irma La Douce antoi niistä paljon paremman ja vähän romanttisemman kuvan kuin todellisuus), Champs Elyseen kahviloiden tarjoilijat ärjyivät vihaisena, jos et puhunut ranskaa – sivistyneiden kieltä – ja varsinkin, jos puhuit englantia. Kouluranskalla ei kehdannut asioitaan toimittaa, englanti oli jo silloin mielessä lingua francana, ajattelin, että kaikkien tätyisi sitä osata puhua. Pariisilaistarjoilijat olivat toista mieltä.
Nykyisin ei tule mieleenkään tarjota ensimmäisenä jotakin muuta kieltä, englanti on kielitaistelun voittanut ja sillä hyvä. Kaikista englanninkielisistä keskusteluista maailmassa, 80 % käydään ihmisten kesken, joilla englanti ei ole kotikielenä (Tarmo Ahvenainen: Problem-Solving Mechanisms in Information Exchange Dialogues with English as a Lingua Franca) Onpahan kaikilla ainakin yksi yhteinen kieli. Keinotekoiset tai jo kuolleet kielet eivät ketään kiinnosta, kielen täytyy olla elävä ja helppo oppia – pinnallinenkin ehkä – ainakin sönkkäystasolle, silloin se saa kannatusta.
Kielen kuolema ei ole tragedia muille kuin kuolleille ihmisille. Jos kielellä olisi ollut halukkaita käyttäjiä, mahdollisuus elämään, se olisi elänyt. Mutta kuoli pois, koska sille ei ollut elävää käyttöä. Kieliä on kuollut ihmiskunnan olemassaolon aikana enemmän kuin niitä on nyt olemassa. Sama pätee kulttuurien kuolemaan. En tarkoita, että ehdoin tahdoin täytyy kieliä tai kulttuureita tappaa, ja kannatan tietysti viivytystaistelua, päätään on mukava hakata sellaiseenkin seinään, vaikka se onkin toivotonta.
Pariisin kaduilla oli kevät – huhtikuu Pariisissa. Kaikki romanttiset toiveet mielessä, ja päässä oli valkoinen, liian lämmin turkishattu, päällä sininen istuvaksi leikattu, siro ulsteri; kuusikymmenluvulla vaatetuksen värikkyydestä tai siroudesta ei ollut uhkaa miehisellekään maineelle. Pitkä punainen huivi oli heitettynä huolettomasti kuikelokaulan ympärille.
Näyttelin kuuluisaa kirjailijaa, ilman kuuluisiksi julkaistuja kirjoja. Mutta piippu oli suussa, täytettynä Clan-tupakalla, niin kuin siinä yhdessä kuvassa, jota usein katselen vielä nytkin haikeana: nojailemassa amurilaisen, jykeväkivisen kerrostalon porraskongiin. Jos sana olisi ollut tiedossa silloin, olisin ajatellut itseäni coolina. Nyt sellaista ei tule mieleen, ikä tasoittaa ajatuksia, tasa-arvottaa ihmisiä, itseä muiden mukana.
Tein Tampereella ja Pariisissa merkintöjä samaan vahakantiseen mustaan vihkoon, mihin lienee sekin joutunut, niin kuin monet muut ”päiväkirjat”, mustalaiselämä ei suosi säilyttämistä – menneet niin kuin kai suuri osa muistoistakin. Niihin kai pätee sama kuin kieleen ja kulttuuriin, vain säilymiskelpoiset säilyvät – muut menevät, niin, kuolleiden muistojen joukkoon. Kuin kuolleet lehdet.
Nykyajassa katselen nostalgian herkistämänä Robert Doisneaun valokuvia vanhasta Pariisista. Luen jostakin, että kaikki hänen ottamansa suutelukuvat ovat asetelmia. Tunnen tarpeettomasti lievää pettymystä, lopputulos on tärkein, ei se kuinka kuvaan on päästy.
Doisneau kulki kameransa kanssa pitkin Pariisin katuja ja otti kuvia. Olenko nähnyt hänet? Muistan muutaman kuvaajan vanhan Oopperan edessä aukiolla, samat vanhahkot miehet lähes joka kerta, monia vuosia, kun menimme Pariisiin. Kaikilla pikkutakki, ehkä tweediä, napitettuna alhaalta ylös, villainen kaulaliina takin sisällä estämässä tuulen tunkeutumista iholle, prässittömät samettihousut, paljonkävellyt ruskeat kengät, kamera keikkumassa kaulalla. Ja kaikilla roikkui ystävällinen hymy alakuloisella naamalla, ilkikurisen ystävällinen, ehkä. Katson Doisneaun kuvaa kirjasta. Kuinka tästä voisi muistaa tapasimmeko, ehkä olen erehtynyt.
Mutta en halua ajatella niin. Minulle yksi Ooppera-aukion valokuvaajista oli Robert Doisneau. Tämä asia on loppuun käsitelty. Kerron siitä vanhana lapsenlapsille ja näiden puolisoille ja ehkä heidän lapsilleenkin. Miniät hymähtelevät ja nostelevat hartioitaan lempeän kiukkuisina. Mutta minä olin siellä ja muistan näin. Oikein. Tämä miniä-muisto on tulevaisuudesta. Mistä se on tullut muistojen joukkoon, enneuni ehkä?
Doisneau sanoo kirjassa (Jean-Claude Gautrant: Robert Doisneau, Taschen, 2004), sananvapaudesta, valokuvaamisen vapaudesta, ekspression vapaudesta näin:
Je ne crois pas que la liberté totale soit tellement souhaitable.
Eli suomeksi ehkä näin:
En usko, että täydellinen vapaus on ylipäätään tavoitettavissa.
Valokuvassa Le regard oblique, suomeksi ehkä Syrjäsilmällä, Doisneau on tavoittanut hetken, josta itse joutuisin kiinni lähes missä tahansa. Silmä liikkuu jatkuvasti, sillä on oma elämä. Se haluaa nähdä ja muistaa. Ja hyvä on, että haluaa. Jos oma moraalisääntöjen rajoittama mieli vartioisi silmänkin muistia, ei olisi muisteltavaa. Kasvatuksen tuoma moraalin rajoittavuus pitäisi silmän sokeana.Doisneaulla itselläänkin on uteliaan ilkikuriset silmät. Katso valokuvaa (alla oikealla), jonka nimi on Hommages respectueux, suomeksi Kunnioittavaa ihailua (ehkä). Kumpi nauttii tilanteesta enemmän, vanhan janon vaivaama ihailija vai janonsa vielä säännöllisesti sammuttava nuori nainen?
Feminismi tuomitsisi janoisen miehen, minä en. Kuuntelin kerran nuorena savuketta poltellen,
vihreää, filtteritöntä North Statea – norttia, lentokoneessa, se oli Finnairin Caravelle III, kun edessä olevalla rivillä kolme nuorta naista oli tulossa rantalomalta. Yksi istui käytävän toisella puolella ja puhui kovalla äänellä voittaakseen Caravellen melujen äänet. Ja lähes huusi toisille puhuessaan pienistä bikineistään jotenkin näin:Joka päivä pidin niitä päällä uima-altaalla. Vittu, että inhotti vanhojen äijien katselu. Ne ilmesty heti siihen altaan reunalle, kun näkivät mut bikineissä, saatanan kyylät.
Silloin olin paljon nuorempi ja naisten kiroilu hätkähdytti vielä, nyt on tietysti toisin, tottumus tasoittaa hätkähdyksiä. Olin ollut samassa hotellissa tämän nuoren naisen kanssa. Ja katsellut ihaillen hänen runsaita muotojaan pienen pienissä bikineissä. En ollut ottanut hänestä kuvia, häveliäisyyssyistä lähinnä, vaikka kannoin silloinkin aina kameraa mukanani. Minulla oli itäsaksalainen Praktica (Dresdenistä), ei ollut varaa muunmaalaisiin. Kamerassa oli kaksi hyvää Pentaconin linssiä, 50 ja 135 milliset. Niillä pärjäsi hyvin ja olisi saanut tästäkin naisesta herkullisia kuvia.
Toinen kuuluisa valokuvaaja, newyorkilainen Diane Arbus (tietoja myös suomeksi) sanoo näin:
It's important to take bad pictures. It's the bad ones that have to do with
what you've never done before. They can make you recognize something you hadn't seen in a way that will make you recognize it when you see it again.
Minä olen hyvinkin muistanut tämän ohjeen omissa valokuvissa, vaikka en siitä pullukasta bikininaisesta kuvia ottanutkaan. Jos yksi kymmenestä kuvasta on hyväksyttävän oloinen, olen itse tyytyväinen, useimmiten ei saa edes sitä aikaiseksi. Nykyisin ei onneksi tarvitse polttaa filmiä löytääkseen onnistuneet.
Mutta ei pidä olla liian hätäinenkään deletoinnissa, ettei kadu jälkeenpäin mitä tuli tehtyä. Diane Arbus on myös sanonut:
Nothing is ever the same as they said it was. It's what I've never seen
before that I recognize.
Kanit ovat myös heränneet. Istuvat nurmikon toisella puolella, lähellä rönsyisistä puista tehtyä aitaa. Selät käännettyinä taloon päin. Kyhjöttävät kuin kylmäkin olisi, vaikka lämmintä on lähes kymmenen astetta. Nekin ehkä katsovat luontoa kalenteri kädessä ja ovat päättäneet, että talvi on ja kylmää riittää.
Harakkapari on siirtynyt kuopimaan lähelle aitaa, kauemmaksi ihmisistä, kuolleiden lehtien sekaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti