Unelmien vainioita

ulkiessaan blogihenkilölle tuli yllättävästi ja täysin tarpeettomasti mieleen W. Somerset Maugham, joka lienee sanonut: ”On olemassa kolme sääntöä romaanin kirjoittamiseen, Valitettavasti kukaan ei tiedä mitkä ne ovat”.

***

Blogihenkilö seisoo Koskelan ruispellon pientareella ruisleivän pala likaisessa kädessään ja paljain jaloin, sirpillä katkaistu sänki pistelee variksensaappaitten mustaamia sääriä polviin saakka. Lähellä laajan ruisvainion kauempaa reunaa on toistakymmentä ihmistä, kiviperäläistä talkooväkeä leikkaamassa ruista sirpeillään, kaikki miehiä paitsi henkilön täti, väkivahva ja riuska Terttu, jota henkilö vähän välillä jopa pelkää tämän naiseksi ison koon ja suurien voimien vuoksi, vaikka täti on itsekin vielä alle kaksikymmenvuotias.

Muistojen sirpinheiluttajat kouraisivat rukiinvarsia käteensä ja sujuvalla, virtaavalla, vuosisatojen muokkaamalla liikkeellä katkaisivat varret ja laittoivat rukiin ru’olle viereensä, josta jokaisen leikkaajan takana puuhailleet naiset ja nuorukaiset kokosivat ja sitoivat lyhteitä ja kantoivat ne kuhilaiden pystyttäjille. Nämä pistivät lyhteet taitavasti kykkäiksi, kuhilaille, joita oli jo pitkät keltaiset, hattupäiset rivit vainion toisesta päästä, runnin ja maantien vierestä alaspäin kohti puroa, joka polveili matalassa laaksossa keltaisten ja vihreiden vainioiden välissä. Mukulalauma kirmaili kuhilaiden välissä ja jotkut istuivat niiden sisällä piilossa maailmalta ja kuumalta auringolta. Talkooväen sahtihinkkoja oli piilotettuina kuhilaissa siellä täällä, mutta mukulat eivät niihin uskaltaneet koskea.

Ruisvainiota rajaavan puron lähellä henkilö oli nähnyt ensimmäisen käärmeensä joskus kaukana menneisyydessä, heinäkuulla, ja oli yrittänyt tökkiä sitä kuoliaaksi olallaan olleen haravan varsipäällä. Tappaminen ei ottanut onnistuakseen. Sen sijaan henkilö, sopivan tyhmä kun oli jo lapsuudessaan, hakkasi huomaamattaan haravan piikkipäällä niskaansa, johon tuli pieni vertavuotava haava ja iso mustelma, jota mummu illalla saunassa puhalteli ja paikkaili salvalla ja laastarinpalalla.

Puron toisella puolella laidunsi pieni lehmälauma ja ison satusuulin – siellä asui joitakin tuttuja mörköjä – vieressä näkyivät hevoset, joita oli kolme: nuorin pitkäkoipinen varsa, Pläsi, keskimmäinen tummanruskea äksyilevä Olli-ruuna – entinen ylpistelevä Olli-ori, jonka blogihenkilö oli nähnyt salvettavan vastoin sen tahtoa mummulan pihassa kärryvajan ja saunan välisellä nurmella. Halli oli saanut veriset kivekset syödäkseen ja hyvin olivat herkkupallit Hallille maistuneetkin aitan nurkan takana, jossa henkilö oli koiransa verihuulista herkuttelua hetken katsellut omituinen jomotus haarojen välissä.

Vanhin hevonen oli Irma, Pläsi-varsan äärettömän kärsivällinen emä, jolla blogihenkilö oli jo muutaman kerran ratsastanut, vaikka ei Irma ollut paljoa liikkunut henkilön kehotuksista huolimatta. Olipahan vain mulkaissut alakuloisen viisailla silmillään selässään mellastavaa pellavapäistä kirppua kunnes tämä oli älynnyt lopettaa turhanpäiväisen metelöinnin, hypännyt Irman selästä ja mielessään pyytänyt anteeksi käytöstään, vaikka ei ollut mitään ääneen sanonut. Mutta oli sentään jälkeenpäin tuonut Irmalle vastaleivotun palan kakkoa, hyväillyt poskellaan sen silkinpehmeää, mielihyvästä höristelevää turpaa ja antanut kakonpaloja Ollille ja Pläsillekin omantuntonsa tyynnyttämiseksi.

Sirpinkäyttäjät pääsivät vainion laitaan koko päivän kuumana porottaneen auringon ryömiessä jo melko lähellä taivaanrantaa, viimeiset kuhilaat laitettiin pystyyn ja sitten saunottiin ja juotiin mummun tekemää savuisen keltaista talkoosahtia, jota blogihenkilökin sai maistaa, otti aimo kulauksen ja ähkäisi niin kuin oli muidenkin kuullut tekevät ja ajatteli, että olipa pahaa, paljon pahempaa kuin naistenkalja, joka sentään maistui sokerille. Ja Aaltosen vanhin poika, Aimo, otti haitarinsa esiin ja alkoi soittaa navetan takana olevassa suulissa kolmijalkaisella lypsyjakkaralla istuen ja talkooväki rupesi tanssia jytyyttämään, ja suulin tukevat lattialankut paukkuivat polkan ja jenkan ja narahtelivat valssien tahdissa.

Myöhemmin – joinakin muina vuosina – blogihenkilö seisoo jokirannassa ja lätkii ohuita, naarmuisia reisiään ja pohkeitaan, joita kiukkuiset hyttyset pureskelevat nälkäänsä, itsetehty onki heitettynä veteen, suvantokohtaan, jossa oli tummanuhkaavaa, mutaista vettä, johon henkilö oli meinannut hukkua pari vuotta aikaisemmin, mutta oli tullut Kivipellon Sinikan pelastamaksi, ja josta sai vedettyä kaikkein suurimmat särjet ja tummakylkiset kyrmyniska-ahvenet, joita oli jo aikamoinen määrä pistettyinä y:n muotoiseen pajunvitsaan. Särjet joutuisivat myöhemmin Missen ja Mirrin suihin. Ahvenista saataisiin hyvää maitoista kalasoppaa. Tosin ennen sopan syöntiä blogihenkilö joutuisi haukuttavaksi, kun ei ollut hoitanut töitään heinäpellolla ja Mummun äiti, Mamma, oli joutunut haravoimaan yksin heinänteon perät. Mutta hyvin hän sen jaksoi tehdä, hänhän oli vasta vähän yli kahdeksankymmenen ja eläisi vielä toistakymmentä vuotta, vaikka henkilö ei tätä tiennytkään, vaan kuvitteli, että Mamma ja Mummu ja Äiti eivät kuolisi koskaan ja aurinkoiset hyttysten inisemät kesät jatkuisivat ikuisesti…

Blogihenkilö aikuisensilmä näkee jo muutoksien merkkejä siinä ajassa. Niemen ”kartanon” vanhin poika, Miika, joka riiusteli Terttu-tätiä vaikka oli hontelo hujoppi, ajoi Vedettellä, seudun ainoalla henkilöautolla, jonka kyytiin – kiihottavan ylelliseltä haisevalle, upottavalle takapenkille – henkilökin pääsi joskus, mutta vain kilometrin matkan Jokelan kohdalle saakka, josta täytyi itse kipittää takaisin soraista hevosenpaskojen, hirnakanpesien, kukittamaa tienpiennarta. Autoja ei tarvinnut vielä väistellä. Paitsi postiautoa ja Väinö Paunun linjuria, joiden kulkuajat tiedettiin tarkasti, eikä mukuloilla ollut lupaa tiellä kulkemiseen niihin aikoihin. Jämijärven mummulassa ei viljoja enää puitu riihessä vaan kiljuvalla rosmalla, jonka kitaan Olavi-eno työnteli kuivia viljankorsia tähkineen ja toisesta päästä lensi ulos pahnoja ja sivulla odottavat viljasäkit pullistuivat tupaten täyteen.

Öljyriippuvuus oli alkanut suomalaisellakin maaseudulla.

***

Blogihenkilön lapsuudessa maalaiset tuottivat viljaa Suomen ruokkimiseksi. Tänä vuonna maataloustuotanto on ylellisyyttä, johon edes Suomen kaltaisella rikkaalla maalla ei oikein olisi varaa. Maatalouden kustannukset ovat nousseet viimeisen vuoden aikana yli kolme prosenttia lähinnä kallistuvan öljyn vuoksi, ja nämäkin lisäkustannukset maksetaan tukiaisina valtion – veronmaksajien – kukkaroista. Talouden kylmät realiteetit rynnistävät nostalgisen haikeuden ohi. Keskenään hyvinvoinnista kilpailleet talonpoikien jälkeläiset rakensivat teollisen hyvinvointisuomen lapsilleen ja lastensa lapsille parempaa tulevaisuutta varten. Näitä puolestaan uhkaillaan ”omistavan luokan” äänellä purkamaan hyvinvointia omaksi tappiokseen näennäisesti kilpaillakseen kiinalaisten ja intialaisten aikalaistensa kanssa, mutta todellisuudessa taatakseen omistajille jatkuvasti suurenevat voitot.

Ihmisten hyvinvointi unohtuu tehokkuuden propagandan edessä. Sunnuntain hesarissa (4.9.2005) Suomen Yrittäjien toimitusjohtaja, entinen kokoomuslainen oikeusministeri Jussi Järventaus hyristi seireeninäänellä, että ”vanhaan sopimusyhteiskuntaan ei ole enää varaa”. Ja uhkasi lisäksi vievänsä suomalaisten työpaikat ulkomaille ellei hyvinvoinnin vaatiminen lopu suomalaisilta sontakourilta. Yhteiskunnan valtarakenteiden osana hiljalleen hampaattomaksi degeneroitunut SAK kirjoitti vastineensa tästä asiasta jo viime vuoden puolella.

***

Uni ja unelmat loppuvat, kun silmänsä saa auki. Kirkas valo satuttaa – silmiä syvemmältä, sielusta. Unelmien toteuttamiseenkin on ehkä omat kolme sääntöään, ja niitäkään ei kukaan tuntene.