Nimittäin virtuaaliystäväni Saara, joka kiroilee 5.6. blogissaa näiden päivien nopeasti menevää kimallusta, ja joka, pirulainen, sen lisäksi selvästi vihaa minua, haastoi kirjoittamaan sadan sanan novellin jostakin pirun aiheesta, jota en juuri nyt pirullakaan muista. Mutta sillä ei ole pirunkaan merkitystä, koska en sitä piruuttani kuitenkaan tee (tosin olen kyllä saanut joitakin paperille, kaikki toinen toistaan julkaisukelvottomampia). Olen sekä laiska että hedelmätön tekemään juuri mitään näistä Blogistanissa liikkuvista meemeistä (tosin onhan niitä joitakin helpompia tullut tehdyksi), ja saan niistä yleensä pitkäaikaisen päänsäryn (niistä tai armagnacista, mistäpä senkin pirun tarkasti tietäisi).
Aivoissani on joka tapauksessa ollut jo jonkin aikaa solmu, joka estää kunnollisten ideoiden syntymisen (tosin ei ole ideoista puutetta, piekmminkin niiden toteuttamisesta). Tätä kai kutsuttaisiin kirjoittajan plokiksi tai joksikin, joka kuulostaa samalta, ja sointuu sanan blogi kanssa. Kirsti Ellilä (joka sivumennen on saanut tällä kertaa feminiinisen herätyksen) tiesi mitä tekee, kun nimesi bloginsa Häiriöklinikaksi. Joka tapauksessa, kirjoittajan plokki voi kai vain kohdata henkilöä, joka on oikea kirjoittaja. Ellei ole, niin syy kirjoittamattomuudelle on jossakin muualla. Ja sille ei ole mitään seksikästä nimitystä, elleivät ”ideaton idiootti” tai ”luomaanpystymätön luupää” tai ”tuottamaton tuhka-aivo” kuulosta seksikkäältä. Eivätkä ne kai kuulosta.
Mutta Saarasta tulivat mieleen vanhempi-lapsi-parit ja erityisesti ne, jotka näyttävät kantavan samoja luovia geenejä aivosolukossaan, tai missä luovat geenit nyt sitten muhivatkin.
Ja tähän teemaan sopivasti sattui tänään silmään kirjallinen uutinen The Independent-lehdestä.
Nimittäin yhden suosikkikirjailijani, John Le Carré’n (jonka ”oikea” nimi on David Cornwell), poika, Nicholas Cornwell, on saanut julkaisusopimuksen esikoisteokselleen nimeltä The Wages of Gonzo Lubitsch. Random Housen arvellaan maksaneen Cornwellille (hän käyttää kirjailijanimeä Nick Harkaway) 300,000 puntaa julkaisuoikeuksista. The Independent arvelee kirjan olevan vähän saman tapainen kuin Douglas Adamsin kirjat, joten lukijalla pitäisi olla ainakin hauskaa. Tarina kertoo maailmasta, jossa ihmiskunta elää hyvin kapealla elinkelpoisella nauhamaisella alueella, johon syötetään ihmisten tarpeiksi keinotekoisesti happea. Päähenkilöt ansaitsevat elantonsa sammuttelemalla öljypaloja ympäri maailmaa, niin kuin ensimmäisen Irakin sodan aikana kuuluisaksi tullut öljypalojen sammuttaja, teksasilainen Red Adair.
Kirjallinenkin luovuus näyttää siis periytyvän joissakin tapauksissa suoraan sukupolvelta seuraavalle. En muista tähän hätään suomalaisia esimerkkejä kuin Krohnit, jotkut Donnerit, Waltarin isän ja tyttären ja sen sellaiset (tietysti näissä vertailuissa täytyisi ensin määrittää ”kirjallinen luovuus” ja ehkä myös "kirjailija", mutta jääköön nyt tekemättä). Sen sijaan Englannissa näitä on joitakin muitakin.
Esimerkiksi Evelyn Waugh (1903-1966) ja Auberon Waugh (1939-2001), isä ja poika isän naisellisesta nimestä huolimatta. Evelyn on ”suurempi” ja, niin kuin moni muukin on ollut – kriitikoiden mielihalujen mukaan jopa samassa ajassa eläneet kirjailijat toisiaan seuraavissa kritiikeissä – ”oman ikäluokkansa merkittävin” kirjailija. Auberon-poika huomasi tämän, kyllästyi ainaiseen vertailuun ja lopetti kirjojen kirjoittamisen viidennen romaaninsa jälkeen ja jatkoi lehtimiehenä ja esseistinä.
Evelyn Waugh on julkaissut yhteensä viitisentoista romaania ja koko joukon matkakirjoja, novelleja ja esseitä, ”merkittävin” romaani on ehkä satiirinen Brideshead Revisited vuodelta 1945 (Mennyt maailma, suom. Maija-Liisa Auterinen, joka on myös suomentanut Camus'ta ja Sartre'a). Muita en olekaan suomeksi lukenut, englanniksi luetuista on ehkä parhaiten mielessä Scoop (vuodelta 1938, tosin luin sen muutamaa vuosikymmentä myöhemmin).
Waugh muuten sanoi jossakin BBC:n haastattelussa James Joycesta tähän tapaan:
…you could watch him going mad sentence by sentence. If you read Ulysses, it’s perfectly sane for a little bit, and then it goes madder and madder - but that was before the Americans hired him. And then they hired him to write Finnegan’s Wake, which is gibberish.
Eli jotenkin, että:
”…voit lukiessa lause lauseelta nähdä hänen (Joycen siis) tulevan hulluksi. Jos luet Odysseusta, se vaikuttaa täysin järkevältä pienen matkaa, ja sitten se muuttuu hullummaksi ja hullummaksi – mutta se julkaistiin ennen kuin amerikkalaiset palkkasivat hänet. Ja sitten he palkkasivat hänet kirjoittamaan Finnegan’s Wake’n, joka on mieletön”.
Tuo kai kuvaa Evelyn Waugh’n suhtautumista kirjallisuuteen yleisemminkin, ehkä osaksi siksi hänen kirjojaan on nautinto lukea.
Auberon Waugh'sta, joka on paremmin tunnettu pistävistä lehtijutuistaan kuin kirjoistaan ja ennen kaikkea Private Eye –lehdykäisessä pitämästään satiirisesta päiväkirjasta, The Guardian –lehti sanoi negrologissaan mm. ”paskamainen, juoppo, snobi, vittuilija, rasisti ja seksisti”, eli ilmiselvästi erinomaisen maineen omaava, tavallinen kirjailija. Auberon sanoi isästään (BBC:n mukaan):
”pelottavin puoli Evelyn Waugh'ssa vanhempana oli, että hän piti itsellään oikeuden – ei ainoastaan kieltäytyä pitämästä lapsistaan – vaan myös mainostaa akuuttia ja perustelematon ylenkatsettaan näitä kohtaan”.
Isältä pojalle näyttää siis siirtyneen muutakin kuin kirjallisia geenejä.
Auberon Waugh perusti kirjallisen aikakauslehden Literary Review, joka jakaa vuosittain palkinnon ”huonoimmasta seksikohtauksesta kirjallisuudessa”. Viimeisimmän palkinnonjaon (marraskuulta 2006) shortlista on näkyvillä täällä, siellä on myös palkinnon jakajia pöyristyttäneet otteet ehdokaskirjoista. Joukossa, ei tosin voittajana, näkyy olevan uusin ”kirjalliseksi jättiläiseksi” leimattu amerikkalainen Thomas Pynchon.
Auberon Waugh'n kirjoja ei kai ole käännetty suomeksi. Itse olen lukenut vain yhden, Consider the Lilies (vuodelta 1968), joka oli nautittavan ironista luettavaa, mutta ei houkutellut tutustumaan muihin kirjoihin.
Auberon Waugh on tunnettu myös Mukkulasta, jossa hän vuoden 1975 kokouksen yhteydessä (jolloin kirjailijoiden teemana oli ”Kirjallisuus ja kansallinen identiteetti”) sen teemaan erinomaisesti sopivasti sanoi:
"Keskustelu, jonka osanottajat pyrkivät väen väkisin liennytykseen, johtaa helposti periaatteettomien ja lyhytnäköisten mauttomuuksien käyttöön."
No eihän nyt toki Mukkulassa. Tänä vuonnahan siellä, siis Mukkulassa, keskustellaan 17-19 kesäkuuta ”kauneudesta ja kauheudesta”.
Toinen kirjallisesti merkittävä isä-poika yhdistelmä Englannissa on Kingsley Amis (1922-1995) ja Martin Amis (s. 1949).
Kingsley Amis on 50-luvun englantilaisia ”nuoria, vihaisia miehiä” kuten mm. kirjailijat John Osbourne ja Alan Sillitoe. Hän on kirjoittanut parikymmentä romaania ja kokoelmittain runoja, novelleja ja esseitä.
Omista Kigsley Amis kokemuksistani on kliseisesti parhaiten mielessä Onnellinen Jim, joka on julkaistu jo 1954 ja oli hänen ”läpimurtoteoksensa”.
Martin Amis kirjoitti isästään ja näyttää ajatelleen niin kuin kai useimmat isät ajattelevat. Hän sanoi mm näin (Experience vuodelta 2000):
”Suojeleva hahmo, isä, mies, joka seisoo pojan ja kuoleman välissä, ei enää ole täällä; ja mikään ei ole enää samanlaista. Hän on pois. Toki tajuan tämän olevan tavanomaista; kaikkien, jotka elävät, täytyy kuolla, kulkea olemassaolon läpi ikuisuuteen. Isäni menetti oman isänsä, ja minun lapseni menettävät omansa, ja näiden lapset (tätä on äärettömän tuskallista ajatella) menettävät omansa.”
Minulla on sellainen hytinä, että siinä missä Auberon Waugh tunnetaan aina Evelyn Waugh’n poikana, Kigsley Amis muuttuu hiljalleen paremmin tunnetuksi Martin Amisin isänä. Tästä viitettä antaa google, jonka etsintäkoneen mukaan Kingsley Amis ei näytä julkaisseen suomeksi juuri muuta kuin kirjan Otetaan taas, juomisen nautinto. Vaikka kirja sopii hyvin jatkuvasti tissutelleen Amisin kuvaan, niin googlen tulos saattaa kertoa jotakin, kliseistä ehkä, myös Suomen kansasta.
Poika-Amis'ia on moitittu viime viikkoina eroavan pääministeri Tony Blairin nuoleskelusta. Poistuva pääministeri nimittää perinteen mukaan koko joukon uusia ritareita, ja Martin haluaisi ehkä kutsua itseään Sir’ksi, hänen isänsä oli nimittäin myös isketty ritariksi.
En ole, muistaaksen, lukenut yhtään Martin Amis’in kirjaa suomeksi. Englanniksi on luettu muutama, mm. esikoiskirja The Rachel Papers (vuodelta 1989, sitä on ilkeämielisesti sanottu isä-Kingsleyn kirjoittaman Lucky Jimin pojaksi, molemmat kuvaavat yliopistoelämää), joka olisi ehkä paremmin sopinut luettavaksi opiskeluaikaan (jos se olisi jo silloin ollut olemassa), London Fields (1999) ja Money (1986). Näitä kahta sanotaan hänen parhaiksi kirjoikseen, mutta en ole lukenut kaikkia muita (ainakaan vielä), joten en uskalla sanoa asiaan sitä enkä tätä. Kaikki mainitut oli nautinto lukea.
Muuten olen viimeaikoina mm. lueskellut lisää Kafkaa, katsellut Reijo Mäen dekkareiden kansia, puoliso on niitä oikein lukenutkin, lukenut Matti Kurjensaaren kirjoittamaa kirjaa Olavi Paavolaisesta, nimi on tietysti Loistava Apollo ja Spencer Wells’in The Journey of Man: A Genetic Odyssey –kirjaa (josta on tehty myös televisiosarja), katsellut Beethovenin Fidelion, jossa Martti Talvela vielä mörisi elävien kirjoissa, seurannut televisiosta mielenkiintoista ohjelmasarjaa Seven Ages of Rock, joka sai juuri käsiteltyä Punk Rockin seuraavaksi käsitellään tietysti heavyä, ja Peter Townshend’in (you know, The Who) rokkioopperaa Tommy (josta aika on pahasti ajanut ohi, vaikka musiikki on kiinnostavaa) ja seurannut Kuningatar Elisabethin pianokilpailua belgialaiselta televisiokanavalta.
Niin sunnuntaina kävimme taas Knokkessa, Belgian rannikolla, jossa yritin ottaa kuvia, mutta kaikki kolme ladattavaa paria pattereita oli tyhjentynyt ja kuvien ottaminen jäi pelkästään tähtäilyksi, manailuksi ja puolison ”minähän-olen-sanonut”-juttujen kuunteluksi. Eli ihan tavanomainen sunnuntai.
Muutenkaan en ole saanut juuri mitään aikaiseksi. Että sellaista on elämä Euroopan painopisteessä.
21 kommenttia:
Sinullapa on fiksu puoliso, kun on lukenutkin Mäet. Niin nimittäin minäkin olen. Kaikki.
Ja tykkään.
Joo fiksu se on, ja useimmiten oikeassa, joten miten voisin vastaankaan panna Mäkien hyvyydestä:)
Ole siis sinäkin aika fiksu, hahhah.
No jos fiksuus aikaa myöten tarttuu kuin retroviirus, hitaasti hivuttamalla, niin kai sitä sitten ainakin viksuksi saattaa muuttua, fiksu voi olla liian korkea tavoite. Mutta en ala vielä pidättää hengitystä odotuksen kiihkosta, ja dekkarit saavat vielä jäädä lukematta:)
Tosin nyt on amerikkalaiselta kirjalijalta nimeltä Michael Chabon ilmestynyt uusi kirja, "dekkari", The Yiddish Policemen’s Union, joka pitää lukea heti kun käsiinsä saa. Kirjassa Israel onkin perustettu alaskaan eikä Lähi-itään.
Chabonin toinen romaani oli täysin luettava The Wonder Boys, josta tehtiin saman niminen, oikein nautittava ja "lovely" elokuvakin pääosassa Michael Douglas. Ja kolmannesta romaanista, The Amazing Adventures of Kavalier & Clay, hän sai Pulitzerin palkinnon.
Tästä Chabonista täytyy sanoa, että pidetäänpä nimi mielessä, vaikka julkaiseekin "dekkarin". En tiedä onko käännetty suomeksi.
Enhä vihaa. Määhän rakastan sua, niinku ystävänä.
Joo, ainahan siinä on mukana joku "mutta" tai "niinku" tai jotain:(
Piikki ruusunpoimijan peukalontaipeessa.
No kun ei kaikkia ihania ruusunpoimijoita millään voi sillai :)
Jaha, ja "no kun" ajaa saman asian, aina oppii uusia! Ja tuo "kaikkia" on kanssa mielenkiintoinen sana, ihan eri merkitys ja painoarvo riippuen siitä kummasta päästä sitä katselee:)
Öö, niin tota mistäs me puhuttiinkaan. Ai niin. Huonoista seksikohtauksista. Tuli taas mieleen Herbjørg Wassmon Dinan kirja. Onpahan vaan niin uskomaton:
Monta kertaa Tomas halusi sanoa jotain, Hän tunsi tarvetta siunata Dinan. Hän olisi halunnut lausua isämeidän.
Dina pudisti päätään ja liukeni pimeyteen yhdessä Tomasin kanssa. Hänen vartalonsa oli sileä rantakallio kuunvalossa. Hajut täyttivät aivot ja sulkivat kaiken muun ulkopuolelle. Saivat jokaisen lihaksen nykimään ja räjähtämään. Niin suuri himo, että se olisi voinut täyttää kirkon! Lähettää liikkeelle kokomaisen lumivyöryn, jättiläisaallon. Kuohuavan, mahtavan ja märän.
Tomas antautui sen vietäväksi. Heittäytyi syvänteeseen. Aallot hyökyivät hänen päänsä yli. Välillä hän pääsi pintaan ja kokeili, pystyisikö kesyttämään Dinan.
Dina salli sen tapahtua. Sitten hän veti Tomasin jälleen veteen. Alas ruskolevämetsään. Suolan huuhtoman levän sekaan, äkkinäisiin merivirtoihin. Dina veti Tomasin laskuveden paljastamalle rannalle, jolta meri oli vetäytynyt takaisin, ja rakkolevä lähetti kiihottavia tuoksujaan suoraan Tomasin sieraimiin. Dina ratsasti hänellä matalikkoon, jossa kalat uivat parvena kylki kyljessä. Vastatusten. Tomas vainusi ne. Tunsi niiden iskevän kannukset hänen lanteisiinsa.
Sitten mentiin jälleen syvyyksiin. Eikö Tomas tiennyt enää mitään. Ilma ja neste pusertuivat hänestä ulos valtavalla voimalla, kun Dina ratsasti hänet kuivalle maalle. Tomasilla oli suuria siimakoukkuja ja perkausveitsiä nivusissaan ja rinnassaan. Pallea oli haljennut huuhtelukaukalo. Yhtä hyvin hän olisi voinut kuolla. Hän oli siellä missä pitikin.
Mutta ei hän kuollut. Dina jätti hänet varovasti makaamaan. Tulvavesirajalle. Tomas oli nuori koivunoksa. Lohjennut rungosta ankarassa myrskyssä. Lehdet ja väri tallella. Muuten ei mitään. Paitsi tämä: se minkä oli antanut – ja ottanut vastaan.
***
Leo nautiskeli leikitellen mutta totisena. Tunkeutui Dinaan hymyillen. Ääneti ja halukkaasti. Kuin vanha vuori, joka tukahduttaa kaikunsa, jotta ei pelottaisi aurinkoa. Tai kuin ohikiitävät pilvet, jotka eivät halua säikyttää yöpisaroita puolukanvarvuilta eivätkä kotkanpoikasia vuorenonkaloista.
Dina oli virta, joka kuljetti jokilaivaa ja sen syvällä kyntävää runkoa. Sen keula otti vastaan tyrskyt ja kivet, Hänen partaansa olivat kaikkiruokaiset ja ahnaat ja raapivat laivan kylkiä.
Juuri ennen viimeistä tyrskyä, jossa koski veisi laivan mennessään, pohja repesi ja upposi laivan mukana.
Hiekkapenkereet olivat vain kuiskaus. Vesi kuohusi ja kohisi, ja Dinan partaat olivat yhä nälissään. Silloin Leo suuntasi veneen uudestaan vesille. Köli pystyssä vailla airoja, pelkän tahtonsa ja voimansa viemänä. Suuri eläin hyppäsi partaalta ja puri, syvään ja kuolettavasti.
Sitten hän joutui koskeen.
Ou diö gaad.
Hah, no olipa teksti!!!
Olisiko tämä nyt niitä naisviihde-tekstejä, joita se uusi blogi, mikä se nyt oli, Ellilän ja Tuiman yhteishanke; ainiin, Hömpän Helmet (http://homppa.vuodatus.net/), tämä näyttää ilman muuta hömppähelmeltä.
Kirjoittaja on selvästi käynyt luovan kirjoittamisen kurssit, käyttää kaikkia aisteja niin "tehokkaasti" lukijan iloksi:)
Harvoin sitä seksikohtausta lukiessa meinaa nauruun tikahtua... mutta hei, seksi voi olla hauskaakin :)
Hmm. Varmaankin seuraava Catulluksen runo hyvinkin kuuluisi Dionysoksen kevääseen, vaikka kesä tämä taitaa jo olla:
Lesbia parjaa vain mua, rauhaan ei jätä koskaan:/antaa pääni ma voin:lempeä hehkuvi hän.
(runo 92, suom. Päivö Oksala)
Runohan on tietenkin heksametrin ja pentametrin peräkkäisestä mitoista muodostuva ns. eleginen distinkhon, minkä kaikki tietenkin muistavat koulun latinan tunneilta elävästi.
Valitettavasti tähän ei saa mittamerkintöjä.
Oikein sievä distikon (viisimitta). Heksametri on helvetinmoista junnaamista esim. vanhoissa suomennoksissa, mutta ei sitä välttämättä tarvitse suorasanaiseksi muuttaa. Esim. Teivas Oksala on osoittanut erinomaista taitoa heksametrin ja distikonin suomen kieleen sovittamisessa.
Miten niin VOI olla hauskaa, Saara? Ainahan se jälkeenpäin naurattaa. Ja kun oikein sitä ajattelee, niin onhan se aika huvittavaa puuhaa.
Valitsitpa Ripsa vaikean esimerkin elegiamitasta (distikonista). Siinä taitaa olla tavutukset ja painotukset alla olevan näköisiä. Pilkut osoittavat tauon kolmannen daktyypin heikkojen tavujen (tai tavun) tilalla, ja "rauhaan"-sanassa daktyylin tilalla on spondi.
Les-bi-a par-jaa vain mua , rau-haan ei jä-tä kos-kaan /an-taa pää-ni ma voin , lem-pe-ä heh-ku-vi hän
Ei muuten ihme, että nykyisin jää useimmilta Homeroksen keikuttelu (oliko se Mannisenkin sanavoimistelussa pelkkää heksametriä?) jopa aloittamatta. Koskenniemi posotteli elegiaa oikein taitavasti, taisi olla syntynyt elegiakorvalla varustettuna, kun aloittikin niin nuorena.
Siis "kolmannen daktyylin" tietysti eikä minkään pirun daktyypin!!!
Se pään antamisen "antaa" taitaakin olla laskennallisesti jaettu niin kuin alla?
an-ta-a pää-ni ma voin
No mita ma höpötän! Se "antaa" on tietysti spondee (eikä siis mikään pirun spondi!!!) niin kuin "rauhaan". Ei pitäisi muistin varassa enää tällä iällä posotella tekstiä.
Oho! Jos ulkoa posotit niin olet todella sisäistänyt latinantunnit!
Minä jouduin lunttaamaan ja niin se toi eka versio on kyllä ihan OK, paksunnokset ovat siis aksentteja, se mikä tuossa sinua sekoitti olivat nuo pitkät tavut, esim: rau-haaaan, kos-kaaan: an-taaa ja sitten vielä pitkänä JA aksentillisena viimeinen sana hän.
Siitä kun olen ollut koulussa nimitykset ovat hieman vaihtuneet. tämä siis on eleginen distikon, tarkoittaa siis heksametria ja pentametriä peräkkäin.
Mitä lähinnä hämmästyin, ja muistettakoon että olen totaalisesti analfabeetti mitä tulee lyriikkaan, on se, että antavat sentään variaatioille oikeuden ja kunniankin, mikä ilmenee kuulemma laulamalla tai mitähittoaon chanting esityksen aikana yleisön taputuksista tai kuorsauksista. Yksittäiset taputukset varsinkin korkea-arvoiselta yleisön edustajalta saattoivat tarkoittaa karkotusta etäiselle saarelle.
Sekä kreikkalaiset että roomalaiset ottivat esittävän taiteen tosissaan. Ja määrä ei todennäköisesti korvannut laatua - tai mistä sen tietää: 600-luvulta eaa. alkaen Ateenan Dionysoksen kevätjuhlissa esitettiin kilpailuissa sekä niiden ulkopuolella peräti 900 tragediaa.
Ja siis tässä ovat vasta tragediat. Komedioita oli todennäköisesti toinen mokoma, jostain syystä niitä on säilynyt vähemmän.
Ei toimi muisti kuin sveitsiläinen kello, hyvä Ripsa, tarkoitin muistilla vain noita runonjalkojen nimiä, joita siinä sotkin. Minulla on kanadalainen ystävä, joka posottelee Shakespearea ulkoa pitkiä pätkiä. Itselläni on hyvä päivä, jos muista oman ja puolison nimen ilman sen suurempaa keskittymistä:)
Ihmeellinen maailma se antiikki oli. Vai 900 tragediaa ja komediat päälle. Ateena lienee ollut jotakin nykyisen Porin kokoinen suurimmillaan, ja saivat aikaan tuollaisen kulttuurimäjäyksen.
Platon taisi arvella, että ideaalin kokoisessa kaupungissa on 5040 (heh, tarkka poika laskuissaan) kansalaista (tai vapaata miestä eli perheen päätä), sen aikaisella lapsi ja orjamäärällä se olisi ehkä tarkoittanut suunnilleen 30-40 tuhatta henkeä, mutta Ateenasta tuli kai kuitenkin sitä suurempi (100,000 suurimmillaan?), mutta ei kovin suuri, koska kreikkalaiset perustivat innokkaasti uusia kaupunkeja, kun vanhat tulivat ahtaiksi.
On siinä kalikat kolisseet Ateenan katukahviloissa, kun 900 tragedian esiintyjiä koulittiin pätkimään puhettaan oikeaan runonjalkaan Dionysoksen kevätjuhlia varten!
Antiikin kirjallisuudessa ällistyttää se, että jumalille suunnatuista juhlista, luonnonjuhlista, kuten sadonkorjuu, pimeän aika, kevät jne., lähti yhtäkkiä kehittymään meidän tuntemamme kirjallisuus.
Se on ihmeitten ihme.
Minä en nyt tiedä mitä antiikkiin on tarttunut Vähästä Aasiasta tai Egyptistä, se olisi varmaan oma tutkimusalueensa ja taatusti sitä tutkitaan edelleen niin kauan kuin ihmisiä on olemassa, siis humanisteja.
Voi olla että egyptiläisten hautakirjoitukset poikkeavat sitten kuitenkin aika paljon kreikkalaisten hautakirjoituksista (ensimmäiset elegiat! paitsi että elegioiden ei välttämättä tarvinnut olla surullisia).
Aikaa on kulunut niin paljon. Ihmisen kulttuuri on muuttunut valtavasti ja ehkä jos jossain, niin kulttuurin muuntautumiskyvyssä on myös ihmiskunnan toivo.
Lähetä kommentti