Koivu ja tähti (1): Koti poikineen

Ikkunaiines käski katsella taakseen, jos sieltä löytäisi kansatieteellisesti merkittäviä koteja. Minäpä katsoin, ei löytynyt, mutta jotakin muiston siruja tuli mieleen...

Koti on siellä, missä on sydän. Jääkö sydämestä muruja sinne, missä on kotiaan milloinkin pitänyt? Onko sellaisella ihmisellä suurempi sydän, joka on elänyt koko ikänsä samassa talossa?

Isoäidilläni, äidin äidillä, Sylvia Koskelalla oli iso ja hyvin hitaasti sykähtelevä sydän ja hän asui samassa talossa Jämijärven Kiviperän Koskelassa koko ikänsä – viittä vuotta vaille vuosisadan koko mitan, hän syntyi oikeastaan 1800-luvun vetäessä viimeisiään joulukuussa 1900. Paitsi kansalaissodan aikaa, jolloin liikkui punaisten joukkojen mukana jossakin muualla päin Suomea ja kai asuikin jossakin, paikoista en vielä tiedä juuri mitään, ja muutamaa viimeistä vuottaan jo 90 vuotta täytettyään, jolloin vielä täysissä sielun voimissa joutui asumaan vieraissa paikoissa, vanhaikodissa kirkolla. Miehensä Arvo muutti kerran elämässään – tullessaan kotivävyksi Koskelaan kotoaan Kontinkylän Kivimäen talosta, viiden kilometrin päästä.

Isäni äiti Maria Repo muutti kerran, Sonkajärven Vänninmäen kestkivarista, Repolasta, nuorikkona Mäkikylän Lammaspuron taloon, johon isoisäni Petter muutti Vänninmäen Ristolan talosta. Ja rakensi jo vanhaan ja vielä nytkin pystyssä olevaan taloon (viereinen kuva) lisätilaa tulevaa perhettään varten (kuva hänen rakentamastaan seinästä on tämän blogin yläosassa). Ja lisätilaa tarvittiin. Lapsia tuli kaikkiaan kymmenen, joista tosin vain kahdeksan tarvitsi pysyvän asunnon maanpäällä – kaksi lasta kuoli ensimmäisen elinvuotensa aikana, joka ei ollut harvinaista noihin aikoihin. Paremminkin oli harvinaista, että 80 % lapsista jäi henkiin aikuisikäänsä saakka.

Kuva Hanhensulka: Varjossa pyhän pihlajan (Sonkajärvi, Mäkikylä, 2005)

Itse olen joutunut muuttamaan aivan toiseen tahtiin. Koteja on ollut kaikkiaan 37.

Heti voin sanoa, että monessa ei sydän ole ollut mukana – ja silti on kodiksi kutsuttu. Joidenkin pihassa on myös kasvanut koivuja, joiden oksien välistä olisi voinut katsella tuttua tähteä, jos olisi ollut tulossa eksyneenä takaisin kotiin. Tähden avulla ei ole kuitenkaan vielä tarvinnut kotiin suunnistaa.

1. Ensimmäinen koti oli Sylvia-mummon talossa Koskelassa, johon äitini toi minut vastasyntyneenä Kankaanpään synnytyslaitokselta – lapsiteurastamolta, kuten sanoin itse jonkun mummon sahtia juoneen aikuisen yllytyksestä. Asuin siellä uudestaan neljä ja viisi vuotiaana, jolloin isä oli opiskelemassa Kotkassa ja muun perheen oli asuttava niin halvalla kuin mahdollista.

Kuva: Pihlaja-angervo voi kasvaa kaksimetriseksi laajaksi pehkomaiseksi pihan koristeeksi

Mummula, entinen torppa, oli yksikerroksinen maalaistalo, jossa oli kaksi kuistia, toinen pirttiin ja toinen saliin, paremmalle puolelle, jossa oli viileää kesät ja talvet. Kuistien välisen tilan täytti iso pensas, pihlaja-angervo (Sorbaria sorbifolia), joka kukki joka kesä, täynnä tuoksumuistoissa voimakkaasti pissalle tuoksuvia, valkoisia kukkia. Talon ympärillä kasvoi monta isoa syyreenipensasta, valkoista ja lilaa.

Pihassa oli yksi isokokoinen rauduskoivu (kuva yllä), pihakoivu, vihtakoivu, niin kuin uskomusten mukaan piti ollakin. Suomen kansallispuu, jonka tuoksu lienee tuoksuista parhain. Aittarakennus yhdellä pihan sivustalla, navetta- ja talli-rakennus päätaloa vastapäätä, ja ruoka-aittojen rivi aittarakennusta vastapäätä. Lähes kokonaan suljettu piha, jonka pehmeällä nurmikolla muistot leikkivät vain suloisia leikkejä, ja voikukkia, piharatamoita ja tuoksuvia valkoapiloita.

2. Toinen koti oli Ikaalisissa, Mänttikujalla (ei, sitä ei oltu nimetty minun mukaani), talossa, jossa oli valkoiseksi maalatut kulmalaudat ja koristellut ikkunanpielilaudat. Mänttikujan ja Tuulensuuntien välissä oli peltoa, jossa naapurin pässi kiersi liekansa kaulani ympärille niin, että melkein tukehduin. Olin kaksi ja puolivuotias sinä kesänä ja sain ensimmäisen siskon, Liisan.

3. Muutimme Kyröskoskelle, kun olin kolmevuotias, Koskikadulle siihen kosken korvalle Kyröyhtiön kaksikerroksiseen monenperheen taloon, joka oli maalattu punamullalla ja koristelaudat olivat valkoisia. Pihassa oli iso kaivo, josta haettiin vesi meidänkin toisen kerroksen kotiimme. Molempien huoneitten uuneihin kannettiin puita yhteisestä liiteristä, johon yhtiön hevosella tuotiin joskus täytettä. Saunomassa käytiin kylällä yleisessä saunassa.

Kuva: Kyröskoski, Magnus von Wright

Pihassa oli myös kellari, johon putosin ensimmäisenä kesänä pää edellä ja pyörryin siihen paikkaan. Muistan kutenkin olleeni hengissä jo lääkärin vastaanotolla. Minusta on kuva pää isossa, valkoisessa kääreessä istumassa äitin pyörän tarakalla onnettoman näköisenä. Liisa-siskoni murjotti pyörän sarviin kiinnitetyssä lastenistuimessa. Liisa murjotti siitä lähtien lähes jokaisessa kuvassa.

Kyröskoskessa, Hälläpyörässä (Kalevalan 3. runo), on pudotusta kaikkiaan 22 metriä, sen ylikulkevan kävelysillan raoista oli päätä huimaavaa syljeskellä vilkkaana kiitävään veteen.

4. Takaisin Jämijärvelle Sylvi-mummon hoiviin muutimme, kun olin neljä vuotias. Menin kouluun viisivuotiaani. Alakoulu oli Pitkäniemen kylässä pienessä koulutalossa, jossa oli kaksi luokkaa – ensimmäinen ja toinen – samassa luokkahuoneessa. Ja sen lisäksi iso tahko pihassa. Yllytin isompia poikia kaatamaan tahkon yhdellä välitunnilla, ja sen he tekivätkin. Koulun ainoa opettaja ei uskonut seitsen- ja kahdeksanvuotiaiden selitystä, että viisivuotias oli yllyttänyt rikokseen, joten he kaikki jäivät jälki-istuntoon. Minä odotin pihassa tahkoon nojaillen kunnes rangaistusvangit pääsivät vapaaksi. Kotimatkaa oli kuusi kilometriä, ja äiti oli kieltänyt kävelemästä yksin.

5. Suolahteen muutimme, kun olin täyttänyt kuusi vuotta ja isä pääsi sahalle töihin – Riihivuoreen sahanhoitajaksi. Rauma-Repola oli rakentanut somalle paikalle Riihivuoren tien varteen kilometrin päähän sahalta kaksi punaista ja valkokulmaista paritaloa ja erillisen punaisen ulkorakennuksen, jossa oli sauna, varastotilaa neljälle perheelle ja neljäreikäinen ulkohuusi. Autotalleja ei vielä perheitä varten tarvittu. Asuimme ensin pienemmässä ja sitten suuremmassa talossa.

Naapurin tyttö, Lipposen Marjatta, oli ensirakkauteni, vaikka olikin isokokoinen ja rajuluonteinen – eikä tainnut oikein minusta edes tykätä. Meillä oli puhelin, jonka numero oli 84 kaksi soittoa – yksi soitto oli tarkoitettu Osuuskaupan hoitajan, Liukon, kotiin. Liukon Lasse oli toiseksi paras ystäväni, paras oli Salosen Esko, jonka isä viljeli läheistä pientä maatilkkua. Olin kovin pihkassa myös Lassen siskoon Ullaan, kirjakauppias Rehtijärven tyttäreen Sirpaan, yhteen Pullisen Raijaan ja erityisesti Pihan Elinaan, joka muutti Seinäjoelle, mutta varmuuden vuoksi en kertonut näistä rakkausseikkailuistani mitään naapurin isokokoiselle Marjatalle. Luokassamme oli minulla kuusi kaimaa.

Viimeisenä Suolahden kesänä olin ensimmäisen kerran kesätöissä muualla kuin mummoloiden pelloilla ja sain 50 markkaa tuntipalkkaa. Palkka maksettiin viikoittain ruskeassa kirjekuoressa, ja syljeskelin miehekkääksi kädet taskussa, kun lampsin kotiin rikkaana kuin kroisos. Sen jälkeen en muista koskaan olleenikaan niin rikas maallisesta mammonasta.

6. Muutimme vajaaksi vuodeksi Äänekoskelle Mäkikadulle, kun olin 12 vuotias. Tuskalliset muistot kahden suomenpystykorva-koiramme, Tupun ja Jekun, lopettamisesta saman joulun alusviikoilla tekee koko kotitalon ajattelun vastenmieliseksi. Talo haisi uudelta, yläkertaan menevissä portaissa oli pyöreä ikkuna. Siinä oli parkettilattia ja kiertoilmalämmitys, joka varmisti jatkuvan palelun talvella.

Ajoin ensimmäisen kerran elämässäni autoa yksin ja ajoin sen heti tiiviisti lumihankeen, onneksi ei tullut pahempia vaurioita. Isä oli nimittäin ostanut piikkinokkaisen Mossen, jota sanoi Opelin kopioksi ja vähentään yhtä hyväksi kuin sekin. Otin ensimmäisen kerran pianotunteja Äänekoskella, ja kävin Pioneerien pikkujouluissa ja muissakin juhlissa, vaikka isä ei asiasta erityisemmin tykännyt. Olin kuitenkin kovin pihkassa kahteen Kauton sisarukseen, jotka olivat aktiiveja pioneerilaisia, ja tämän perustelun isäkin hyvin ymmärsi.

7. Sitten taas takaisin Kyröskoskelle, ei tosin aivan koskenpartaalle vaan Koskilinnankujalle keltaseinäiseen omakotitaloon pienen, reheväreunaisen ja keväällä rajusti tulvivan puron varteen. Toinen siskoni, Ulla, syntyi siellä.

Kuva: Hämeenkyrön yhteiskoulu uusine siipineen

Hämeenkyrön yhteiskoulussa oli sinä vuonna muodissa laudan hyppääminen, josta kovasti pidin, koska olin siinä niin hyvä. Pidin kirjaesitelmiä, ensimmäiseksi Aarresaaresta, koulun kuulutusjärjestelmän välityksellä niin kuin oikeassa radiossa ja esiinnyin kuninkaana koulun näytelmässä. Huomasin melko pian, että minusta ei tulisi maailmankuulua näyttelijää. Rakastuin näytelmän harjoittelun ajaksi kuitenkin vastanäyttelijääni erääseen Kaarinaan, mutta, show busineksen yleiseen tapaan, shown loputtua myös rakkaus loppui siihen paikkaan.

Parhaat ystävät olivat Pentti ja Klaus, molemmat Mahnalasta isojen talojen poikia. Pelasimme Monopolia joskus läpi yön huutaen vihaisesti toisillemme niin kuin parhaat ystävät toisilleen huutelevat. Ikää oli kolmetoista vuotta ja sydän särkyi sinä vuonna ensimmäisen kerran oikein syvältä. Kuuman rakkauden kohde puhui ruotsia kotikielenään, mutta muukin kielitaito hänellä oli oikein hyvä.

8. Vammalaan muutimme ensin Lizeliuksen kadulle valkoisen omakotitalon toiseen kerrokseen, kun olin neljätoistavuotias. Talossa oli keskulämmitys pattereilla, ensimmäinen meidän perheellä ja luulinkin, että olimme päässeet maailmassa oikein hyvin eteenpäin.

Kävin suorittamassa ruotsinkielen ehdot Hämeenkyrössä ensimmäisen kesän aikana ja pääsin rimaa hipoen läpi. Se ehkä ratkaisi kohtaloa vähän pitemmäksi aikaa, koska luokaltapääsyn vuoksi sain uudessa koulussa istua tulevan (ensimmäisen) puolisoni M:n takana ja kiskoa häntä pitkistä, mustista ja hyvin söpöistä leteistä, jotka usein ’vahingossa’ ulottuivat minun pulpettini kanteen saakka. Tosin naimisiinmenoon oli siinä vaiheessa vielä pitkä ja mutkikas matka.

Jäin sinä vuonna ensimmäisen kerran kiinni armiro-tupakan poltosta, isä oli kova tupakkamies, poltti vihreitä nortteja ja piippua, ja oli näin jäävi moittimaan liikaa. Eipä hän ollut siihen aikaan paljoa kotonakaan. Joka tapauksessa tupakanpolttoa katsottiin vielä jotenkin poikien elämään kuuluvaksi normaaliksi harrastukseksi. Tosin harrastin myös intohimoisesti lukemista, väittelyä ja urheilua.

Kuva: Tyrvään yhteislyseo Sarkian aikaan, ennen uusien kerrosten rakentamista

9. Toinen asunto Vammalassa oli Lapinmäenkadun ja Kävelykadun kulmassa, keltaisessa kaksikerroksisessa omakotitalossa, olin viisitoistavuotias. Tämä on talo, jota jotenkin ajattelen ’alku’kotinani, paikkana mistä olen kotoisin, vaikka asuin siellä vain kolme vuotta. Oma huoneeni oli toisessa kerroksessa ja jouduin lämmittämään sen kaakeliuunin itse. Pihassa oli nurmikkoa ja kalliota ja useita tuuheita rauduskoivuja - jotkut niin vanhoja, että niitä pystyi jo kutsumaan riippakoivuiksi.

Tommi, paras kaveri, asui lähellä, samoin Brynkka ja Ilkka. Vääräleukainen Eki vähän kauempana. Yhdessä käytiin tyhjentämässä ensimmäinen pullo Rautaveden Kirkkosaaressa – halkinaamaa, eli katkaistua rommia, jonka joku alkossa käynyt kauppalan työmies meille haki kohtuutonta korvausta ja korkkaamisoikeutta vastaan. Ei ollut hääppöinen humala, mutta olihan siinä jakajiakin. Vammalan vuosina opin myös pelaamaan kohtuullisen rohkeaa sököä. Tämä oli viimeinen asunto, jonka jaoin lapsuuden perheen kanssa.

Kuva: Hämeensillan linnut talviviimassa Tampereen historiikkisivuilta: Koskesta voimaa

10. Kahdeksantoistavuotiaana muutin Tampereelle opiskelemaan sanomalehtimieheksi. Ensimmäinen asunto oli Rautatieaseman takana Tammelassa, Pinninkatu 44:ssä, joka oli alakuloinen, likaisenkeltainen, yksikerroksinen puutalo. On nyt purettu pois kerrostalojen tieltä. Jaoin ainoan huoneen Oilingin Lassen kanssa. Hämäläisen Jyrki kävi joskus aamuyöllä kyselemässä löytyisikö viinaa, ja yleensä sitä löytyikin ja jos ei, niin sitten käytiin ostamassa pimeä pullo Tammelan torilta. Palvelu toimi läpi yön.

Olin jatkuvassa rahapulassa, koska sain opintolainani pankista pieninä kuukausierinä (pakinjohtaja oli isän kansakoulunaikainen ystävä Sonkajärveltä). Näin ollen kävin rakennuksilla tilapäistöissä ja kirjoittelin todella huonoja juttuja epämääräisiin lehtiin rakkaudesta ja intohimoista, joista en juuri mitään tiennyt.

11. Toinen opiskelijaboksi oli Rongankadulla matalassa kerrostalossa. Asuin siinä yhden kuukauden ja sain tarpeekseni muista asukkaista, jotka kaikki opiskelivat tullakseen joko kunnansihteereiksi tai –johtajiksi omiin pitäjiinsä, eivätkä juuri muusta puhuneetkaan. Paitsi, kun järjestivät säännöllisesti piereskelykilpailuita iltojensa viihdykkeeksi, käynnistimeksi joivat ensimmäisen veroluokan pilsneriä ja piimää. Asunnossa oli onneksi myös automaattinen pesukone, jota en ollutkaan ennen nähnyt kuin kauppojen ikkunoissa.

12. Kolmas boksi, josta on lämpimimmät muistot, oli neljännessä kerroksessa punaisessa tiilitalossa Linja-autoasemaa vastapäätä Hatanpäänvaltatien ja Vuolteenkadun kulmassa. Tämä kolhoosi mainitaan lyhyesti yhdessä kasvuromaanissa.

Markku, Koljonvirran rannalta Iisalmelta, ja minä olimme päävuokralaisia neljässä huoneessa ja keittiössä. Jaoimme yhden huoneista ja vuokrasimme muut toisille opiskelijoille – yhdelle pojalle ja neljälle tytölle. Kaksi tästä porukasta tekee edelleen leipäänsä toimittajina, yksi on julkaissut kirjailija, yksi menestyvä näyttelijä ja muut ovat hävinneet itseltäni ajan usvaan, tai kuin niiden kunnallisvirkamiehiksi opiskelevien pierut, jos olisivat kilpailleet Saharassa.

13. Sotaväen asuin sotilastuvissa, ensimmäisen asunnon voi mainita Hämeenlinnan Poltinahon kasarmilla, joista yhdessä rakennuksessa oli asunut joku kenraali jo Suomen sodan aikana 1808-09, ja siitä on oikein kuparilaatta siellä seinässä todisteena. Pillukallion tansseihin ei ollut kasarmilta pitkä kävelymatka.

14. Kun olin kaksikymmentäyksivuotias, menin naimisiin sen lettipään kanssa, josta oli sillä välin kehkeytynyt kaunis ja nopeakielinen nainen, ja muutimme ensin Vammalaan appivanhempieni vanhan, ison, valkoseinäisen puutalon toiseen kerrokseen Marttilankadun ja Aittalahdenkadun kulmaan lähelle silloista Tyrvään Yhteislyseota, josta yksi virtuaalituttava bloggaaja on juuri jäänyt eläkkeelle ja toinen poislähtenyt paukuttaa näppäimistöään Turussa. Talon oli rakenntanut lettipään isänisä, Pietarissa oppinsa saanut nahkurinkisälli. Appivanhempien seinän takana ei ollut oikein miellyttävä asua, vaikka meillä olikin tukeva ja melko pieniääninen sänky käytössämme.

Kuva: Fouga Magisterin ohjaamo (ei ole itse otettu, en muista kuka otti, tuolloin ei vielä ollut kuvassa näkyvää ILS-laitetta fougissa, kaikki lähestymiset tehtiin NDB:llä tai tutkalla)

15. Olin kaksikymmentäkaksivuotias, kun muutimme Kuopioon. Ilmavoimat tarjosi nuorelle alemman palkkausluokan kersantti-lentopojalleen asuntoa, yksiötä, venäläisajalta peräisin olevassa kerrostalossa, kolmannessa kerroksessa. Talossa oli puulämmitys ja halot olisi saanut kantaa ilmaiseksi pihassa olevasta halkovarastosta.

Vaikka tämä kuulostikin kovin romanttiselta, nuorikkoni, joka oli pankkivirkailija, ei suostunut moiseen 'rotanpesään' muuttamaan, ja näin onneksemme päädyimme Kuopionlahdenkadulle upouuteen nelikerroksiseen taloon, kaksioon, jossa oli parveke Kallaveden suuntaan. Talo oli hieno, mutta siitä ei oikein koskaan tullut kotia, muutimme nimittäin pois jo puolen vuoden jälkeen. Ehdin kuitenkin saada ensimmäisen siviililentolupakirjani sinä aikana.

16. Siviili-ilmailun palvelukseen pakeneminen ennen kuin täytin 23 vuotta kasvatti tulomme kolminkertaisiksi. Kahta kuukautta myöhemmin menomme olivat myös kasvaneet hyvinkin kolminkertaisiksi, ehkä jopa suuremmiksikin. Tampereella ensimmäinen asunto oli vanhassa kerrostalossa melkein entistä suojeluskuntien päämajaa, ’lahtarilinnaa’, vastapäätä Aleksanterinkadulla, lähellä linja-autoasemaa, ensimmäisessä kerroksessa oleva kaksio.


Olin 25-vuotias ja ensimmäisen kerran töissä ulkomailla, Punaisella Ristillä Biafran sodan aikana, toimipaikkana Cotonou silloisessa Dahomey'ssä (nykyisin Benin) ja Ulin lentokenttä Biafrassa. Olin siis tavallista enemmän pois kotoa tämän asunnon aikaan.

Olohuoneesseen ostettiin suurikuvioiset oranssiset marimekon ikkunaverhot ja iso, pehmeä verhojen kanssa värisopusoinnussa oleva sohvakalusto. Kaikki muukin asunnossa oli värisoinnutettua, jopa kotiasunikin ostettiin kodin värejä silmälläpitäen kotisukkia myöten, mikä on tietysti pelkästään myönteinen asia ja mainitsenkin sen tässä vain ohimennen ja positiivisessa sävyssä ilman hymyn häivääkään.


17. Toinen asunto Tampereella oli Näsilinnankadulla lähellä Nalkalankadun kulmaa, kolmannessa kerroksessa oleva upouusi, pieni kolme huonetta ja keittiö, jossa asuimme vain vähän aikaa.

Ostimme sinne Kawain halvat urut, joissa oli sorminäppäimiä kahdessa rivissä ja pedaalit myös. J-poikani himoitsee niitä nykyisin omakseen: kuulemma juuri semmoinen retro-ääni, joka sopisi nykyaikaiseen älykkääseen rokkiin. Valitettavasti olen ne myynyt jollekin muulle ja kauppaa on vaikea saada kahdenkymmenen vuoden jälkeen purettua.

18. Ensimmäinen omistusasunto oli kolmen huoneen, keittiön ja saunan rivitaloasunto Lempäälässä uudella Sarapiston alueella. Asunto on muistissa sekä onnen että ikävyyden vuoksi. Poikani J. syntyi siellä ja valitettavasti ensimmäinen avioliittoni päätyi ristiriitoihin ja erosimme, kun poika oli vasta hieman yli vuoden ikäinen.

Pätkä Kaarlo Sarkian runoa Velka elämälle:

...
Märät pälvensä huhtikuu teki seinämälle.
Puki vihreys haat. Pojat soitteli leppätorvin
Elit herkintä kevättäs herkin silmin ja korvin:
Olit kohta maksava velkas elämälle.

Ja kukkien runsaudessa jo vaahtosi tuomet,
Pihan omenapuiden pilvet satoivat lunta,
Tuli lihaksi, vereksi, mi oli äsken unta:
Kevätpäivään aukes sun lapsesi silmäluomet.


Ensimmäinen osa asuntosarjasta, joka alkoi Ikkunaiineksen ja tämän 13 kodin ja muiston houkuttamana, päättyköön tähän. Kahdeksantoista asunnon jälkeen olin onnellisesti yhtä poikalasta rikkaampi, vast’ikään eronnut kolmekymmentäkaksivuotias, joka joutui muuttamaan pois siihen astisen elämänsä parhaasta asunnosta ja näin ollen ilman asuntoa, ja joka luuli muutoin elävänsä parhaita vuosiaan. Kuinka väärässä sitä ihminen voi olla tällaisia ajatellessaan selviää ehkä seuraavassa osassa, jossa käydään läpi seuraavat 19 asuntoa tähän päivään ja Brysselin Toulousen kadun viidennen kerroksen asuntoon saakka.