Kaurismäen Koistinen, päivitetty versio Chaplinin kulkurista?

Kuva: Edward Hopper, Nighthawks, 1942

Hesari sanoo pari päivää sitten kulttuurisivuillaan (by-line Veli-Pekka Lehtonen), että New York Times kehuu Aki Kaurismäen Laitakaupungin valoja ja, että "elokuvan päähenkilö Koistinen on päivitetty versio Chaplinin kulkurista".

Well, yeees. And no!

Innostuin sen verran Hesarin artikkelista, New York Times kehuu Laitakaupungin valoja, että kaivelin internetin perukoilta, mitä NYT’n arvostelija Stephen Holden itse asiassa leffasta sanoo. Lastun otsikko on Hesarin artikkelista, Holdenin sanat elokuvan päähenkilöstä, Koistisesta, kuuluvat näin:

“This buffeted nobody suggests a contemporary version of Chaplin’s Little Tramp.”

Suomennettuna tuo voisi olla vaikkapa, että: ”Tämä murjottu mitättömyys viittaa (suggest = hint tässä kontekstissa), nykyaikaisena versiona, Chaplinin pikkukulkuriin”.

Myöhemmin Holden sanoo tähän tapaan:

“Lights in the Dusk” is too hard-headed a movie to be a sentimental tribute to the persecuted little guy with integrity in a cold, corrupt world.

Eli jotenkin, että: ”Laitakaupungin valot on liian kovanaamainen elokuva olemaan sentimentaalinen kunnianosoitus (Chaplinin) kiusatulle mutta rehelliselle pikkujätkälle pahassa maailmassa”.

Janne Hyytiäisestä Koistisena NYT sanoo jotenkin, että tämä ”muistuttaa nuorta Mickey Rourkea ilman sisältöä” (stuffing). Ja Maria Järvenhelmestä (elokuvan Mirja) taas, että tämä on ”blondi, Gwen Stefania muistuttava kaunotar” (bombshell). Kumpaakaan en pitäisi mairittelevina lausuntoina.

Se, että Laitakaupungin valot on päässyt NYT’n sivuille arvosteltavaksi, on jo sinänsä merkittävä saavutus (tosin epäilen, että Kaurismäki itse ”veisaa vitut” pääsystä NYT’n sivuille). Artikkeli on sympatiseeraava (mutta jotenkin isovelimäisen vähättelevän alavireinen), tyypillistä kulttuurikolonialistin päähäntaputtelua siis, mutta ei mitenkään erityisen kehuva.

Timo Salmisen elokuvaus saa aitoa kehua. Helsingin kuvausta verrataan Edward Hopper’in alakuloisen varjomaisia kaupunkimaisemia esittäviin maalauksiin ("portrays Helsinki as a bleak, shadowy Edward Hopper cityscape"). Lastun alussa on Edward Hopperin maalaus "Nighthawks".

Katson tietysti Kaurismäen (ja muiden suomalaisten ohjaajienkin) suomalaisia elokuvia suomalaisin silmin. En voi välttyä tästä asenteesta, vaikka haluaisinkin.

Omassa mielessäni Helsinki ja Suomi eivät muistuta jotakin helvetin neukkulaista dystopiaa vuodelta 1948 niin kuin Kaurismäki haluaa katsojilleen uskotella. Tosin onhan asia toisaalta niin, että elokuvan kokonaisuus ei muodostu vain sen kulisseista, joten ympäristökuvauksen "vääristämistä" taiteen nimissä ei tarvitse hirveän väkevästi arvostella.

Hänen elokuvansa ovat todennäköisesti parasta suomalaista elokuvataidetta nykyhetkessä, sitä ei kai voi mennä kieltämään, vaikka niiden onnettomasta henkilöohjauksesta ja taiteellisen vapaasta historiankirjoituksesta ei pitäisikään.

Tuo Hopper-vertaus on erityisen onnistunut ja tuo mieleen Kaurismäen elokuvien jonkinasteisen ekspressionistisen latauksen. Niitä voisi verrata jopa sotienjälkeiseen maalaustaiteen suuntaan, jota kutsuttiin abstraktiksi ekspressionismiksi (siinä määrin kuin taiteen eri lajeja voi yleensä toisiinsa verrata). Esimerkiksi tästä kelvannee oheinen Franz Kline’n New York vuodelta 1953 (kuva lastun alla). Vaikka onhan näissä elokuvissa sormella osoitteleva sosialistisen realismin kerros myös, ja se on niiden epämiellyttävin ominaisuus: saarnaaminen taiteessa on yhtä epämiellyttävää kuin saarnaaminen muussakin kulttuurissa (sanoo hän ja kirjoittaa saarnaavan lastun:).

Kaurismäen luuseri-sarjan kolmesta elokuvasta ensimmäinen, Kauas pilvet karkaavat, on mielestäni paras (itse asiassa se on ainoa Aki Kaurismäen elokuva, josta voin yleensä sanoa pitäväni).

Eli vielä loppulauseeksi, Hesarin arviosta poiketen, sanoisin, että New York Times ei kehunut Kaurismäen Lautakaupungin valoja, vaikka kirjoitti siitä lievästi myönteisen arvion. Artikkelin, Loser, Loser Burning Bright in the Grim Helsinki Night, voi käydä kukin itse lukemassa.

Kuva: Franz Kline, New York, 1953