12.6.2007

Pelosta ja Afrikasta



Kuva: Chimamanda Ngozi Adichie, kirjailija, Belgian Liegessä asuvan Daria Tunca'n luomalta saitilta

Aion kirjoittaa tässä lastussa vähän afrikkalaisesta kirjailijasta nimeltään Chimamanda Ngozi Adichie, joka on syntyjään nigerialainen ibo, tai nykyisin on oikeammin sanoa igbo, joka on yksi Nigerian suurimmista etnisistä ryhmistä heti haussojen ja jarubojen jälkeen.

Adichie on juuri voittanut englantilaisen Orange-kirjallisuuspalkinnon, joka jaetaan vuosittain ”maailman parhaalle” englanniksi julkaistulle naiskirjailijalle.

Palkitun romaanin nimi on Half of a Yellow Sun, jossa tämä keltaisen auringon puolikas viittaa 1970 Nigerian sisällissodassa kukistuneen Biafran lippuun. Sain romaanin käsiini maanantaina ja aloin lukea saman tien. Kirja on kirjoitettu englanniksi; kauniilla, rikkaalla ja soljuvalla kielellä, jota on ilo lukea. Viimeaikoina vain hyvin harvoin olen aloittanut kirjan lukemisen yhtä suurilla osotuksilla ja näyttää siltä, että lukukokemuksesta ei tule pettymystä niin kuin usein tapahtuu. Sen nauttiminen on vielä kesken, joten en sano siitä tassä lastussa paljoa, mutta yritän palata siihen joskus myöhemmin.

PS: lisäys 13.6. kello 0100: Half of a Yellow Sun virallinen saitti on täällä.

Tähän asti tunnetuin igbo-syntyinen kirjailija on ollut Chinua Achebe, joka kirjoitti mm. kirjan Things Fall Apart. Se on iso tarina isosta aiheesta: kolonialismin vaikutuksesta igbo-heimon vaiheisiin. Achebe on ehdolla tämän vuoden International Booker-palkinnon saajaksi kirjallisesta elämäntyöstään. Ehdokaslista on muutenkin aika pelottavan näköinen, kuin who-is-who kansanvälisessä nykykirjallisuudessa, niin kuin tietysti asiaan kuuluukin: Chinua Achebe, Margaret Atwood, John Banville, Peter Carey, Don DeLillo, Carlos Fuentes, Doris Lessing, Ian McEwan, Harry Mulisch, Alice Munro, Michael Ondaatje, Amos Oz, Philip Roth, Salman Rushdie, ja Michel Tournier. Voisiko kirjallisuuslista enää paljoa tuosta parantua. Itselläni olisi vaikeuksia valinnan tekoon, monet listalaisista ovat "suosikkikirjailijoitani", mitä se sitten tarkoittaneekaan käytännössä.

Narsistisena virtuaalilastujen nikkarina täytyy minun tietysti kirjoittaa vähän lisää itsestäni. Ja siksi aloitan tämän lastun puhumalla pelosta ja sodastakin.

Pelko on ihmisen syvimpiä viettejä ja aistimuksia. Se on itse asiassa niin syvällä, että sen rinnalla ovat vain sellaiset perusasiat kuin nälkä ja himo. Tai rakkaus olisi ehkä parempi nimitys ihmisten naimishimolle, vaikka epäilen vahvasti, että rakkaus on kulttuurinen konstruktio, joka kasvaa vasta sielun tullessa tietoiseksi itsestään. (eikö ole muuten somaa, että indoeurooppalainen ”lust” on muuttunut suomalaiseksi ”lystiksi” täällä metsäläisten keskuudessa: miten hyvin sopiva ja iloinen asia!)

Joka tapauksessa kaikissa näissä, ja pelossakin, puhumme ihmisen itsensä, lajin, säilymisestä.

Kuva Hanhensulan privaattikokoelmista: Punaisen Ristin avustustyöntekijä, kovin nuori Hanhensulka, tutkii hämmästyneenä afrikkalaista öljypalmupuuta (Elaeis guineensis)

Pelossahan on pohjalla eläinten ”fight or flight” -reaktio, eli ”tapellako vai paeta”. Pelon vastakohta +/- asteikolla olisi ehkä raivo. Pelko voisi olla sen positiivisessa päässä ja raivo puolestaan negatiivisessa, riippuen siitä, miten itse kukin näihin kahteen sisuksissaan suhtautuu.

Erilaisuuden vierastaminen on samaa ihmiselle lajina ominaista pelkoa. Toiseutta ei pelätä vain länsimailla, vaikka joskus poliittisesti korrektissa hysteriassa siltä tuntuu, samaa epäluuloa ja vihamielisyyttä synnyttävää pelkoa esiintyy tietysti muuallakin. Sitä ei vain muiden osalta välttämättä kutsuta rasismiksi. Pelko syöttää rasismia ja saattaa johtaa väkivaltaisuuksiin jopa sotiin.

Afrikassa heimokultturien vuosisataiset pelot ja kostokierteet ovat usein syinä aseellisiin selkkauksiin. Ruandan hutsit ja tutut tappoivat toisiaan niin kuin tekivät naapurimaan Burundin hutsit ja tutut. Naapureiden heimovaltasuhteissa oli erona se, että toisessa tutut olivat enemmistönä ja tappoivat hutseja ja toisessa tilanne oli päinvastainen.

Sotilaskirjoja lukeneet ovat oppineet, että pelkoon turtuu.

Voin omalta osaltani sanoa, että en ole pelkoon mitenkään merkittävällä tavalla tottunut tai turtunut, vaikka olenkin ollut sotilas 2.5 vuotta elämästäni, lentänyt satoja tunteja sekä sotilas- että siviilikoneilla ja sen lisäksi kiertänyt YK:n passilla varustettuna mm. Afrikassa, jossa olin kovin nuorena myös Punaisen Ristin hommissa Biafran sodassa. (Arvoisa Lukija näkee tästä aasinsillasta, että olemme lähestymässä asiaa, mutta on tässä siihen vielä tekstimatkaa jäljellä.)

Kaikissa noissa toimissa pelko oli mielessä vähän väliä. En ole mitenkään rakennettu kestämään pelkoa, en henkisesti enkä ruumiillisesti. Henkisesti olen mieluumminkin pelkuri ja ruumiillisesti olen aina muistuttanut heinäseivästä, jolla on pajunvitsoista rakennetut raajat. (Ja nykyisin johonkin puoleenväliin näyttää tarttuneet omena, joka on sidottu seipääseen polkupyörän löysähkösti täytetyllä sisäkumilla, ja kutsun niitä vatsakseni ja vyötärökseni. Mutta tämä on ns. sivulause, eikä varsinaisesti kuulu kirjalliseen lastuun.)

Biafra oli yksi ensimmäisiä afrikkalaisia mediasotia, joissa valkoisilla ei ollut paljoakaan tekemistä taistelumielessä; Biafran puolella taistelleen ruotsalaisen kreivi Carl Gustaf Von Rosenin ruotsalaisilla MFI-koulutuskoneilla varustettuja ”ilmavoimia” ja Nigerian puolella lennelleitä itäsaksalaisia MiG-21- ja Iljushin IL-28 -lentäjiä lukuun ottamatta.

Biafran sota oli myös kolonialismin "aiheuttama".

Nigerian perustamisesta olivat vastuussa englantilaiset siirtomaaherrat, jotka eivät siellä, eivätkä juuri missään muuallakaan, kunnioittaneet afrikkalaisten "villi-ihmisten" ikiaikaisia heimorajoja. Useimmissa Afrikan maissa asukkaat, kansalaiset, ovat ensisijaisesti oman heimonsa jäseniä omine kielineen ja erilaisine kulttuureineen, ja vasta toissijaisesti "kansallisvaltionsa" kansalaisia. Näin on vieläkin, vaikka osaksi tämä on muuttumassa, mutta muutos on hidas, eikä ehkä edes toteudu kaikissa Afrikan maissa koskaan.

Biafran sodassa afrikkalaiset tappoivat "vieraita" afrikkalaisia, igbot joruboja ja haussoja ja nämä igboja. Taustalla oli erilaisuuden lisäksi sekä kilpailu vallasta että rikkauksista, sillä Nigerian öljyvaroista suuri osa sijaitsi juuri Biafrassa tai sen välittömässä ympäristössä. Eli kyseessä oli heimo- ja öljysota niin kuin monet muutkin sodat viime vuosisadalla olivat ja ovat ilmeisesti tälläkin hetkellä.

Kuva: National Museum of African Art, Inscribing Meaning, uli -taiteilija Agbaejije Anunobi luo seinämaalausta nigerialaiseen obi-taloon

Oma sotakokemukseni Biafrasta rajoittui hyvinpalkattuun, miellyttävän työntäyteiseen ja ajoittain joutilaiseen aikaan Cotonoun kaupungissa Dahomeyssä (nykyinen Benin), josta Punainen Risti lensi käytettyinä lahjotetuilla tai vuokratuilla DC-6-, DC-7- ja C-97-koneilla avustuslentoja, ja pikakäynteihin Biafran ainoaan aukiolevaan henkireikään, eli Ulin lentokentälle.

Avustuslennot tehtiin yöaikaan. Nigerian raja ylitettiin juuri auringon laskun tienoilla. Ulin kenttä oli maantienpätkä, jota oli vähän levennetty ja vahvistettu lentotoimintaa varten, kiitotien leveys oli vain 23 metriä. Kenttä sijaitsi lähellä Niger-jokea, sen itäpuolen epäterveellä suoalueella. Liikkuminen kiitotien, muutaman pikkutien ja pyöreiden lastausalueiden ulkopuolella oli vaikeaa ja vaarallistakin julmetun suurten tai myrkyllisten käärmeiden vuoksi.

Joka yö Punaisen Ristin koneet Fernando Po'n saarelta ja Cotonousta ja Kirkkojen Maailmanneuvoston avustuskoneet Sao Tome'n saarelta lensivät Portugalista ja Etelä-Afrikasta saakka tulleiden aselentojen seassa, näillä oli aina avustuslentoihin nähden etuoikeus.

Ruoka-apua tuotiin Uliin 500 tonnia yössä: pyörryttävän pahalle haisevaa, kuivattua kalaa, maitojauhetta, lääkeaineita, avustushenkilökuntaa, mm. tukholmalaisia poliiseja avustusalueiden järjestyksenpitoon, ja sen sellaisia hyödykkeitä.

Useimpina öinä tuotiin Biafrasta pois pahasti haavoittuneita sotilaita, jotka koottiin Cotonoun lentokentän konkurssiin menneen ravintolan tiloihin, omistaja oli ranskalainen M. Marcel Paris (ei ehkä ollut oma nimi), joka sai näin hyvän korvauksen tyhjäksi jääneistä ravintolatiloistaan, odottamaan kuljetusta Eurooppaan (mm. Suomeen) ja Amerikkaan.

Biafralaiset hoitivat itse koneiden lastauksen ja purkamisen sekä Ulissa että Cotonoussa: sitkeän näköisiä laihoja mutta lihaksikkaita ja rivakkoja miehiä näkyivät olleen. He ilmestyivät jostakin pimeän rajalta koneelle, kävivät heti toimeen, tyhjensivät koneen nopeasti ja kuljettivat painavat säkit hartioillaan pimeyden rajan yli valonheittimien ulottumattomiin, toivat pimeydestä pahasti haavoittuneita sotilaita ja siviilejä ja hävisivät nopeasti purkamaan toisia koneita.

Kokemukseni Biafrasta rajoittui siis muutaman kirkkaan valonheittäjän valaisemalla lentokentän lastausalueella vietettyihin tunteihin, biafralaisten purkajien katseluun avustuskoneen vierestä, ja nopeaan lentoon takaisin Cotonou'un. Nigerian raja oli kirjoittamattomien sääntöjen mukaan ylitettävä ennen päivännousua, tätä niin kuin kaikkia muitakin hyväksyttyjä, kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä rikottiin joka yö.

Kukin kone teki 3-5 avustuslentoa yön aikana. Lentohenkilökunnalle maksettiin peruspalkan ja päivärahojen lisäksi lentolisää, tehtävästä riippuen 25-100 dollaria jokaiselta lennolta, joten useimmat miehistöt rikkoivat päivännäkösääntöjä täyttääkseen omaa lompsaansa niin paljon kuin ehtivät.

Nuorelle suomalaiselle idealistille Afrikka oli merkillinen sekoitus eksoottisuutta, villiyttä ja primitiivistä kulttuuria, johon oli sekoittunut siirtomaa-ajan jäljiltä rippeitä eurooppalaisuudesta. Dahomeyssa suuri osa asukkaista puhui paikallisten kielten lisäksi ranskaa ja jotkut vähän englantia, Nigeriassa (ja Biafrassa) puhuttiin omien kielten lisäksi hämmästyttävän sujuvaa, vaikkakin voimakkaan murteellista englantia. Tosin jotkut paremmin koulutetut ibot puhuivat englantia englantilaisella korostuksella, ja paljon paremmin kuin useimmat avustamaan tulleet eurooppalaiset.

Punaisen Ristin toimistossa työskenteli mm. alunpitäen kongolainen (batetela-heimosta niin kuin sankarinsa ja Kongon Demokraattisen Tasavallan ensimmäinen vaaleilla valittu pääministeri Patrice Lumumba) Ludovique, poliittinen idealisti ja kommunisti, joka oli hankkinut tutkinnon Prahan yliopistossa opiskelemalla marxilaista politiikkaa ja tiedotusoppia. Hän ei pitänyt valkoisista ryhmänä, vaikka yksilöinä heidän kanssaan tulikin toimeen tyydyttävästi.

Oma afrikkalaisen politiikan ihmettelyni ärsytti häntä ja ilmeisesti myös mairitteli jossakin määrin. Joka tapauksessa öisten työvuorojen aikana hän kertoi Lumumbasta (jota hän kovasti muistutti näöltään) ja tämän politiikasta ja kuolemasta, Afrikan ja Dahomeyn sosialistisesta tulevaisuudesta, korruptiosta, odotettavissa olevista vallankumouksista (sellainen tapahtuikin Dahomeyssa pari vuotta Biafran sodan päättymisen jälkeen) ja poliittisista kokouksista muiden vasemmistolaisten afrikkalaisten kanssa monissa Afrikan maissa ja tietysti myös opiskeluajastaan Prahassa. Lopulta hän lähti Kinshashaan (vuoteen 1966 saakka nimi oli Belgian kuninkaan ja siirtomaarosvon, pimeäsydämisen Leopold II:n mukaan Leopoldville) johonkin poliittiseen kokoukseen, jolta ei enää palannut Punaiselle Ristille. Enkä tiedä mitä hänelle sen koommin on tapahtunut.

Ludovique edusti afrikkalaista keskiluokkaa, niin kuin toinenkin toimistovirkailija, laihajäseninen ja muutenkin pienikokoinen Maximilian, jolla oli neljä vaimoa, useita lapsia ja muutama rakastajatar siinä sivussa. Ludovique oli rodullisesti lähellä Keski-Afrikan ja rannikkoalueen mustaihoisia, länsimaalaisittain katsoaen hän oli "tyypillinen" afrikkalainen, Maximilian oli puolestaan Saharan alueen syvänruskeita ja sileäihoisia ihmisiä, Dahomeyssa koko ikänsä asunut ja siellä opiskellut talousmies. Ludovique halveksi Maximilianin pinnallisuutta ja poliittista välinpitämättömyyttä ja Maximilian taas pelkäsi Ludoviquen kiihkeyttä ja kongolaista alkuperää. Onneksi he eivät joutuneet juuri koskaan tekemään työtä yhdessä.

Yleensä eurooppalaisena katsoo afrikkalaista yhteiskuntaa ja ajattelee, että siinä ei ole kuin muutama vallankahvan ylellisyydessä elävä korruptoitu poliitikko, sotilas ja suurliikemies ja heidän alaisuudessaan valtava joukko sivistymätöntä "alaluokkaa", joka elääkituuttaa jatkuvassa puutteessa, syöpäläisten, tautien ja naapureidensakin raiskaamina.

Usein länsimaalaisilta unohtuu se, että, niin kuin kaikissa yhteiskunnissa, näiden kahden ääripään välillä on suurempi tai pienempi kyvykäs keskiluokka, joka on yleensä hyvin koulutettua väkeä ja joiden keskuudesta tulevat hallinnon virkamiehet, pastorit, opettajat, sairaanhoitajat, lääkärit, kauppiaat, lehtimiehet, poliisit, sotilaat, poliitikot ja muut nykyaikaista yhteiskuntaa pyörittävät ja ylläpitävät ihmiset. Rikkaalla ja koruptoituneella yläluokalla on vähän tai ei ollenkaan vaikutusta ihmisten jokapäiväiseen elämään.

Yhteiskunta pyörii rattaat kirskuen tai hyvin voideltuina huolimatta siitä, mitä yläluokka tekee muilta kansalaisilta varastamillaan rahoilla; tässä suhteessa meidän länsimaisen yhteiskuntamme ja afrikkalaisen yhteiskunnan erilaisuudessa on kysymys vain aste-eroista.

Kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie kirjoittaa keskiluokkaisesta afrikkalaisuudesta heristelemättä sormeaan, saarnaamatta tai valittamatta. Hän sanoo muutamassa haastattelussa kertoessaan länsimaalaisten suhtautumisesta kirjoituksiinsa mm:

"...I was writing about middle-class Africans who had cars and who weren't starving to death, and therefore (to them) it wasn't authentically African (story)..."

eli suomeksi jotenkin, että:

"...kirjoitin keskiluokkaisista afrikkalaisista, joilla on autoja ja jotka eivät ole kuolemassa nälkään, ja sen vuoksi (arvostelijoille) tämä ei ollut autenttista afrikkalaista tarinaa..."

Adichien tarkoitus on kertoa Afrikasta, joka ei ole suunnaton pakolaisleiri, vaan suunnaton ja värikäs maanosa, jolla on oma tulevaisuutensa ja jossa on menestyksellä elämäänsä elävien ihmisten joskus iloinen, joskus surullinen joukko omine tarinoineen, eikä vain yksi ja sama nälkäännääntyvien suurisilmäisten ja sairaan isovatsaisten lasten tarina, niin kuin länsimainen media asioista kertoo.

Adichie sanoo The Guardian-lehden G2-liitteen haastattelussa 8.6.2007:

"...On niin kuin afrikkalaisilla ei olisi lupaa olla eri yhteiskuntaluokista, että autentisuus olisi jotenkin synonyymi köyhyyden kanssa ja vaatisi eurooppalaisilta sääliä ja sympatiaa. Afrikka on paikka, johon länsimaalaiset menevät selvittelemään omia moraalikysymyksiään. Tätä näkee elokuvissa ja monissa Afrikkaa käsittelevissä kirjoissa, ja se ottaa rajusti päähän...Afrikkalaisten täytyy itse kirjoittaa omat tarinansa eikä antaa länsimaalaisten määrittää asioita heille kuten ovat tehneet jo viimeisen verisen sadan vuoden osalta..."

Adichien romaanista kerron lisää kunhan olen sen lukenut kokonaan, ja jos laiskuudeltani ehdin.

8 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Ja tarina tuosta lentokentästä tuntuu erittäin tutulta.

Joko olet kirjoittanut siitä itse joskus siinä 1968 tai joku muu, tai sitten olen tavannut sinut kertomassa matkoistasi jossakin päin Suomemme maata.

Tarina EI ole Graham Greenen. Tai Naipaulin, joka oli muistaakseni asunut jonkin aikaa Itä-Afrikasta. Ei se kyllä ole Hemingwaynkään, vaikka hän kyllä viimeisessä, postuumissa kirjassaan pelkää miten tulee käymään hänen kenialaisten ystäviensä jos päätäpahkaiset mau-mau-soturit ottavat vallan.

Tarina on hirmuisen tuttu.

No onneksi elän todennäköisesti varhaisdementiaa, joten en voi sanoa mitään sen enempää kuin että niinhän se on.

Jopa suhteet entisiin siirtomaihin ovat suhteellisia. Kuuntelin eilen radiosta kolttasaamelaisen taiteilijan ja poliittisen aktivisti-tytön puhetta suomalaisista hallintoherroista ja rouvista.

Demokratiamme on enemmistön diktatuuria.

Pelosta arvelen niin, että sille pitäisi antaa periksi ja kyetä urhoollisesti tärisemään aikansa ja sitten keskittyä vaikkapa joogaharjoituksiin.

Kiitos musiikkilinkeistä!

Hanhensulka kirjoitti...

Eipä kestä, Ripsa. Taisin minä siitä jotakin silloin tuoreeltaan kirjoittaa ehkä Aamulehteen tai Ilmailu-lehteen, mutta en ole varma. Ei ole edes eksynyt leikekirjaan, joten en ole edes varma kirjotinko tai sainko julkaistua mitään.

Frederick Forsyth julkaisi vuonna 1969 pikku kirjan nimeltä The Biafra Story; The Making of an African Legend. Hän oli suuri Biafran ystävä. Oli sotatoimittaja silloin ja kirjasta alkoi hänen kirjailijan uransa. The Dogs of War-kirjassa hän käytti hyväkseen niitä Biafra-kokemuksia (olisiko se vuodelta 1971). Muistaakseni jotakin lehtijuttuja häneltä julkaistiin Suomessakin, olisiko ollut Viikkosanomissa tai jossain.

Lennot Uliin alkoivat muistaakseni vasta syyskesällä 1968 ja kestivät kaikkiaan vuoden verran. Nigerialaiset ampuivat alas kaksi Punaisen Ristin konetta, molemmat taisivat olla DC6-koneita, ja toisen kanssa samana yönä Kirkkojen Boeing C97 sai siipeensä ja lennot lopetettiin siihen heinäkussa 1969 ja Biafran sota käytännössä tuli siinä samalla tuomituksi. Ruokaa ei voinut sitten sinne enää toimittaa ja maa kukistui lopullisesti 1970.

Meitä suomalaisia oli tietojeni mukaan siellä koko sodan aikana kaikkiaan ehkä 4, varmuudella tiedän itseni lisäksi kaksi muuta ja arvelen, että yksi oli lisäksi. Ruotsalaisten mukana siellä oli myös yksi Ruotsissa asuva suomalainen, mutta en koskaan tavannut tätä, koska oli koko ajan Fernando Po'lla. Koko Punaisen Ristin poppoon päällikkönä oli yksi Ruotsin ilmavoimien eversti nimeltä Wachtmeister, vähän liikaa viinaan menevä mies, ja kakkospäällikkönä toinen eversti samasta puulaakista, mutta enpä nyt muista nimeä.

Hanhensulka kirjoitti...

Muuten Chimamanda Ngozi Adichie'n virallinen satti, Half of a Yellow Sun, on tässä osoitteessa:

http://www.halfofayellowsun.com/

Ripsa kirjoitti...

No. Sitten myös Achebe tuntui tutulta. Ja kirjahyllyssä A:n kohdalla näkyy olevan Chinua Acheben Kansan mies (Man of the People, suom. Eila Pennanen, 1969).

Nyt on kyllä niin että Töölön temppeliaukion kirkon Hesan varmaan kuuluisin "töhry" BIAFRA!, jota ei enää siinä kalliossa ole, on avannut ovia nigerialaiselle kirjallisuudelle.

JOS olet Aamulehteen kirjoittanut, olen ehkä nähnyt sen. Mutta toisaalta 1968 muutin jo syksyllä pois maasta, tosin ensin Tukholmaan.

Tukholmassa oli Sergelstorgetin tuntumassa, Stockholms-terassenilla myös suomalaisia lehtiä.

Toisaaltta tämä ruotsalainen kreivi oli esillä kaikissa lehdissä, myös radiossa. Televisiota en noihin aikoihin ollut vielä katsellut ikinä. Tai siis joskus sukulaisten luona, mutta eihän kulkurilla ollut mahdollisuuksia kantaa olallaan telkkaria.

Olisi jopa näyttänyt naurettavalta.

Miten on? Kiertelikö siellä Dahomeyssa ja/tai muualla Afrikassa tarinoita Lumumban tapon jälkeen, että CIA oli jutun takana? Muistelen että Suomessa Tricont-lehti (joka ilmestyi muistaakseni ennen Ydin-lehteä) otti asian esille jo keväällä 1968.

Pahus sentään. En ikinä kerännyt minkäänlaista arkistoa, saati että senaikaisia lehtiä olisi säilynyt.

Ripsa kirjoitti...

Hienoa! Achebe sai Bookersin. Ja minulla siis on se ainut suomennettu kirja.

Saattaa olla että kirjastossa on joku muukin, koska sen englanninkielinen osasto on aika iso.

Nyt ei ehdi muilta hommilta käydä edes kurkkaamassa.

Hanhensulka kirjoitti...

Joo, niinpä sai Bookerin, ja ansaitusti, vaikka itseä kaivelee vähän ettei Atwood sitä saanut, mutta "c'est la vie".

Tämä tarinan Ludovique kertoi siitä kovastikin. Syyllisehdokkaita Lumumban murhaan oli kolme: Tshomben hallinto, belgialaiset ja CIA. L. tietysti syytti CIA:ta.

Todellisuudessa lienee tapahtunut niin, että belgialaiset halusivat Lumumban päiviltä ja sopivat Tchomben kanssa siitä, että nämä tekevät työn. Belgialaiset olivat murhapaikalla mukana (Lumumban kanssa kolme muutakin aktivistia teleoitettiin saman aikaisesti) varmistamassa, että varmasti henki lähtee.

Sitten kongolaiset levittivät huhun, että kansalaiset olivat spontaanissa raivossa tappaneet Lumumban kostona tämän teoista ja siitä tuli "virallinen totuus". Kaikki osalliset ovat nyt kuolleet, joten "oikeata totuutta" ei voi enää millään selvittää.

Valitettavasti minunkin leikearkistoni sisältää pääasiassa aukkoja:)

Timbuktun poppooo kirjoitti...

Georges Perecin
Tiloja/Avaruuksia, Espéces déspaces, 1974, Loki 1992, 2002

"Maailma"

"Maailma on suuri.
siinä risteilee koko ajan lentiokoneita kaikkiin suuntiin.
_________________________

eurooppa
Yksi viidestä maanosasta

vanha manner
Eurooppa, Aasia ja Afrikka

uusi manner
Hei kundit, meidät on löydetty! (eräS intiaani havaitessaan Kristoffer Kolumbuksen)

Timbuktulaiset

Hanhensulka kirjoitti...

Tuon presidenttipostauksen kommentissa jo tätä kommenttia kommentoinkin:)