Katastrofaalinen ilmastonmuutos, sielu ja ruumis

ulivat mieleen viimeaikojen vellovista laihduttamiskeskusteluista. Erityisesti askarruttaa kysymys sielun ja materiaalisen maailman yhteydestä. Ja se, voiko mieli vaikuttaa materiaan vai onko vaikutus aina vain toiseen suuntaan.

Laihduttaminen onkin hyvä esimerkki.

Siinähän ruumis on ensin lihonut, useimmiten ihmisen nautinnonhalun vuoksi, on tullut syötyä suklaata (jota ilman blogihenkilö ei tulekaan millään toimeen) tai muuta puhtaasti epikurolaista ruokaa, kuten ostereita tai simpukoita, Moules à la provençale, belgialaisten ranskanperunoiden ja Dijonin sinapin kanssa, joita kaikkia – suureksi häpeäksi kasvissyöjälle blogihenkilön sisällä – tulee ajoittain nautittua suuria määriä hyvän elsassilaisen rieslingin tai miksei pinot gris’n kanssa.

Elsassilainen viinihän on blogihenkilön ja muidenkin satunnaisten viininnautiskelijoiden (sanottakoon väärinkäsitysten välttämiseksi, että henkilö yrittää tässä tavoitella suomeksi sanoja ”accidental wine connoisseur” eikä suinkaan sanoja ”wine tasting asshole”) onneksi aliarvostettua (myös hinnaltaan) ja jää kovin yliarvostettujen burgundin viinien varjoon.

Alueet ovat kartalla vieri vieressä, ilmasto ja maaperä ovat lähes samanlaiset, joten viineissä ei ole suuria makueroja – vain hintaero, joka on vielä toistaiseksi elsassilaisviinien eduksi. Pinot noir’ia (pinot gris'n äitirypälettä) ei turhaan kehuta Sideways-elokuvassa viineistä parhaaksi, merlot (ja, muistaessa, chardonay myös) tietysti joutaa suoraan vessan pönttöön ilman kierrätystä ihmiskehon kautta, jossa ne vain häiritsevät muutenkin häiriytyneitä makunystyröitä, munuaisia ja maksaa ja missä ne nyt käyvätkään ihmispolon sisuksissa. Lasse Lehtinen ja hänen kaltaistensa maailmaarakastavien euroedustajien vuoksi tämä on (valitettavasti) muuttumassa. Strasbourg, johon mepit ajavat loistoautoillaan kauniiden sihteeriensä saattamina kerran kuukaudessa muka täysistuntoon (hah HAH hahh), on Elsass-Lothringenin todellinen pääkaupunki, ja siellä näitä viininektareita tuotetaan ja mepit tietysti eivät suurien päivärahojensa vuoksi piittaa inflatorisesta viininkulutuksesta.

Mutta siis laihduttamisesta piti vielä, että mässäilyn jälkeen pakotetaan ruumis laihdutuskuurille eikä anneta sille tarpeellisia nautinnonhetkiä (suklaata tietysti, sitähän syövät pylväspyhimyksetkin, kai), ennen kuin muistutamme taas pajunnorjaa, jousenjäntevää ja kurjenohutta tyttöä tai poikaa.

Blogihenkilölle tämä on yksin riittävä todistus hengen voitosta materian yli. Tietysti joku ilonpilaaja voisi sanoa, että laihduttaminen alkoi koska keho lähetti signaalin, että liika on liikaa. Ja että sielu vain totteli – orjamaisesti ja tahdottomasti. Mutta tämä ei vakuuta henkilöä millään tavalla.

Aikoinaan blogihenkilö kuunteli kehonsa luonnonkutsua ja juoksi endorfiinin himossaan kieli vyön alla kuin susi (vyöllinen susi siis) pitkiä matkoja hikisenä, haisevana ja räkää poskella. Mutta ei enää! Sen sijaan henkilö heittääkin kärsimyskehään tuhannet tuntinsa käpertyneenä epämukavaan asentoon sohvannurkassa lukemassa raivostuttavan, tappavan pitkäveteisiä ja vain vaivoin ymmärrettäviä mutta vastustamattomia tekstejä, kuten Dostojevskin Kellariloukko tai Joycen Odysseus tai Paasilinnan Kiljuva vai oliko se Ulvova mylläri. Mikä olisi parempi osoitus hengen voimasta materian yli? Mihin fyysiseen tarpeeseen voisi tällaisten tekstien lukeminen olla vastauksena? Arvoisa Lukija ehkä heittää henkilön eteen luun, jossa lukee masokismi, mutta blogihenkilö jättää sen ylenkatseellisesti kokonaan purematta.

Keskimääräinen suomalainen elää jotakin 30,000:n päivän verran (kuulostaa kovin vähältä, ja onkin tietysti sitä), sekunneissa mitattuna ehkä siinä 2.6 miljardia, joka kuulostaa jo paljon tyydyttävämmältä luvulta, mutta rajallisena ei tietysti läheskään tarpeeksi suurelta. Ainakaan ikuisesta optimistista niin kuin blogihenkilö, joka ajattelee aina, että huonompikin olemassaolo voittaa aina olemattomuuden täydellisen pimeyden.

Ja siitä tuli mieleen, että Anita Konkka siteeraa tänäänkin Sanoissaan Michel Houellebecqin romaanista Oikeus nautintoon , jossa tämä puolestaan referoi pessimisti Schopenhaueria: ”Schopenhauer kirjoitti, että omasta elämästään muistaa vain vähän enemmän kuin jostakin lukemastaan romaanista. Kyllä, niin se juuri on: vain vähän enemmän.”

”Miten lohdullista!” Anita toteaa. Ja blogihenkilö yrittää häpeillen piilotella eilistä lastuaan Arvoisan Lukijan silmiltä.

Tästä tulee tietysti hakematta mieleen väittely ilmastomuutoksista ja Kioton sopimuksen kohtalosta amerikkalaisten, australialaisten, intialaisten ja kiinalaisten käsissä. Ihmiskuntahan on jakautunut kahtia ilmastomuutoksen vaarojen ja niiden torjunnan suhteen.

Yksi osa, kutsutaan heitä vaikka luterilais-schopenhauerilaisiksi, on sitä mieltä, että tuhojen torjunnan ensisijaisena lähtökohtana on ihmisen kärsimys. Jos ihminen ei kärsi riittäviä tunnontuskia ilmastotuhoista, niin sitten hänet pitää saada kärsimään muuten, erityisesti noudattamalla Kioton kokouksen viitoittamaa Paavo Ruotsalaisen tietä taivaaseen.

Toinen osa, epikurolais-lehtisläiset, on taas sitä mieltä, että ilmastomuutosta torjutaan parhaiten niin, että ihmiskunta nauttii (loppu)laukastaan ja että (SAK'laisesti) saavutettuihin etuihin ja elintasoon ei kosketa. Tätä linjaa kannattavat sopimuksen Aasian-Tyynenmeren yhteistoiminnasta puhtaan kehityksen ja ilmaston puolesta (Asia-Pacific Partnership on Clean Development and Climate) allekirjoittajat ja sen puolestapuhujat. (Huom. Blogihenkilö on tässä olettanut, että mainittu Lehtinen, joka on täysin fiktiivinen henkilö ja jolla ei ole vastinetta todellisuudessa, ajattelee elämäntapojensa mukaisesti, mikä ei välttämättä ole totta.)

Se joka ymmärtää näiden kahden lähestymistavan tieteellis-totuudellisen eron heittäköön ensimmäisen kiven, kun blogihenkilö sanoo, että näistä ensin mainittu on tyypillinen vanhaeurooppalainen poliittisen lehmäkaupan ja katastrofaalisten kompromissien tuottama hölmöläisten ratkaisu liian lyhyen peiton pidentämiseksi. Joka ei hyödytä ketään ja sopii liian hyvän paperinsa vuoksi raapivanakin parhaiten perseen pyyhkimiseen. Ja että amerikkalaisten, australialaisten, eteläkorealaisten, intialaisten, japanilaisten ja kiinalaisten sopimus puhtaasta teknologiasta pelastaa ajan myötä koko maapallon hukkumasta paskaansa.

Ennen kuin Arvoisa Lukija katkaisee aivojensa verisuonia, muistutettakoon, että Kioton sopimuksessa ei ole mukana Intiaa eikä Kiinaa, joiden asukasmäärä käsittää lähes puolet koko maapallon väestä. Sen sijaan ne ovat mukana tässä Aasian-Tyynenmeren jne. sopimuksessa.

Englanninkielessä löytyy sanonta: ”you cannot have a cake and eat it”, joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa, että et voi samanaikaisesti ajella isolla autollasi ja olla ostamatta bensaa. Mukavuudenhaluisena päiväperhona ja tyypillisenä Houellebecq’iään ymmärtämättömänä houellebeqiläisenä anti-intellektinä blogihenkilö tietysti toivoo, että tämä Aasian-Tyyn… jne. sopimus tarjoaa juuri tämän mahdollisuuden. Ja jää optimistina odottamaan tieteen ja teknologian insinöörikunnan pelastavan ihmiskunnan (mukaan lukien henkilön itsensä, joka siis kovasti pelkää olemattomuutta) kuolemasta kiehumalla, niin kuin ilmeisesti tapahtui Venuksen asukkaille, jos heitä nyt koskaan edes oli olemassa.

Jos pelastumme tätä teknologian tietä, se tietysti todistaa vääjäämättä hengen voitosta materian yli.