Marcel Aymé ja Vihreä Tamma

Kuva imuroitu jostakin saitilta, jota en nyt löydä: Seinänläpikävelijän (Le passe-muraille) patsas Marcel Aymén aukiolla Pariisissa

Virtuaaliystävä Tuima kyseli edellisen lastun kommenteissa Aymésta ja vihreästä tammasta niin, että ajattelin lastun olevan oikea tapa vastata.

Marcel Aymé on yksi niistä kirjailijoista, joiden tuntemattomuutta ei voi kuin ihmetellä. Romaani Vihreä tamma, niin kuin hänen novellinsakin, ovat hulvatonta ja terävää satiiria, mutta kirjoitettu hyvällä sydämellä. Tarinoita voi hyvin verrata vaikkapa Maupassantin tarinoihin eikä Italo Calvinokaan ole mitenkään hirveän kaukana.

Vihreä tamma (La jument verte) oli läpimurtoteos (tietoa ranskaksi).

Se kertoo Romeon ja Julian sukujen tapaisessa riitakierteessä olevista naapuruksista. Tarina on maalaiselämää ja sukupuolista rakkautta kuvaava älykäs ja naurettavan hauska satiiri. Sijoittuu johonkin menneisyyteen, oletin lukiessani menneisyyden olevan jossakin 1800-luvun loppupuolella (kirjan pohjalta tehty huonohko elokuva sijoitti ajan juuri sinne). Naapureiden lapset rakastuvat toisiinsa ja toisella isännällä on naapurin emännän suhteen myös suuria haluja, tosin kostomielessä. Hänen oman vaimonsa saksalaiset (preussilaiset) sotilaat ”raiskasivat” (lainausmerkeissä siksi, että kyseessä on ranskalainen tarina siihen kuuluvine piirteineen) sodassa, jota naapurin isäntä kannatti ja hän suunnittelee näin ollen poliittista sukupuolisuhdetta naapurinsa vaimoon.

Ihmisten tekopyhyys ja pikkumaisuus saavat kirjassa kyytiä. Se on todella hauska ja ”seksikäs” kirja luettavaksi (kävisi ilman satiirista otetta vaikkapa hienoksi maalaishömpän helmeksi) ja suomennos oli hyvä, tosin Aymén kirjat kai pitäisi lukea ranskaksi, koska hän, kuulemma – itse en tätä osaa arvostella, käyttelee ranskaa todella taidolla.

Yksi mahdollinen syy Aymén ”unohdukseen” (tosin La jument verte on vieläkin paljon luettu kirja Ranskassa ja monet työkaverini sen tuntevatkin) on se, että sodan aikana hän työskenteli toimittajana miehitetyllä alueella Vichyn hallituksen sallimassa lehdessä, jota katsottiin karsaasti sodan jälkeen. Aymé ei ilmeisesti ollut saksalaisten miehittäjien poliittinen kannattaja vaikka näitä myötäilevässä lehdessä kirjoittelikin. 40-luvulla hän melkein joutui syytteeseen, mutta vältti oikeudenkäynnin, sen sijaan ranskalainen intelligentsia hylki hänen töitään (myös siksi, että hän oli erityisesti maalaiselämän kuvaaja) ja siitä kostoksi Aymé kirjoitti satiirisen kirjan nimeltä Uranus, joka kuvasi satiirin keinoin älymystön yksisilmäisyyttä ja tekopyhyyttä. Siitäkin on tehty elokuva, jota tosin en ole nähnyt.

Hän kirjoitti myös paljon lastentarinoita, joissa tapahtui fantastisia asioita ja esiintyi puhuvia eläimiä (niin kuin hänen novelleissaankin), ja siis myös tässä Vihreässä tammassa. Siksi kai Aymé luetaan joskus skifi ja fantasia kirjailijaksi.

Jos sattuu käsiin niin lukekaa ihmeessä, saatatte jopa pitää hänen teksteistään. Itse olen lukenut sen useita kertoja, mutta viimeisimmästä kerrasta on jo monta vuotta. Kirja oli yhden setäni kirjastossa ja on nyt isäni omaisuutta. Hyvä satiiri on aina harvinaista herkkua. Ja Aymé sopii hyvin ”suurten” ranskalaisten kirjoittajien vierelle, jos ei olisi joutunut älymystön mustalle listalle, saattaisi jopa mennä monista ohikin.