Ennui

Kuva: William-Adolphe Bouguereau (1825-1905), La Nuit, eli Nyks, yön jumalatar

Näin unta runosta:

Ei paha ole.
Kenkään vaan, ihminen.
Vaan toinen on heikompi toista

Toistelin tätä mantrana pimeässä ja ajattelin kai Leinoa ja kenkiä.

Sitten huomasin, että siihenhän on Runoilija pannut vahingossa pari pistettä ja pilkun liikaa, ja katkonut rivit väärin, eivätkä sanoituksetkaan aivan oikeilta kuulostaneet. Ei puhunutkaan Runoilija heikoista kengistä niin kuin norsunluisen portin läpi lennähtäneiden Oneirosten kuvissa kelluva Nyksin palvoja oli ensin luullut, vaan ihmisestä niin kuin kaikki muutkin runoilijat ja ajattelijat, ad nauseam. Myös nämä Yönhaltijan pojat, jotka ajelevat unia tarpeen ja kohteen mukaan norsunluisten tai pukinsarvisten porttiensa läpi.

Sitten rupesin tuijottamaan omaa napaani niin kuin Thot/Kronos/Saturnus, ja muistelin vähän nuoruuttani.

Huolimatta siitä, että murjotin innokkaasti kokonaisen ihmisiän tuntuisen ajan puberteettikaudella, voin vieläkin syyttää vanhempiani kovin katkerasti ainakin tästä asiasta: lapsuuteni oli aivan liian onnellinen, jopa ajoittain kovin iloinen, jos toden saa ääneensä sanoa.

Onnellinen lapsuus ei tee hyvää kirjailijaksi aikovalle.

Onnellisuudestaan huolimatta puberteetin kourissa elävänä sitä todisti päivittäin oikeiksi sen yhden irlantilaisen smart-arse-dandyn, Oscar Wilden, sanat viisaudesta ja kokemattomuudesta; silloin ei itse mitenkään merkittävällä tavalla ymmärtämättä sen kummemmin viisautta kuin kokemustakaan vaikka kai ajoittain niistä kovasti puhelikin.

Todisti siis, vähän Wilden tarkoitusta muunnellen, sen, että teini-ikäisen koti on tila, jossa nuorukaiset ovat aina alttiita tiuskimaan vanhemmilleen koko finninaamaisen viisautensa, jonka ammentavat kokemattomuutensa syvistä ja mutaisista lähteistä.

Ei sitä ymmärtänyt edes, vaikka lukikin Dostojevskia, Camus'ta tai Kierkegaardia, että puberteetiajan eksistentiaalisen murjotuksensa olisi voinut helposti uhota todelliseksi depikseksi ja lastata näin aineksia tulevia suurromaanejaan varten.

Mutta todellisuudessa oli toisin eikä niin käynyt, ja lapsuutensa ja nuoruutensa sai kärsiä, murjotuksestaan huolimatta, munaskuita tärisyttävän onnellisuuden kourissa, niin että siitä ei edes tällä varttuneemmalla iällä tahdo kokonaan päästä eroon.

Ei, vaikka ajattelisi toiveikkaasti ennuita.

Sehän on tietysti selvä, että ennui tarkoittaa tavallisessa puheessa pitkästyneisyyttä, turhautuneisuutta, välinpitämättömyyttä, anti-innokkuutta ja sen sellaista älyn laiskuutta, vaikka hedelmällinen tyhjyys voisi olla tarkempi vastine.

Tai ehkä ennui on tätäkin positiivisempi sana: sehän sisältää ajatuksen hereille häiritystä turhaumasta, joka saattaa olla kaiken luovuuden elinehto tai jopa luovuutta suoltava lähde; syvä niin kuin Saturnuksen napa, jota tämä itseensä vetäytyvä jumala itse tuijottaa päivät päästään omassa itsessään, yksin, ajatuksiensa mereen vaipuneena kuten kai kuka tahansa muukin kirjoittaja.

Ennui on tietysti ranskaa ja se pitäisi ääntää ranskalaisittain.

Suomalaisittain ääntämisohje voisi näyttää jotenkin miehisen vaativasti tältä: 'an-Nyii'. Ranskalaisten kielessä sanalla olisi suomalaiselta kuulostava pidennetty konsonantti (varsinaisia kaksoiskonsonantteja ei oma korvani erota missään puhutussa kielessä, edes suomessa, paitsi teeskennellyn perusteellisesti sanoja äännettäessä) ja sana tietysti 'hidastuu' loppuaan kohti, niin kuin käy muillekin lyhyille ranskalaisille sanoille, joissa on paino siellä peräpäässä ja etummaisena hätäisesti suhaistu, lyhyenläntä tavunen.

Sylvia Plath ei tehnyt ennui'ta tunnetuksi runolla Ennui (kirjoitettu opiskelijatyttönä vuonna 1955), jossa hän valittaa vaaran ja jännityksen (romantiikan) katoamista ihmisten elämästä. Runo julkaistiin vasta pari vuotta sitten, vuosikymmeniä runoilijan varsinaisen kuoleman jälkeen.

Charles Baudelaire oli kirjoittanut ennuista jo sata vuotta aikaisemmin runossa Au Lecteur, kokoelmassa Pahan kukia (eli alkuperäisesti Fleurs du Mal, vuodelta 1857, osasuom. Yrjö Kaijärvi, WSOY, 1961), jota tietyt nuoret suomalaiset tulenkantajat kai lukivat toisilleen armottoman ennuinsa kourissa mm. Vienolan 'eksoottisessa' puutarhassa ja eksoottisissa palmusaleissa kuvitellen paheen modernismiksi ja nauttien runouden lisäksi, huhujen mukaan, aineista, jotka eivät vielä silloin tainneet olla lain mukaan edes kunnolla kiellettyjä.

Huonommin menestyvien ennui-dekadenssi taitaa paremminkin viihtyä kaljapussihommissa Kallion betonikorpien kätköissä.

Länsimaisen romaanin tavallinen tarina onkin kamppailua ennuista

ennuihin.

Kerrottakoon vielä lopuksi satu Zhuangzi'n eli Mestari Zhuang'in tapaan:

Eläkeläinen näki unta. Unessa eläkeläinen puuhasi iloisena kaikenlaisia kevyitä, sopivan haasteellisia ja muutenkin antoisia töitä ympäri maita ja mantuja tehden sitä, mikä milloinkin huvitti, joskus jopa 12 tuntia päivässä. Äkkiä herätessään eläkeläinen oli mikä oli, eläkeläinen, totta tosiaan ja epäilemättä. Mutta hän ei tiennyt oliko eläkeläinen joka uneksi olevansa työläinen, vai työläinen, joka uneksi olevansa eläkeläinen. Uneksija tuli ajatelleeksi, että eläkeläisen ja työläisen välillä pitäisi olla joku ero. Ja eroa pitäisi kutsua olosuhteiden muutokseksi. Sen pituinen se.

Kathmandussa tavataan!