Kuva: Memento moriMikä on pahinta, mikä voi tapahtua?
Jokainen positiivisesti elämäänsä suhtautuva lapsekas optimisti saattaisi ilman epäilyksen häivää sanoa, että kuolema. Ja luulija saattaa olla oikeassa, pintapuolisesti katsottuna.
Mutta ajateltuaan asiaa vähän syvemmin samainen yltiöoptimisti voi hyvässä lykyssä tulla siihen tulokseen, että kuolemanjälkeiseen olotilaansa voi itseasiassa suhtautua suurella rauhallisuudella.
Kuolemansa jälkeen ihmisellä on kai kaksi mahdollisuutta: että oli eläessään Jumalaansa kovasti uskova ihminen, tai että olikin tämän vastakohta, jumalaton ateisti. (Ohitan tässä pelkällä olankohautuksella sen yksityiskohdan, että "ateismi" tarkoittaa teistin antiteesiä, jumalattomuutta siis, eikä sano mitään "ateistin" muusta uskomusmaailmasta.)
Ja kuoleman jälkeen voi sattua niin, että joko uskova tai ei-uskova oli uskossaan oikeassa.
Jos käy niin, että ateisti on jumalauskossaan oikeassa, molemmat pysyvät rauhallisena omissa koloissaan, koska rauhattomuuden edellytyksenä on tietoisuus, jota ei siis ateistin oikeassa ollen enää kummallakaan ole.
Jos taas käy niin, että uskova on uskossaan oikeassa, hänellä itsellään on tietysti Raamatun takaama oikeaus rauhalliseen elämään virvoittavien vetten äärellä. Äkkiä ajatellen ateisti saattaisi tässä tapauksessa olla toisenlaisessa nesteessä. Mutta näin ei välttämättä ole. Muistutan Arvoisaa Lukijaa siitä, että uskova on nyt siis oikeassa, ja meillä kaikilla on tietysti Raamatun lupaama oikeus armoon ja lunastukseen, muistamme kaikki katsomossa olleet oikein hyvin (jos uskalsimme pitää silmiämme auki), että Mel Gibson joutui ristiinnaulituksi juuri tässä nimenomaisessa merkityksessä. Jos asiassa on jotain väärinkäsityksiä Taivaan porteilla, ateisti voi ystävälliseen tapaansa muistuttaa P. Pietaria tästä lunastuksen lupauksesta ja olenkin lähes varma siitä, että P. Pietari päästää muistutettuna pahankin syntisäkin Taivaan iloiseen rauhaan, jos tämä sinne haluaa.
Joka tapauksessa rauhalliset ajat ovat tässäkin tapauksessa edessä sekä uskovalla että ei-uskovalla. Etenkin, kun koko Helvetti-idea on Raamatun koko ikään nähden suhteellisen uusi ja täysin tarpeeton lisäys muutenkin kovin monimutkaiseen, Lähi-idän paimentolaisilta patriarkkaaliyhteiskunnilta perittyyn jumaloppirakennelmaan. (Tässä ei nyt puututa sen enempää siihen ikävään yksityiskohtaan, että ateisti ei voi koskaan tietää olleensa oikeassa. Uskova on tässä suhteessa paremmassa asemassa, koska hän ei koskaan voi tietää olleensa väärässä.)
Olenkin sitä mieltä, että pahinta, mitä voi tapahtua (rauhallisuus-asteikolla mitattuna), on Blogihenkilön virtuaalinen kuolema.
Nimittäin olen nyt sitä kokeiltuani huomannut,että virtuaalista kuolemaa ei seuraa ikuinen, tiedostamaton yö eikä ikuisen iloinen virtuaalitaivaan päivä, vaan virtuaalihelvetti tai vähintäänkin virtuaalinen kiirastuli.
Kuollut virtuaalihenkilö nimittäin käy edelleen vanhoilla paikoillaan, niin kuin Arto Paasilinnan autuas romaanihenkilö, vilkuilee entisten virtuaaliystäviensä päivittäisiä kiistakirjoituksia blogeissa ja kommenttiloorissa ja käy huolestuneena katsomassa virtuaaliruumiinsa lämpötilan laskemista kapitalismille uhratun Blogilistan sivuilla. Ja tulee päivä päivältä rauhattomammaksi.
Kunnes tulee päivä, että rauhattomuuttaan ei voi enää kestää, alkaa hyväillä tietokoneensa näppäimistöä, kääräisee hihansa ylös, pullistaa kirjoitussuontaa sopivasti ja livauttaa elimistönsä rauhoittamiseksi runosuoniinsa virtuaalista sana-kamaa, joka tuntuu oikein ihanalta, vaikka huono omatunto jossakin huonoille omille tunnoille varatussa ekokolossa kolkuttaakin syyttävästi ja arvelee, että virtuaalinen luonne ei näytä olevan yhtään todellista luonnetta voimakkaampi. Ja on siinä täysi oikeassa.
Minkäs luonnolleen mahtaa.
