München, silmä silmästä...

Englanninksi on olemassa seuraavanlainen sanonta:

.
Revenge is a dish best served cold.

Yritin kaivella aivojeni pölyttyneitä sisuksia epätoivoisesti, kuvitellen, että noin hyvä sanonta täytyy olla olemassa myös suomeksi. En kuitenkaan löytänyt mitään. Arvoisa Lukija kenties ajattelee, että dionysolainen aivo tuottaa juuri tuota: ei mitään. Joten elämä on omissa tavanomaisissa uomissaan. Mutta siitä ei ole nyt tarkoistus kirjoittaa.

Vaan Münchenistä, ja erityisesti Münchenistä vuoden 1972 olympialaisten aikaan. Lukija arvaa heti tästä ja ehkä tuo otsikkokin on ’give-away’, että olen katsellut Steven Spielbergin viimeisintä elokuvaa – München, joka ei niinkään kerro olympialaisista, joissa suomalainen tuntematon juoksijasuuruus Lasse Viren otti ensimmäiset askeleensa samaan juoksijoiden kunnian tauluun, jossa jo oli muutamia aikaisempia suomalaisia, erityisesti Paavo Nurmi, jonka ruotsalaiset reilun kilpailun nimissä julistuttivat ammattilaiseksi.

Mutta siitä on pitkä aika, eikä urheilu muutenkaan tietysti voi olla Arvoisan Lukijan sydäntä lähellä, hänhän on valistunut humanisti, joka mieluummin löhöää öheltää sohvalla vaikka koko sunnuntain lukemassa kirjaa kuin suostuisi katselemaan räkä poskella raatavia notkeita ja voimakkaita urheilijoita, jotka lykkivät lylyjään pitkin alppien rinteitä. Kalhujahan siellä vähemmän näkee, niin kuin karhujakin.

Mutta piti siis puhua Münchenistä.

Israelin ’luonnollinen’ laki, joka on kirjattu pyhiin kirjoituksiin, niin kuin islamilaisenkin maailman laki Koraanissa ja meidän raamatullinen lakimme, perustuvat kaikki vanhoille Hammurabin aikaisille periaatteille, joista tunnetuimpia on tämä:

.
Silmä silmästä, hammas hampaasta.

München on elokuva, jossa tuota periaatetta sovelletaan käytäntöön.

Ongelma periaatteen käytöstä valtioiden tai jopa terroriryhmien tai mafiajoukkojen välisissä kontakteissa on, että aikaa myöten kaikki päätyvät silmättömiksi ja hampaattomiksi. Eikö olekin mainiota miten suomenkielessä tuolla silmättömiksi-sanalla on niin kirjaimellisesti lähellä merkittävä toinen sana, silmittömiksi. Ja osapuolet joutuvat helposti muutenkin kuin sananmukaisesti hampaattomiksi.

München varottaa katsojia juuri tästä silmittömyydestä.

Israel nimittäin perustaa pienen kommandoryhmän – näitä ei kutsuta terroriryhmiksi, kun valtiot perustavat niitä, jonka tehtävänä on toteuttaa Hammurabin lakia Münchenin olympialaisissa tapahtuneiden israelilaisurheilijoiden murhan kostamiseksi. Ja joka joutuu, elokuvan poliittisen tasapuolisuudenkin vuoksi, saman periaatteen vastaanottavaan päähän elokuvan edetessä.

Elokuvassa on, ehkä tahaton, vaikka en usko, että Spielberg tekee tällaisia tahattomia juttuja, viittaus Hammurabin lakiin. Päähenkilö, Anver (australialainen Eric Bana, ei ansaitse Oscaria tästä osasta), menettää elokuvan alussa sairausvakuutuksensa, ja sen mukana ilmaisen hammashoitonsa, joka periaatteiltaan sosialistisessa valtiossa kuten Israel on tietysti ilmaista. Hänen ’case officer’nsä varottaa tämän vuoksi Anveria syömästä makeisia.

Kommandoryhmässä on viisi jäsentä. Johtaja ja elokuvan päähenkilö on siis Anvar, entinen Mosadin ’body guard’. Hän on vartioinut mm. Golda Meir’iä, joka oli pääministeri Münchenin tapahtumien aikaan ja joka tuntee Anvarin isän, jonkinlainen sankari, niin kuin usein on israelilaisista kyseen ollen.

Muut jäsenet ovat tietenkin juutalaisia: belgialainen lelujen rakentaja, jonka pitäisi rakentaa toimivat pommit ryhmälle; entinen antiikkikauppias, joka on dokumenttien väärentäjä ryhmässä; eteläafrikkalaisella aksentilla puhuva Steve, joka on ase-ekspertti ilman varsinaista roolia elokuvassa, ehkä täyttämässä ryhmän lukumäärän viiteen; ja enigmaattinen, piippu suussa esiintyvä ryhmänjohtajan neuvonantaja, vähän niin kuin politrukki vahoissa venäläisissä elokuvissa. Tärkeässä osassa ovat myös ranskalainen Papaksi kutsuttu kaikkien ystävä ja tämän poika, jotka elävät ison sukunsa keskellä myyden tietoja kenelle tahansa hyvää korvausta vastaan.

Kaikissa Spielbergin elokuvissa henkilöt ovat enemmän tai vähemmän stereotyyppisiä, yksitahoisia, puukuvia, eikä München ole tässä suhteessa poikkeus. Päähenkilöön on saatu enemmän syvyyttä – ja koko elokuvahan tutkii juuri hänen suhtautumistaan kommandoryhmän tehtävään, ihmisten teloittamiseen - tai murhaamiseen, kuten voitaisiin myös sanoa.

Terroriteoilla ei mässäillä, onhan kyseessä Spielberg-elokuva. Münchenin tapahtumista annetaan aikalaismuistini mukaan suhteellisen tasapainoinen kuva siitä huolimatta että Spielberg on juutalainen. Molemmista puolista kerrotaan sekä negatiivisia että positiivisia asioita. Elokuvan parhaita hetkiä ovat Münchenin tapahtumat, joiden kuvaus on pelottavaa, kaunista ja hätkähdyttävää, elokuvaa parhaimmillaan.

Jotenkin Spielberg ei kuitenkaan ymmärrä väkivallan ja tappamisen hohtavaa, chic'iä tai cool'ia puolta, ja siksi hän ehkä tulee jälkimaineeltaan häviämään Kubrickille, Coen’in veljeksille, Tarantinolle ja sen sellaisille, Spielbergistä itsestään ei voi koskaan tulla näiden tavoin 'coolia'. Tai ei ehkä halua ymmärtää. Tarinankertojana hän on parhaimmillaan ja tällainen psykologinen juttu kärsii vähän tästä lievästä puutteesta Spielbergin kuvantekorepertuaarissa. Mutta se ei ole hirveän suuri puute.

Mielenkiintoinen viittaus Israelin myöhempään politiikkaan on Ehud Barak’in, Israelin eniten mitalein koristeltu sankari ja pääministeri myöhemmin, välähtäminen nimeltä mainiten nuorena kommandopäällikkönä Libanoniin sijoittuvassa taistelukohtauksessa, tämä todellinen historiallinen tapahtuma oli paljon suurempi kuin elokuvassa näytetään, nimeltään Operaatio Nuoruuden lähde.

Tällä Spielberg ottaa kantaa myös Israelin poliittiseen todellisuuteen. ajatellaan Haganah-liikettä (Israelin armeijan alku, mm. Ariel Sharon oli jo 14-vuotiaana Haganahin jäsen) ja tulevan pääministerin Menachem Begin'in perustaman Herut/Likud-puolueen menneisyys on tässä myös merkittävä.

Spielberg saattaa myös ehkä – ennakoiden – viitata nykyiseen pattitilanteeseen palestiinalaisten ja israelilaisten suhteissa Hamasin voitettua Palestiinan vaalit. Fatah, Jasser Arafatin osasto PLO:sta ja myöhemmin hänen puolueensa, oli Palestiinan poliittisen ratkaisun alussa samanlainen halveksittu terroristijoukko kuin Hamas on nyt, israelilaisten mielestä yhtä paha kuin Münchenin operaation toteuttaja Black September (joka oli myös osa PLO:ta). Israel on itse Arafatia syrjiessään työntänyt Fatahin Hamasin tieltä. Elokuvassa on tähän useita viittauksia.

Mielestäni elokuva on erittäin hyvä ja ehdottomasti katsomisen arvoinen. Ihmiset, jotka boikotoivat tätä jollakin poliittisella perusteella (liian suosiollinen israelilaisille tai vaihtoehtoisesti arabeille) tekevät virheen, jos eivät katso sitä. Ja olen melko varma, että molempien puolten kannattajat yllättyvät myönteisesti.

Menkää ihmeessä katsomaan, todella hyvä tarina vaikuttavasti tehdyssä elokuvassa. Muutaman kyynelenkin se vielä silmästä väänsi, joten turhanpäiten ei tullut elokuviin mentyä.