Kuva New York Times: Portrait of the Cartoonist as a Dog Owner by Joe Sacco.
Poika siellä jossakin Hämeenlinnan liepeillä vietti lämpimän hetken koiransa kanssa ja jakoi sen Facebookillaan. Itse en ole mikään suuri koirien ystävä, vaikka pitkän elämän aikana on monia koiria ollutkin ystävänä, monet jopa useimpia ihmisystäviä läheisempiä.
Pojan lämmin hetki muistutti mieleen pikku pätkän Shakespearen komediasta, joka on suomeksi jostakin syystä tunnettu nimellä Kaksi nuorta veronalaista kääntänyt mm. Paavo Cajander, alkukielellä The Two Gentlemen of Verona. Valitettavasti tekstiä ei ole pantu tarjolle Gutenbergille, joten en voi tarjota Cajanderin komeaa suomennusnäytettä. Mutta tämä koiratarina menee jotenkin näin pähkinänkuoressa (ja suorakielellä).
Klovni Launce 'omistaa' koiran nimeltä Crab. Erään kerran Crab kusaisee herrasmiehen eteishalliin ja joutuu rikoksestaan kiinni ja tuomitaan piiskattavaksi. Launce tunnustaa rikoksen koiraparkansa puolesta ja joutuu itse piiskatuksi, ja kyselee yksinpuhelussaan Crabiltä, uskoisiko tämä, että joku tekisi saman palvelijansa puolesta. Eikä ehkä tekisikään.
Tästä pääsee sujuvasti puhumaan kirjoituksen tyyleistä. Nimittäin nämä Shakespearen yksinpuhelut ovat ihan selvää ajatusvirtaa, useimmat eivät kai edes kohdistu muille kuin puhujalle itselleen tai tässä Launcen tapauksessa koiralle. Solipsismi ei ollut tuntematonta Shakespearenkaan aikana. Eikä ajatusvirtakirjoitus pullahtanut yht'äkkiä kirjallisuuteen sata vuotta sittten. Taisi Austenkin aikanaan tekstailla ajatusvirtaa. Saattavat solipsistit olla jopa enemmistönä kirjailijoiden joukossa.
Kohta kirjoitan lisää Nepalista ja saatan näyttää huonoja kuviani.
Hotellissa oveni ulkopuolella mellastaa juuri nyt intialainen 'herrasmies' juovuksissa kuin Ellun kana. Vaikka en tiedäkään kuinka juovuksissa Ellun kana oli, tai edes sitä, kuka oli Ellu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti