Huono tieto on luuloa,

myös hyvä tieto on luuloa, mutta se pystytään perustelemaan paremmin.

Hyvän ja huonon tiedon välinen ero on niin häilyvä, että rajan ”oikealla puolella” pysyminen on kiinni siitä, kuka pystyy perustelemaan väitteensä parhaiten tai kuka väittelijöistä voittaa asiassa käytävän keskustelun. Eli väittelyn tavoitteena ei ole olla oikeassa vaan voittaa väittely!

Tuossa lastun alussa oleva blogihenkilön tiedon ja luulon välistä eroa koskeva arvelu on henkilölle itselleen ollut tärkeä tieto-opillinen perusajatus.

Ja sehän näyttää olevan sitä enemmän totta, mitä kauempana matematiikasta väittelyä käydään. Sen vuoksi tiedemiehet ovat ruvenneet hämäämään matematiikallaan vastustajiaan, siis meitä tavallisia ihmisiä (taviksia kuten Anita Konkka meitä taas kutsui eilen lastussaan Kirjalijan päivä) ja poliitikkoja, jotka meidän taviksien käsityskyvyn mukaan eivät näytä ymmärtävän juuri mistään mitään. Paitsi, jos ongelma sisältää rahaa, ruokaa, juomaa ja toista (tai samaa) sukupuolta missä tahansa järjestyksessä.

Blogihenkilön on sattuneesta syystä kiirehdittävä sanomaan, että tuo oli ironinen tai satiirinen lausunto (vaikea lastuntekemisen kiireessä tehdä selvää eroa näiden kahden välillä), eikä tarkoita, että juuri sen kaltaisia poliitikkoja esiintyisi tai olisi esiintynyt jossakin, edes jo ammoin kuolleen Urho Kekkosen, suomalaisten historiantutkijoiden myyttisissä kansantaruissa esiintyvän ja dionysoslaisia ominaisuuksia omanneen Apollo-jumalan vastineen, luottoministeri ja suuri alkiolais-maalaisliittolainen ajattelija Eino Uusitalo ei ollut sellainen, vaikka näin olisi voinut helposti luulla.

Tiedemiehet käyttävät matematiikkaa väittämiensä tukena, koska tietävät hyvin, että sen avulla voidaan tarvittaessa todistaa mitä tahansa todeksi. Kysymys on vain siitä, pystytäänkö rakentamaan matemaattinen malli, jota vastustaja ei ymmärrä tai ehkä luulee ymmärtävänsä, ja jonka väittelijä itse pystyy hädin tuskin ymmärtämään muodostaakseen järkevältä näyttävän väittämän, johon saadaan tukea tai jopa vastaus mallista, jonka siis vain hän itse ymmärtää. Ja mallin antama vastaus on sitten, sanotaan vaikka (ja täysin sattumanvaraisesti) luku 42. Väittelystä tulee vielä värikkäämpi ja hedelmällisempi, jos kukaan väittelijöistä ei ymmärrä tueksi otettua mallia, tällaista super-väittelykonetta kutsutaan fysiikassa ja kosmologiassa hämäyksen vuoksi ”standardimalliksi”.

Tämä kaikki tuli mieleen, kun blogihenkilö selaili Arthur Schopenhauerin mielipuolista esseetä enlantilaiselta nimeltään The Art of Always Being Right (suomeksi ehkä Jatkuvan oikeassaolon taito). Siitä voisi helposti hypätä ajattelemaan tervejärkisyyttä, jota käsitelläänkin pikaisesti tämän lastun loppupuolella.

Muistamme tässä ensin mitä Schopenhauer on mm. sanonut selkeästi:

”Toisaalta on ilmeistä, että olemassaolo, jonka edellytyksenä on tiedoitseva subjekti, on yksinomaan olemassaoloa paikassa, siis ulottuvaa ja vaikuttavaa; vain sellainen on aina tiedoittua, niin ollen olemassaoloa jollekin toiselle”, Die Welt als Wille und Vorstellung, 1819, (Maailma tahtona ja mielteenä) sujuv. suom. Sirkka Salomaa, 1951.

The Art of Always Being Right esittelee 38 keinoa, joilla voi aina voittaa väittelyn. Jopa silloin, kun häviäisi sen muuten loogisilla argumenteillaan. Voi epäillä, että esseekokoelma olisi jotenkin humoristinen, ironinen tai vähintäänkin satiirinen, huolimatta siitä, että Schopenhauer on sekä saksalainen että filosofi.

Schopenhauer sanoo blogihenkilöä tukien, että:

”...objektiivinen totuus on todettava sattumanvaraiseksi olosuhteeksi, ja väittelyssä on pelkästään puolustettava omaa kantaansa ja kiellettävä vastustajan väittämät...” ja vielä, että: ”...väittelyssä on vakuutettava yleisö eikä vastustaja...”, ”...on käytettävä henkilökohtaisuuksia, loukkauksia, törkeyksiä..." ja niin edelleen, normaalia ihmisten välistä keskustelua siis, erityisesti akateemisella tasolla ja kansainvälisten virkamiesten keskuudessa.

Eli totuudella ei Schopenhauerin mukaan pääse väittelyssä pitkälle ja lopussa voittaja on aina se, jolla on suurempi kannattajakunta.

Täällä blogistaniassakin on aika ajoin vaadittu totuutta jonkinlaiseksi blogien julkaisukriteeriksi. Tätä ovat erityisesti olleet, huvittavaa kyllä, vaatimassa toimittajat tai sellaisia lähellä olevat henkilöt. Ratkiriehakasta virtuaalijuhlakrapulaansa eilen parannellut historioitsija Sedis yritti kevätaikansa viihdykkeeksi jopa ehdottaa bloginpitäjien eettistä ohjenuoraa, niin kuin oikeilla toimittajilla. Onneksi kukaan ei ottanut tätä kuuleviin korviinsa taikka siis näkeviin silmiinsä, kun kerran ollaan täällä virtuaalimaailmassa.

Muuten blogihenkilö on aina jotenkin alitajunnassaan sekoittanut tämän sanan ”virtuaalinen” Väinö Linnan Tuntemattomassaan paljon viljelemään ”varsinaiseen”, jota sotamies Määttä taisi kanniskella lähestulkoon koko jatkosodan ajan ja selvisi sieltä jopa hengissä. Eli henkilön mielessä varsinainen ja virtuaalinen ovat vähintäänkin sekaisin, ehkä jopa kääntyneet itsensä vastakohdiksi. Ja näin tästä blogistaniasta on tullut tai tulossa varsinainen ja siitä vielä hämärässä muistossa olevasta varsinaisesta onkin tulossa virtuaalinen, jossa todellista elämää on joka päivä vähemmän ja vähemmän.

Ja se tuo mukavasti tämän lastun toiseen aiheeseen. Blogihenkilö nimittäin selaili myös Adam Phillips’in Going Sane-kirjaa. Otsikossa ei voi oikein napakasti kääntää suomenkielelle. Going sane’ssa on välittömästi näkyvissä Going mad’in vastakohta. Ja kaikki nykyajan ihmiset, ainakin kaupungeissa, tietävät mitä gong mad/tulla hulluksi tarkoittaa jokapäiväisessä kielenkäytössä, kaikkihan nykyisivät ovat ”going mad” ja monet jopa kallonkutistajansa avulla.

Ja hulluudesta ovat erityisen kiinnostuneita kirjalliset ihmiset: kirjoittajat, jotka kirjoittavat henkilöistä ”going mad” ja lukijat, jotka vaativat kirjoittajilta tarinoita juuri sellaisista kohteista.

Henkilöt ”going sane” eivät ole seksikkäitä, jännittäviä, kiinnostavia, puoleensavetäviä, luovia – sanalla sanoen ”hulluja”. Tervejärkisyyttä, ”sanity’ä”, ei edes huomaa muuten kuin sen poissaolona; niin kuin siivoamisen puuttumisen huomaa vasta likaisista ikkunoista tai villakoirista, hyvän bassonsoittajan siitä, että tämä lopettaa soittamisen keskellä kappaletta, tai oman vanhenemisensa nuoruuden hulluuden puutteena. Vanha ja tasainen on tervejärkistä nyt-hetkeä, nuoruus on suuria ajatuksia ja – niin, tulevaisuutta.

Kirjailija Phillips’in ohje näyttää olevan, että jokaisen pitäisi pysyä hulluna elämänsä mausteeksi, ja toivoa, mitä tarvitsee, eikä sitä, mitä haluaa, esimerkkeinä raha, seksi ja julkkiskultti. Blogihenkilö ei selaillessaan huomannut ehdotusta ryhtyä bloginpitäjäksi, mutta eräänlaista hulluuttahan sekin tietysti on, joten kyllä se varmasti tervejärkisyyden vastapainoksi hyvinkin sopisi.

Ja lopuksi vielä, että blogihenkilö kuvittelee, nyt kai korkean ikänsä johdosta, hyvän luulon olevan aina kuivakiskoisen tiedon väärtin, kun vielä nuorena kuvittelin usein tyhmyyksissään asian juuri toisin päin.