24.8.2007

Hömpästä, Tšehovista ja peileistä

Näyttämö on hirttolava, jolla kirjailija teloitetaan. (Anton Tšehov)

Yltiöpäisen rohkea Privaattidosentti, kirjailija Jukka Laajarinne, hörhäisi naislukijoidensa pesiä alustamalla naisvihamielisyydestä kirjallisuudessa (21.8.2007). Seuraavaksi hän puhui runoilijan vastuusta (23.8.2007). Ja tänään (24.8.2007) vielä, hyvin arasti tosin, Hömpän helmissä alkaneesta metakeskustelusta. Hömpän helmethän on hömppäkirjallisuuden yhden kuningatarhelmen, kirjailija Kirsti Ellilän, joka tänään muuten runoilee unistaan, ja Tuumailujen lukijaelämysmatkailijan, Tuiman, joka myös tänään näkee unta, yhdessä perustama hömppäapologian blogi.

Hömpissä vierailevat helmet ovat mieltä kiihottavasti ja kiukuttavasti yrittäneet viimeaikoina väittää, että Hilja Valtonen olisi kirjoittanut hömppää (15.08.2007). Mikä loukkaus!. Vielä uskoteltiin, jopa miehen toimesta, Mika Waltarin kirjoja hömpäksi, ja samaan kastiin länttäistiin Anna Karenina ja Madame Bovary (22.08.2007).

Joka tapauksessa Hömpän ihanat helmet panivat ajatuksen lentämään kauaksi ja laajalle. Eli sinne, missä ajatukset lentävät useimmiten muinakin päivinä, vaikka niistä ei aina saisikaan otetta tai edes arkea eläessään huomaisi.

Kehoni on teltassa öljylampun valossa, ylivenähtäneet, laihat luunystyräiset polvet koukussa ohuen kesäpeiton alla. Käsissä, mukavasti mahaan ja reisiin nojaten, on kirja. Teltta ja öljylamppu heiluvat alkavan myrskyn ensimmäisten tuulenpyörteiden kourissa. Kaukana kumisee jo ukkonen.

Mutta silmät roikkuvat ahnaina lampun keltaisen valon kanssa kirjan tiheeäänpainetuilla sivuilla ja liitävät tuulihaukkana riviltä riville, välillä pysähtyvät kurtistuvien kulmakarvojen alle ja lepattavat paikallaan, että ymmärrys ehtisi silmien mukaan, kiiluvat nälkäisinä hetken siinä ja jatkavat taas.

Lukijansielu on jossakin muualla. Ehkä Villipalmujen alla. Maagisessa, tuntemattomassa universumissa nimeltä Kirjallisuus ja jossakin olemattomassa paikassa, ehkä sekin on vain Kylä, proto-Macondo.

Faulknerin teksti vie sielua niin kuin – paljon, paljon myöhemmin, vasta aikuisena – Márquezin tai Günter Grassin. Ehkä kääntäjien taitavuuden ja ammattitaitoisen värikkään standardisuomen vuoksi tekstit muistuttavat toisiaan, mutta voi se olla subjektiivista lukijantunnettakin. Tai ehkä se on vain sattumaa tai johtuu kirjallisuuden yhteisistä muusista, eeppisen runouden Kalliopesta ehkä, tai kenties tragedian Melpomenestä, tai jostakin aivan muusta.

En siellä teltassa tiedä mitään maagisesta realismista, en tiedä siitä vielä moneen kymmeneen vuoteen. Enkä siitä, että Grass joutuu syytettyksi natsitaustansa valehtelusta lähes viisi vuosikymmentä myöhemmin. Jos tietäisin, en siitä piittaisi. Olen jo päässyt uudelle tasolle lukijanurallani, tasolle, jossa fiktion ja faktan välinen suhde on selkeämpi. Jossa fiktio on faktaa todellisempaa, tärkeämpää ja mielenkiintoisempaa. Elämä on alkanut luisua käsistä, tulevaisuus alkanut hiljalleen muotoutua. Siihen voisi vaikuttaa vielä, jos haluaisi, osaisi tai edes tietäisi, että vaikuttaa voisi.

Tavislukijan silmin taiteilijat, erityisesti kirjailijat, näyttävät elävän kadehdittavaa elämää, joka (Tšehovin) näytelmän, Lokki, Ninan sanoin on ”säteilevää ja täynnä merkitystä” ja hän oli sentään näyttelijättären osassa ja tarinan sisällä.

Lokista tosin opimme, jos haluamme, että näin ei ole. Konstantin, joka kirjoittaa nuorella innolla merkittävän näytelmän, ajautuu pettyneenä hömppäjuttujen suoltajaksi aikakauslehdille ja hylkää nuoruutensa korkeat taiteelliset tavoitteet ja lopussa ampuu itsensä. Ja Trigorin, yleisöä hivelevä ja kutitteleva kirjallinen liukuhihna massoille tarkoitetuilla tarinoillaan, joita itse häpeää ja halveksiikin, tuhoaa kostoksi koko lukijakunnalle herkkäsieluisen Ninan. Nina on näytelmän täytetty lokki, vaikka on siinä lokki rekvisiittanakin. Arvoisa Lukija on tietysti kuullut Tšehovin haulikosta, ja tietää, että tämä lokki on yksi niistä. Näytelmän naamiot peittävät turhia elämiä, kaikki tyynni tarvitsisivat muutosta, joka ehkä Konstantinille voisi tapahtua joskus, jos pääsisi ympäristönsä kahleista. Tšehovin hahmo vierailee Lokissa lääkäri Dorn’in hahmossa. Kirjailija ei voi pysyä pois teksteistään, vaikka niitä itse kirjoittaakin. Muutkin taiteilijat tekevät omia kuvia, mikseivät sitten kirjailijatkin, jotka ovat muuten mitattavasti kokonaisina vasta koko tuotannostaan, kuolemansa jälkeen.

Lokki on näytelmä kaipuusta muualle – johonkin pois, menetettyjen mahdollisuuksien haikailusta, katumuksesta ja täyttymättömistä toiveista. Hukatusta elämästä, siis, tai ehkä voisi sanoa, että elämästä yleensä. Mutta siinä on myös piilotettuna ehdotus paremmasta, ei Brechtin vaativaan, poliittisella sormella osoittelevaan tapaan, tai Arthur Millerin noitavainon motkottavina moukariniskuina. Vaan hienommin, pinnan alla, tšehovilaisesti, niin, että sitä on katsojan vaikea huomata, ellei näe itseään ja maailmaansa näytelmän peilistä.

Samuel Beckettin näytelmä Huomenna hän tulee (En attendant Godot) alkaa lauseella: Mitään ei ole tehtävissä. Tšehov ei usko tähän. Hän kuvaa maailmaa, jossa "kukaan ei tee mitään", mutta vihjaa, että jotain maailmalle on tehtävissä, jos saa sisältään sysäyksen, niin kuin Paavali Damaskuksen tiellä. Tulevaisuus on hyvä, ei kouluttamalla tai yrittämällä muuttaa tyhmää nykyisyyttä vaan rakentamalla kouluja, kirjastoja, rautateitä, siltoja, jotka muuttavat tulevaisuuden sellaiseksi, että siinä on hyvä asua. Kristillisen Dostojevskin ja sekulaarisen Tšehovin uskon ero on tulevaisuuden etäisyydessä, Dostojevskillä tulevaisuus on ikuisuudessa, Tšehovilla muutaman paremmin eläneen ja tieteisiin uskovan sukupolven päässä. Molemmat uskovat vapahtamiseen, vain toinen ikuiseen elämään.

Omien näytelmiensä teemat näkyvät myös Tšehovin novelleissa, jonkalaisia ei ennen oltu luettu. Avoimia, ihmetteleviä, ”juonettomia”, varovaisia, naturalistisia ja kuitenkin henkisiä, ei jumalauskovaisen tapaisia kuten Tolstoin tai Dostojevskin tekstit, vaan uskovaisia ihmisen sekulaarisen ja tieteellisen hengen voimaan. Tšehov oli modernismin airut. Boccaccio olisi ehkä omassa ajassaan ajatellut tämän novelleja vasta luonnosteluksi eikä valmiiksi tarinoiksi.

Tšehovin novellit ja neljä tärkeintä näytelmää, Lokki, Kolme sisarta, Vanja-eno ja Kirsikkapuisto, elänevät yhtä kauan kuin Shakespearen tekstitkin.

Jokaisella lukijalla pitäisi olla onni lukea Tšehovia. Jos ei muuta niin ainakin valittuja novelleja; kuten optimistinen Kaksintaistelu (lähes pienoisromaani) tai toisesta laidasta varhaiskauden Ohukainen ja paksukainen (lyhyt kuin anekdootti), jossa mies tapaa vuosien jälkeen paremmin menestyneen koulutoverinsa, tai ehkä samanteemainen Aivastus, jossa päähenkilö aivastaa "parempansa" selkään teatterissa ja häpeää tekoaan niin, että menee kotiinsa ja kuolee. Tšehov kirjoittaa tragikomiikkaa, mutta ei eksy absurdismin hämärälle polulle.

Tšehov on toiseksi suosituin (esitetyin) näytelmäkirjailija. Shakespeare on anglosaksisen kulttuurin painovoimalla tietenkin ensimmäisenä.

Kuriositeettinä mainitsen tässä vielä, että Kiveä esittävien, kiertävien näytelmäseurueiden jälkeen nuoruudesta on painunut mieleen Ilkka Bäckmanin vain 13-14 vuotiaana kirjoittama absurdi pienoisnäytelmä, jonka nimi taisi olla Aakkoset. Sen maailmanensi-ilta esitettiin Tyrvään yhteislyseon omien oppilasnäyttelijöiden toimesta ja kirjailijan itensä ohjauksessa kaukana historian haikeassa hämärästä. En tosin muista sen sisällöstä tuon taivaallista, paitsi ehkä sen, että nämä aakkoset olivat näytelmän henkilöitä.

Kova ukkonen täristää aikansa maata laihan lukijan kapean selän alla ja häviää lopulta savolaisten metsämäkien taakse. Tuoksut voimistuvat, on lämmintä, vaikka onkin jo aamuyö. Tuuli on tyyntynyt. Aukaisen teltan oven, kömmin ulos hämärään aamunkajoon ja käyn lorottamassa savusaunan nurkalle merkin reviirini rajoista. Aikainen kettu vilistää mäensyrjässä olevan ruishalmeen vihreiden varsien sekaan, tähkät heilahtavat, liike loppuu. Ja satakieli aloittaa laulunsa riihen takaisessa tiheikössä.

On keskikesän aamuyö. Aurinko nousee kohta kokonaan.

30 kommenttia:

Sylvi kirjoitti...

Taas niuhotan detaljista. Eihän Lokissa Trigorin ammu itseään, vaan Konstantin.

Hanhensulka kirjoitti...

Kiitos Sylvi niuhotuksesta. Niinhän se on kuten sanoit, ja tuodaan ilmi vielä näytelmän viimeisessä puheenvuorossa. Anteeksiantamaton lapsus! Mutta nyt toivottavasti korjattu oikeaksi. Konstantin siis ampuu sekä lokin että itsensä!

Anonyymi kirjoitti...

On niin paljon hahmoja ja niiden salattua tarkoitusta. Plentysti sanoja, joita minä en taida ymmärtää vaikka kuinka koittaisin. Minusta seihovilaisuus, kaikkine niine iltapäivä tee kutsuineen, on kuin käänteinen säähäiriö, joka tulee putkenpitkin tuhannen kilometrin takaa jostakin sieltä missä on tällaisille ilmiöiden synnylle on herkkä ja otollisena alue.
Jokaisella ihmisellä on jokin eläinhahmo, joka vastaa ulkonaisesti ja sisäisesti meitä kaikkia, Victor Huko väitti näin, ja täytyy sanoa, että paljon on jyrsiä ja hevosnaamoja ja vastaavia luonteita. Mutta lokki, kuka on päässyt katsomaan kuollutta lokkia on täytynyt tulla paikalle lähes heti. Huonosti sopi kehenkään ihmiseen sellainen.
Kirjallisuus on todellisuudessa varsin yksinkertaista, mutta sen sellaiseksi tunnustaminen tarkoittaisi autioita saleja ja tyhjiä tuoleja kirjallisissa tiede ja tutkijakunnissa.
Hep hep.

Tuima kirjoitti...

Lukijaelämysmatkailija ja hömppäapologi - miten hienoja määritteitä olenkaan saanut :)! - esittää täsmennyksiä omista käsityksistään:
Hilja Valtonen EI OLE hömppää; Valtonen on yhteiskunta- ja sukupuolikritiikko, joka puki sanottavansa huumoripakettiin eikä se todellakaan tee hänestä höppäkirjailijaa. Jos hänen nimensä olisi Hiski Valtonen, ei kukaan häntä genreen löiittäisikään. Valosen käsittely Hömpän helmissä on kuitenkin perusteltua, koska blogissa voi myös purkaa vääriä käsityksiä. Ja sillehän me emme mitään voi, että moni lukee Valtosensa nimenomaan hömppänä. Minulle Valtonen on yksi suosikkikirjailijoistani.

Anna Karenina ja Madame Bovary eivät ole hömppää. Jotkut tekevät sen päätelmän, että ne olisivat, koska kyse on rakkaudesta ja vielä rakkaudesta, joka saa naiset poikkeamaan avioelämän kaavasta.

Muista kirjoituksessasi myöhemmin mainituista kirjoittajista olen pitänyt erityisen paljon Faulknerista sekä Sadan vuoden yksinäisyydestä. Myös Tsehov on onnistunut liikuttamaan.

Hanhensulka kirjoitti...

Kirjallisuus on kai varsin yksinkertaista, jos sitä ymmärtää. Ainoa vaikeus on ymmärtää sitä. Se puolestaa ei ole kovin helppoa. Tarinoita on kai kerrotty ainakin kymmeniä tuhansia vuosia. Aina on tarvittu selittäjiä: shamaaneja, tietäjiä, filosofeja ja kirjallisuuden tutkijoita sekä kriitikoita. Turhia ehkä ovat. Toisaalta "kaikki" on itseasiassa turhaa, paitsi ruoan tuotanto ja juoman ja mukuloiden. Palataan ihmisyyden todellisille lähteille: syömään juomaan ja naimaan. Ei olisi saasteongelmiakaan.

Tuima, olen todellisuudessa hömpän ja hömpän helmien ihailija. Pidän Papin rouvaakin parempana kirjallisuutena kuin Juhaa ja Laulua tulipunaisesta kukasta tai Hilja maitotyttöä parempana kuin Taistelua Heikkilän talosta. Mutta tätä ei tietysti uskalla sanoa ääneen. Eikös tuo Laulu tulipunaisesta kukasta ollutkin ensimmäinen suomalainen "bestseller"? Osoittaa ehkä, että lukijasukupolvet ovat toistensa kaltaisia painosmäärillä mitattuna. Ja demokratiassa enemmistö ei voi olla väärässä!

Ripsa kirjoitti...

Demokratia on enemmistön diktatuuria...

Tuima kirjoitti...

Et kai sinä tosissasi yhdistä Ahoa ja Linnankoskea hömppään? Kyllähän noiden teosten juonikuviot viihteestä menisivät, mutta kysehän onkin siitä, miten tarina kerrotaan.

Tuima kirjoitti...

Tai edes Taataa...

elvis kirjoitti...

"Demokratia on enemmistön diktatuuria..."
Ei taida demokratialla ja enemmistöllä olla paljonkaan tekemistä keskenään. Demokratia syntyi siellä missä orjat tekivät työt - ja sama meno jatkuu.

Ripsa kirjoitti...

Noh, siis siinä ideaalivaltiossa, joka väitettiin luodun Pohjolaan.

Ongelmahan on siinä, että mitä tilalle. Rikas ei anna paljostaan, köyhä antaa vähästään.

Hanhensulka kirjoitti...

Aho ja Linnankoski osoittavat puhuvasti, miten vaikea hömppää on määrittää. Ja toisaalta, miten vaikea on siirtää vanhoja tekstejä nykyaikaan. Onko Arto Paasilinna hömpää tai Kivenpyörittäjä-Turunen? Tietysti, jos lähdetään siitä, että hömppä voi olla vain naiskirjailijan kirjoittamaa, niin sitten on helpompaa. Hiski Valtonen ei tosiaan helposti tulisi hömpäksi luettua, kuten sanoit, Tuima.

Voisiko demokratian korjata. Aloittamalla siitä, että kaikki antaisivat äänensä ommien mielipiteidensä mukaan eivätkä välittäisi puoluerajoista. Miten vihreästi ajatteleva ihminen voi äänestää esim. sossuja tai kokoomusta, jopa maalaisliiton äänestäminen olisi parempi vaihtoehto. Äänestäjät saavat juuri sellaisen eduskunnan kuin ansaitsevat!

Tosin en ole varma, paranisiko demokratia sittenkään äänestämällä. Se vaatii surenjoukon hymistyslauluja laulavia "orjia", jotta kaikentietävällä ja muutenkin intelligentillä etujoukolla olisi hyvä olla. Ja savun päästö demokratian silmille on helppoa, kun äänestäjä ei kuitenkaan ajattele.

Ripsa kirjoitti...

Siinä se ongelma juuri onkin.

Minkä takia ihmiset eivät ajattele?

Ymmärrän kyllä että sairauden työn ja uupumuksen vuoksi, mutta entäs sitten loput.

Ilmeisesti ihmisiä oikeasti huvitetaan aivokuolleiksi.

Ripsa kirjoitti...

Rupesin miettimään, että oikeastaan et tee oikeutta Beckettille vertaamalla häntä Tshehoviin.

Ajat olivat sen verran erilaiset, myös näiden kahden kirjailijan elämät. Tshehov oli yläluokkaisesta perheestä, köyhtyneestä koska joutui maalaislääkärin (Kafka!) töihin. Mutta sairastui sitten tuberkuloosiin ja kuoli.

Beckett puolestaan taisi elää pitkän ja vaiherikkaan elämän. Mutta toiminta Ranskan vastarintaliikkeessä sodan aikan Vichyn hallituksen silmien alla Etelä-Ranskassa pani kirjailijan vielä suht. nuorena alttiiksi n.k. todellisuudelle.

Tshehov on psylologi, Beckett on luonnontieteilijä.

Ehkä II maailmansodan toivottomuutta vastaan on pakkokin sanoa että "Mitään ei ole tehtävissä". Beckett oli varmaan nuorena oppinut että kaiken voi tehdä ja kaikkeen pystyy ja herää huomaamaan että ei ole totta.

Tshehov eli keisarinvallan aikana, jolloin hän ei koskaan edes elätellyt toivetta saada elää vapaana. Tai siis suhteellisestihan hän sitä oli. Mutta.

Hanhensulka kirjoitti...

Joo, tunnetusti omenien ja appelsiinien vertailu on vaikeaa.

Mutta, oikeastaan halusin sanoa jotakin sellaista, että Tshehovia verrataan helposti noihin II maailmansodan jälkeisiin absurdisteihin, koska näennäisesti Tshehovilla on semmoinen nihilistinen pohjavire.

Kun häntä lukee tarkemmin, huomaa, että hänellä onkin semmoinen hiljaisen optimistinen pohjavire, kun taas sanotaan vaikka Beckettillä sitä ei ole, vaikka molemmat ovat kuitenkin myös humoristeja. Siksi Godot'n eka lause on merkittävä tässä vertailussa.

Tshehov eli tieteen ja teknologian (ynnä oman alansa, lääketieteen) "voittokulun" nousuvaiheessa (ja hiljalleen vapautuvassa venäläistodellisuudessa), absurdisteilla oli pari suurta sotaa takanaan, ja niiden mukana kai usko ihmiseen ja kulttuuriin teknologioineen oli paljon pienempi. Ehkä Tshehov olisi ollut samassa tilanteessa puhdas nihilisti?

Merkittävää Tshehovilla on myös se, että hän ei kuvaa sattumalta yhteiskunnan ylempiä kerroksia (aatelisia, korkeita virkamiehiä, ylempää keskiluokkaa, maanomistajia), joilta (ilmeisesti) hänen katsantokantansa mukaan voi vaatia enemmän kuin vain toimettomuutta, koska näkevät epäkohtia.

Hänellä on myös sellainen elitistinen näkökulma rahvaan sivistämiseen ja olosuhteiden parantamiseen, että sen on tultava "sivistyneistöltä", "ylhäältä" ohjattuna tai jopa annettuna. Eli juuri siltä etuoikeutetulta luokalta, jota hän kuvaa.

Niin kuin tuossa vihjaisit, Tshehov oli selvästi oman aikansa ja taustansa tuote, niin kuin me kaikki tietysti olemme.

Ehkä tuolla yläpuolella anonyymi "hep hep" oli oikeassa, ja kirjallisuus on helppoa, kun vain katsoo teoksen syntymisaikaansa. Tosin en kyllä usko itse tätä, ja uskon lisäksi, että kirjallisuus elää ihan hyvin myös muussa ajassa kuin omassaan (ei tietysti kaikki krijallisuus:).

Ripsa kirjoitti...

Tshehovin ajattomuus tulee hänen tavattoman tarkoista ihmiskuvauksistaan.

Beckett ei tarvitse ihmisen kuvia, hän tarvitsee "kenettahansa", koska hän tahtoo puhua enemmän ideoista, omasta filosofiastaan ja toivon toivottomuudesta kuin kirjoittaa muotokuvia.

Ei muuten ole mielestäni sattuma että Eino Kaliman Tshehov-ohjaukset ovat todennäköisesti "lännen" parhaita.

Angloilta ei Tshehov onnistu. Mentaliteetti eroaa niin paljon.

Beckettin, samoin kuin Joycen, irlantilaisuudesta voisi saada jotain osviittaa hieman erilaisen kuin pelkkään anglouteen (?)perustuvasta perusvireestä.

Hassuinta mielestäni oli se, että Beckett samoin kuin Ionesco luettiin 1950-60-luvuilla absurdeiksi kirjailijoiksi, vaikka he ovat oikeastaan realisteja.

Kirsti kirjoitti...

Olen kohtalokkaasti myöhässä, mutta tuota Tuiman kommenttia ajattelin silti kommentoida, että eikö koko hömppäkategoriassa ole juuri kysymys siitä, että se itse asiassa pitää sisällään kaikenlaista yhteiskuntakriittistä ja muutakin kriittistä kirjallisuutta, mutta sitä kutsutaan hömpäksi, koska siinä käsitellään ihmissuhteita ja kirjoitajana on nainen? Minä en oikeastaan näe järkeä siinä, että kun puolustetaan hömppää, niin sitten heti kun vastaan kävelee hyvä hömppäkirja, josta itse pitää, sanotaankin että niin mutta tämä ei sitten olekaan hömppää, tämä on yhteiskuntakritiikkiä. Minusta Valtonen on hömppää ja hyvää sellaista.

Hanhensulka kirjoitti...

Tshehovhan on itseasiassa materialisti ja naturalisti, Aho taisi saada paljon vaikutteita häneltä, vaikka tietysti myös ranskalaisilta, Gustave Flaubertilta yms, menihänhän, hävittyään Sibeliukselle Ainon sydämen, rakkaussuruissaan Pariisiin "opiskelemaan" ranskalaista kirjallisuutta ja kirjoitti Papin rouvan.

Kyllä muuten pitäisin sekä Beckettiä että varsinkin Ionescoa absurdisteina. Muuten tuo Ilkka Bäckmanin Tyrvään yhteislyseoaikanaan kirjoittama Aakkoset oli jotenkin Ionescomainen, mikäli muisti toimii oikein, mistä en ole ollenkaan varma.

Kirsti, semantiikka aiheuttaa sotkua tässäkin. Mitä on hömppä? Minä jotenkin ajattelen hömpän yhteydessä erityisesti lehtien hömppäsivuja, joissa kirjoitetaan julkkisten rakkaushuolista ja sen sellaisesta. Mutta ehkä kirjallinen hömppä tosiaan on, niin, kirjallisempaa, vaikka sisältääkin runsaasti romantiikkaa. Silti en sanoisi Valtosta samalla tavalla hömppökirjailijaksi kuin esim Polvaa tai Räsästä.

Muuten Essi on jatkanut keskustelua kirjallisuudesta ja mies- ja naisrooleista lastuni "Naiset ja miehet ovat erilaisia kirjalliselta maualtaan(kin)!" (24.7.2007) kommenteissa.

hotanen kirjoitti...

Olen lukenut myös "tyttären" (1885)ja "rouvan" (1893), mutta eikö varsnainen Pariisin-tuliainen ollut aikansa kohu- ja avainromani "Yksin" (1890), joskin "Papin rouvasta" löytyy yhtenevyyttä "Yksin"-teokseenkin.

hotanen kirjoitti...

Käväisin tarkistamassa WSOY:n 1953 painetun "sulka-sarjan" "Kymmenen kansalliskirjailijaa" -koostelmasta, että Juhani Ahon valittuihin teoksiin ei ollut sisällytetty "Yksin"-teosta, pieteettisyistä kenties.

Aika aikaa kutakin.

Timbuktulaiset kirjoitti...

Olipas täällä taas ... hupaisaa, korkekirjallista

Timbuktulaiset kirjoitti...

Edelliset vielä:
siis piti kirjoittamamme 'korkeakirjalista', ehken Sahelin lämmin lambrusco nyt lisää ennestään laky-luke-ilmiötä? Näimme juuri Tarkovskin Peilin sekä muutaman Tarkovski-dokkarin eikä leffa ja ohjaaja siitä parane. Se peileistä ja Kirostamiakin esitetään Bamakon ulkoilmateatterissa, vouuh mikä ihana kirsikan maku, hömpästä ei tietoakaan Timbuktussa

Sylvi kirjoitti...

Tässä tulee Tsehovia koskeva kommentti, muut ehtivät siirtyä muihin asioihin.

Ripsa puhui T:n yläluokkaisuudesta. Höpsis, hän oli lähtökohdiltaan maaorjan pojanpoika (useimmat suuret venäläiskirjailijat olivat aatelisia). Isä sotki taloutensa, vanhin veli oli toivoton juoppo ja Anton joutui huolehtimaan perheestä kirjoittamistyöllään, kirjoittamalla lehtiin lyhyitä humoristisia kirjoitelmia. Tässä oli tietysti aikamoinen kirjoittajan koulu.

Yliopistossa opiskeleminen ilmaisee jonkinlaista sosiaalista nousua, mutta lääkärin ammatilla ei 1800-luvulla ollut korkeaa statusta.

Ripsa kirjoitti...

Ihan totta?

Muutama vuosi sitten luin Tshehovin kirjeet, eikä hän muistaakseni puuttunut yhteiskunnalliseen asemaansa siinä millään tavoin, mutta oli perheestä kyllä huolissaan. Ja tuntui lähettävän rahaa. Ja yski verta.

Luulin että eivät edes vapautetut maaorjat olisi päässeet opiskelemaan, mutta ehkä sitten pojanpoika.

Ajassa tarkoittaisi sitä, että isoisänisä oli vapautettu ennen kuin yleinen vapautus tapahtui.

Ripsa kirjoitti...

Eiku siis Anton-poijan isoisä.

Mutta kyllä minulla on se käsitys että koulutus oli se millä Venäjälläkin säätykierto suoritettiin.

Jos isä oli taloudenpidossa huono, niin sellaista varmaan sattuu. Epäkäytännöllisyyttä, huonoa koulutusta, ellei suorastaan olematonta.

Kuinka monta polvea otti Suomessa että syntyi suomalainen sivistyneistö? Veikkaisin että kolme.

Taloudellista yläluokkaa en uskalla arvata. Eiköpä vanha raha pysynyt vanhoissa kirstuissa aika kauan.

A-K.H kirjoitti...

Tässä ponnahdusikkunassa on sellainen huono puoli, että kopioi-liitä -toimintoa ei voi suorittaa, jos haluaisi tuoda jostain ulkopuolisesta lähteestä tekstinpätkän, kuten esim. lääkärinhommiin pääsemistä 1800-luvulla.

Etappisika kirjoitti...

Gospodin Hotanen:
ei ehkä tarvitse liimata tekstejä tänne enää, hakuajat 1800-luvun lääkiksiin ovat jo todennäköisesti umpeutuneet.



Ripsa
"Kuinka monta polvea otti Suomessa että syntyi suomalainen sivistyneistö? Veikkaisin että kolme. "

Missä se sitten on se sivistyneistö? Tai kuinka monta polvea on jo mennyt, odotellaanko sitä kolmatta vielä?

Hanhensulka kirjoitti...

Hotaselle liittämisestä. Kyllä onnistuu ainakin ctrl-C ynnä ctrl-V -komennoilla. Vaikka ei ehtisi enää niihin lääkiksiin hakea!

Siellä kai Yksin ainakin viimeisteltiin maailmannäyttelyn aikana. Tarkoitin Papin rouva-viittauksella lähinnä Madame Bovary-yhteyttä. (unohdin tietysti tyttären aikaisen ilmestymisajan.)

Taisi Tshehov olla hyvä talousasioissa, kun omaisuutta kuitenkin siunaantui jonkin verran isän konkurssin jälkeen. Ennen kuolemaansa taidettiin hänetkin ylentää ansioistaan periytyvien aatelisten alimmalle portaalle. Joten kolmessa polvessa pääsi maaorjan suku ylinpään kastiin saakka!

Tsehovia on yritetty liittää jos jonkinlaisiin aktivistiajatuksiin, mutta totuus taitaa olla se, että hän oli vain materialistinen lääkäri, vaikkakin empaattinen sellainen, ja kaunopuheinen ja tarkkasilmäinen reportteri, eikä ollut kiinnostunut ajan intelligentsian liikehdinnästä kovinkaan paljon.

Ripsa kirjoitti...

Missäs blogissa noita määritelmiä juuri mietittiin?

Sivistyneistö on kumminkin laajempi käsite kuin älymystö, joka siis kai tarkoittaisi oppimansa sisäistämisen myös, ei pelkkää ulkoalopottamista tai gradua joka tehdään hutaisten tuosta vain.

Jaa että meillä ei olisi minkäänmaan sivistyneistöä vieläkään? Kai nyt sentään jokunen jossain...

Tommi kirjoitti...

Vielä Tsehovin elämästä: Tsehov ei oikeastaan syntynyt maaorjan pojanpoikana (tai no joo...). Hänen isoisänsä oli ostanut itsensä vapaaksi jo parikymmentä vuotta ennen Tsehovin syntymää. Isoisän rahat riittivät myös vaimon ja kolmen pojan ostamiseen, ja tyttären omistajakreivi antoi sitten kaupanpäällisiksi.

Opiskelemaan Tsehov pääsi kotikaupungin Taganrogin myöntämän stipendin turvin.

Tsehovia ei minun tietääkseni aateloitu. Hän sai kyllä elämänsä lopulla kunniamerkin, mutta sen oli sen sortin merkki että puolella Tsehovin käymän lukion opettajistakin se oli. Tsehov valittiin myös Venäjän tiedeakatemian kunniajäseneksi, mutta hän erosi jo kahden vuoden päästä vastalauseena Maksim Gorkin jäsenyyden epäämiselle.

Jos tuntee Tsehovin lähinnä näytelmien perusteella (kuten ainakin englanninkielisessä maailmassa nykyään), niin kuva hänen tuotannostaan ja kirjoittajanlaadustaan, ja ehkä myös ihmisestä itsestään, jää aika kapeaksi. Tsehov kuvaa paljon muuta kuin etuoikeutettua luokkaa. Vaan novelleissa se koko Tsehov-maailma aukeaa!

Hanhensulka kirjoitti...

Kiitos Tsehov-saitin osoitteesta Tommi, enpä ollut aikaisemmin sitä löytänykään.

Sen aatelismaininnan näin jollakin ulkomaisella Tsehov-saitilla, joka vaikutti muuten asialliselta, mutta en tietysti muista missä. Oli ehkä väärinkäsitys sen kunniamerkin vuoksi, kukapa tietää.